21.3.2013

Elämä=ihanaa!

On! Oikeasti on! En olisi etukäteen uskonut, miten suuri asia nimenvaihdos voi olla, mutta eilen itkin ilosta koko kotimatkan, kun uuden kurssin opiskelijat ja vetäjät olivat kaikki kutsuneet minua tuntikaupalla uudella nimelläni, nikottelematta. Yksi jopa kertoi vaihtaneensa aikoinaan itsekin nimensä ja lohdutti, että kyllä se siitä käytännön ongelmien kanssa. Minä SAIN vaihtaa nimeni, ja minusta silti pidetään. Minä en enää ole se ihminen, joka asui mielensärkijän hirmuvallan alaisena eikä saanut omata mitään vaikutusvaltaa omiin asioihinsa tai mitään omaa tahtoa. Ah, kuinka onnellinen olenkaan!

Niin ja sitten on Dyykkari, joka on edelleen oma ihana itsensä. Kun saavuin eilen aivan rättiväsyneenä, tärisevänä ja itkevänä kasana kotiin ja halusin vain nukkumaan, tuo ihana olento halasi, laittoi minut nukkumaan ja sitten tiskasi, siivosi ja pyykkäsi. Aamulla lähtiessään töihin otti kaikki vitamiinit ja ravintolisäpurkit esille, että muistan syödä ne. Jatkuvasti hän muistuttaa, että minun ei kannata stressata turhia opinnoistani. Maailma ei kaadu, jos en saa parhaimpia arvosanoja tai jos muuten mokaan. Ihanaa, että joku muistuttaa tuosta!

Olen ollut huolissani, kun en ole saanut yhtä hyviä numeroita kuin ennen loppuunpalamistani. No nyt tuli täydet yhdestä kokeesta! Turhaan huolehdin.

Olen myös huomannut, että oma aktiivisuus kannattaa. Kun ottaa puhelimen käteen ja soittaa, asiat tuppaavat järjestymään. Minä VOIN ja SAAN tehdä omasta elämästäni parempaa. Minä VOIN ja SAAN vaikuttaa omiin asioihini. Ja mikä parasta, minä OSAAN tehdä hyviä päätöksiä sekä opiskelujeni että raha-asioitteni hoidon suhteen. Ah, miten ihanaa on luottaa itseensä. :)

18.3.2013

Kuulumisia lyhyesti

Onnellisuus laihduttaa. Näin olen nyt todennut. Sitten viime kesän painoni on pudonnut 4 kg.

Kävin laitattamassa itselleni kierukan. Varmat päivät eivät olleet aivan varmat, pääsääntöisesti siitä syystä, että kondomien käyttö ei oikein maistunut. En kuitenkaan halunnut palata hormoneiden napsimiseen. Nyt on sitten (keskenmenojen)ehkäisy kunnossa seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Laittaminen sattui, kun en ole synnyttänyt. Olisi pitänyt ottaa rauhoittava ennen käyntiä, mutta enpä tajunnut. Omaan hengitykseen keskittyminen toimi hyvin, vaikka lyhyen hetken meinasinkin sukeltaa.

Dyykkarin eksän kiusaaminen yltyi niin pahaksi, että Dyykkari joutui katkaisemaan kaiken yhteydenpidon siihen naiseen. Tämä tarkoittaa sitten sitä, ettei tapaamisistakaan voi sopia, mutta eipä niistä mitään ennenkään tullut. Lastenvalvojalla käynti oli pettymys, viranomaisilta ei apua herunut. Ainoa vaihtoehto olisi lähteä käräjille tappelemaan, mutta kummallakaan meillä ei ole siihen nyt voimia eikä varoja. Palataan asiaan kymmenen vuoden päästä.

Alan kai vihdoin ymmärtää, miten huolehtia jaksamisestani. Vaikka raha olisi hyvästä, ilmoitin, etten pääse töihin kolmeen viikkoon, että sain keskittyä opiskeluihin. Kun vointinikin laski, jos olisin käynyt töissä vielä tähän päälle, voimat olisivat loppuneet täysin.

14.3.2013

Eikö olekin kivaa muistaa?


Eilinen oli yhtä helvettiä. Nukuin iltaan. Kun heräsin, voin pahoin. Oksetti, palelsi, joka paikkaa särki. Tunnistin oireet: Seuraavaksi tulevat muistot. Soitin kaikki kaverit läpi, josko joku olisi päässyt seuraksi. Kukaan ei ehtinyt, mutta muiden kanssa jutteleminenkin sitoi vähän nykyhetkeen. Söin jotain ja join vettä, mikä vähän paransi oloa. Yksi rauhoittava huuleen ja nukkumaan. Joku tuli kysymään, mikä nimeni on. Kerroin sille olevani (uusi nimeni). Jostain syystä se rauhoitti sitä. Se kysyi samaa uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta aloin lipua kohti unta.

Unen rajamailla luokseni tuli itkevä pikkutyttö, joka raahasi perässään hirveää painolastia. Irroitin siitä kipeää tekevät koukut ja lupasin että sen ei tarvitse kantaa kaikkea enää yksin. Pimeydestä syöksyi valtava koukku, joka veti meidät molemmat mukanaan. Kun pysähdyimme, irrotin koukun ja pystytin suojan sitä ja muita koukkuja vastaan. Vein lapsen mieleni taloon hoidettavaksi ja sain selville, että sinne oli tuotu muitakin. Huone, jossa joulupukki aikoinaan hoiti elämäniloani, oli nyt valtava halli täynnä sänkyjä ja pieniä potilaita. Elämäniloni tanssahteli hyväntuulisena ja hyvävointisena minua vastaan ja tervehti. Se otti lapsen sylistäni ja lähti.

Palasin taistelutantereelle. Valtavat mielensärkijät hakkasivat suojuksiani lekalla. Puhuin niille ja kerroin että tiedän niiden olevan vain minun osiani, jotka ovat hyvin peloissaan. Lekat tippuivat niiden käsistä ja ne kaatuivat maahan itkevinä lapsina. Vein nekin mieleni taloon. Sitten aloin muistaa. Kaikki muistot tapahtuivat siinä samassa talossa.

Olen polvillani, kädet ristissä nahkapallin päällä. Mielensärkijä laukkaa ympärilläni puoliympyrää. Luen isämeidän-rukousta niin kovaan ääneen kuin siinä tilassa pystyn.

“Isä meidän, joka olet taivaissa...” Mielensärkijä tarraa hiuksiini ja tiukkaa: “Mitä se tarkoittaa?!” Nielaisen ja vastaan niin nopeasti kuin suinkin: “Että sinun tahtosi tapahtuu.” “Hyvä,” mielensärkijä vastaa, vaikka vastaus olikin väärä. Se olisi ollut seuraavan kohdan vastaus. Oikea vastaus olisi ollut 'sinä olet kaiken yläpuolella'. Jatkan: “Tapahtukoon sinun tahtosi, niin maan päälla niin kuin taivaissa...” Taas ote hiuksistani. “Ja mitä se tarkoittaa?!” “Että minä en pääse sinusta eroon, vaikka kuolisin,” nikottelen. “Hyvä,” hän tiuskaisee ja heittää pääni päin nahkapallia päästäen irti hiuksistani. “Sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia, iankaikkisesti, aamen.”

Toinen muisto. Mukana on toinen mies: mielensärkijän lapsuudenystävä ja perhetuttu. Olen aina pitänyt häntä mukavana miehenä, sillä hänellä oli tapana kertoa aina niin hauskoja juttuja käydessään, että minä ja siskoni lopulta nauroimme niin, että pissasimme housuun.

Mukava mies: Eikö tästä seuraa mitään?
Mielensärkijä: Ei. Tytöllä on päässä vikaa. Testaa vaikka. Kysy siltä huomenna, mitä me tänään tehtiin, ja se ei muista. Vaikka kiduttaisit, väittää, ettei muista. Tuijottaa vaan takasin ku tyhmä lahna.

Molemmat hekottelevat.

Kolmas muisto. En muista sitä enää niin tarkkaan ja muistaessanikin yritin olla muistamatta. Olin polvillani alakerran pikkuvessassa, mielensärkijä seisoo vieressäni. Oksennan jotain valkoista, lopulta enää vain valkoista vaahtoa. Kaikki sattuu. Etäisesti olen tietoinen, että oksennusta on nenässäni, kasvoillani, joka paikassa. Mielensärkijä pitää minua hiuksista kiinni ja karjuu minulle. Minun pitäisi lopettaa oksentaminen. Loukkaan äitini arvoa oksentamalla. Vedän äitini lokaan oksentamalla. Kaikkea muutakin hän huutaa, ja korostaa sanojaan välillä iskemällä pääni vessanpöntön reunaan. Onnistun sopertamaan jotain vastaukseksi, mutta taas yökkään. Seurauksena on pahoinpitely nyrkein ja potkuin.

Muut muistot ovat vieläkin epämääräisempiä: Minua raahataan niitä portaita alas ja tappelen vastaan siitä huolimatta, että raahaajallani on toisessa kädessään veitsi. Huudan ja kirun ja yritän taistella itseni vapaaksi... ...Mielensärkijä pitää minua hiuksista sellaisessa asennossa, että pääni on taittunut taaksepäin niin pitkälle, etten saa suutani kiinni. Mukava mies kusee suuhuni. Molemmat laulavat "pissa-(nimeni), paska-(nimeni), kaiken nielee ja nuolee!"(*

Vielä yksi muisto. Leikin pihalla hiekkalaatikolla. On kai syksy tai alkukevät, sillä puissa ei ole lehtiä, hiekka on märkää ja maa on keltainen ja ruskea lehdistä. Taivas on harmaa ja pilvet roikkuvat matalalla. Mukava mies kävelee talolta luokseni ja kysyy, mitä teen. Kerron leikistäni. Hän kysyy, leikinkö (hiekkalaatikolla) eilenkin. Hämmennyn. Hän kysyy, mitä eilen tapahtui. Minä en tiedä. Nolottaa. Kyllähän kaikki tietävät, mitä eilen tapahtui.

Jossain vaiheessa olin nukahtanut, sillä seuraavaksi havahduin Dyykkarin kolisteluun eteisessä. Tajusin, että olen irti kehostani enkä kykene liikkumaan. Palasin nykyhetkeen vasta Dyykkarin sylissä. Pyysin häntä pitämään minusta kiinni kuin olisin putoamassa jyrkänteeltä, ja hän piti, koko yön. En muista uniani, mutta aina painajaiseen herätessäni tunsin Dyykkarin kädet ympärilläni ja nukahdin melkein heti uudelleen.

*)Tässä oli ilmeisesti kyse siitä, että mielensärkijä kysyi, mitä luokkakaverini tekisivät, jos tietäisivät mitä tein sillä hetkellä. Hänen mielestään he olisivat laulaneet jotenkin tuohon tapaan.

12.3.2013

Minä en ole vanha minä

Muutin kaikki etunimeni. Kerroin kaikille, että minut tunnetaan nykyään uudella nimellä. Kukaan ei ole vielä kommentoinut mitenkään, paitsi Dyykkari, joka sanoi että uusi ensimmäinen nimeni sopii minulle, mutta hänen tarvitsee vielä sulatella toista nimeäni. Hänelle se ei ole tuttu.

Tuntuu kuin hirmuinen painolasti olisi tippunut niskasta. Mielensärkijän antama nimi alkoi tuntua  riippakiveltä. Enkä minä ole se ihminen. Nyt minulla on nimi, josta pidän ja josta jopa saa väännettyä helposti lempinimen. Ala-asteella minua ärsytti, kun kaikkien muiden nimistä sai helposti jonkun lempinimen, mutta minun ei. Taas yksi syy jättää minut joukon ulkopuoliseksi.

En vielä tehnyt virallista nimenmuutosta. Ensinnäkin se maksaa rahaa, toisekseen haluan makustella muutosta vähän aikaa ja katsoa, tuleeko jostain suunnasta kauheasti p*skaa niskaan.

11.3.2013

Suomen kielestä puuttuu sana!

Olen miettinyt, miksi pedofiilit tunnistavat toisensa, kun normi-ihmiset eivät tunnista pedofiiliä ennen kuin tapaavat tämän itse teossa. Olen tullut siihen lopputulokseen, että pedofiilit näkevät toisensa, koska he tunnustavat itselleen, että on ihmisiä, jotka himoitsevat lapsia seksuaalisesti. Normaalit ihmiset tekevät kaikkensa välttyäkseen edes ajattelemasta pedofiilejä tai lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Jos normaalilla ihmisellä ikinä nousee seksuaalinen ajatus, joka jotenkin liittyy lapsiin, hän torjuu sen äkkiä mielestään ja syvää itseinhoa tuntien työntää sen päässään alimpaan romukoppaan.

Pedofiilit siis löytävät toisensa, koska he tunnustavat itselleen nuo ajatukset ja että heitä on olemassa. Ei "siellä jossain", kaukana, vaan täällä. Ovathan hekin "täällä".

Joskus pedofiilikin saattaa kyllä erehtyä. Mennään, ja sanotaan toiselle "On tuolla Janinalla (5v.) kyllä hyvä perse!" Ja se toinen vastaakin "Anteeksi, mitä?!" Silloin voi aina korjata "Niin siis tarkoitin, että tytöstä tulee vielä hyvä taitoluistelija, kun on niin hyvin kehittyneet pakaralihakset," tmv. Itse asiassa on aivan sama, mitä pedofiili sanoo, kunhan hän vain saa toiselle olon, että kyseessä oli väärinkäsitys, eikä hän missään nimessä tarkoittanut sanoillaan mitään seksuaalista. Koska normaali ihminen ei halua ajatella, että joku saattaisi olla pedofiili, varsinkaan joku, joka on niin lähellä Janinaa, hän nielee jutun koukkuineen kaikkineen ja on vielä iloinen kun joku kehuu hänen tytärtään.

Kielemmekin kertoo siitä, kuinka sitkeästi haluamme välttyä ajattelemasta pedofiilejä. Ensinnäkin koko sana on lainaa. Toisekseen pedofiili on tässä merkityksessä aivan väärä sana. Pedofiilihän on ihminen, joka tuntee seksuaalista vetoa lapsiin. Termi kattaa siis kaikki: ne, jotka ajattelevat, mutteivät koskaan edes kuvittele tekevänsä mitään, koska tietävät sen olevan vahingollista lapsille. Ne, jotka runkkaavat  lastenvaatekuvastojen alusvaatemalleille, mutteivät ikinä koskisi yhteenkään lapseen. Ne, jotka siirtyvät haluista tekoihin ja tietysti ne, jotka ylittävät kaikki rajat.

Onhan meillä 'lapsen raiskaaja' ja jopa 'lasten raiskaaja'. Mutta tässä ollaan menty jo sinne yhdyntään asti. Entäs koskettelija? Lapsipornon kuvaaja, joka ei kuitenkaan itse ikinä koske lapsiin? Lasten hyväksikäyttäjä nyt voi hyötyä lapsesta ihan miten vaan, karkkirahojen kiristämisestä seksuaalisen mielihyvän saamiseen.

Me tarvitsemme uuden sanan. Sellaisen, joka pitää sisällään kaikki, jotka seksuaalista mielihyvää saadakseen ja/tai vallantunteen vuoksi rikkovat lapsen vielä kehittyvän mielen, kehon ja itsetunnon.

Minä kutsun sellaista ihmistä mielensärkijäksi. Mutta jos alkaisimme kutsua kaikkia lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneitä mielensärkijöiksi, joutuisimme samalla myöntämään teon henkiset vaikutukset. Ja ne ovat hirveät. Me emme halua ajatella niitä. Kaikissa raiskausjutuissa, joita lehdistä lukee, tunnutaan keskittyvän vain niihin asioihin, joille on uhrin kannalta loppujen lopuksi kaikkein vähiten merkitystä*: Kuka teki, mitä teki, kuinka kauan teki, millaiset fyysiset vammat syntyivät. Niiden henkisten haavojen kanssa me saamme taistella vielä pitkään sen jälkeen, kun tekijä(t) on tuomittu ja kehon vammat parantuneet.

'Lapsenrikkoja'? Mutta sekä mielensärkijässä että lapsenrikkojassa on se ongelma, että ne sisältävät ajatuksen, että rikkoutuminen on pysyvä olotila. Toisaalta, sama ongelma on sanassa 'uhri'. Uhri ei toivu. Kun olet kerran uhri, olet aina uhri, et koskaan 'selviytyjä', 'parantunut', 'hyvinvoiva'. Toinen ongelma ehdotuksissani on se, etteivät ne mitenkään rajaa toimintaa vain seksuaalisuuteen. Tunnen itsekin ihmisiä, joilla on vakavia henkisiä oireita nyt aikuisena, eikä heitä lapsuudessaan koskaan raiskattu, ei edes kosketeltu. Mitä nyt hakattiin joka päivä kuin vierasta sikaa. Ja kun itseä ei hakattu, sai katsella voimattomana kuinka sisarus sai turpaansa.

Me edelleenkin tarvitsemme uuden sanan. Englannin kielessä on termi 'child molester', mutta 'molester' käännetään ahdistelijaksi. Ahdistelu on aivan väärä termi. Se on aivan liian lievä. 'Lapsen ahdistelija' ahdisti lapsen nurkkaan ja tökki kipeästi kylkiluiden väliin.

Entä, jos tekee perinteiset, ja "suomentaa" sanan tökkäämällä i:n perään: 'molesteri'? Ei kuulosta tarpeeksi pelottavalta. Henkilökohtaisesti pidän englannin sanasta 'molester', sillä se on miellyttävän lähellä sanaa 'monster'. Ehkä suomenkielinen termi löytyisi muokkaamalla sanaa 'hirviö'? Sillä hirviöitä ne ihmiset ovat.

*) Haluan korostaa, ettei tarkoitukseni ole sanoa, että nämä asiat olisivat merkityksettömiä uhrin kannalta.

Pelottaa


Olen viime aikoina ollut hirveän väsynyt ilman nykyhetkestä johtuvaa syytä.

Nyt olen alkanut muistaa välähdyksiä, kuin valokuvia menneestä. Blogiani pitkään lukeneet muistavat ehkä, että alunperin muistin hyväksikäytön muistamalla ensin väläyksiä siitä: ämpäri, jonka väri vaihtui. Ovi, jonka avautumista pelkäsin. Nyt olen muistanut portaat, jollaisia meillä ei kotona ollut. Oven, jota olen avaamassa. Autot, joilla leikin eteisen lattialla...

...Miehet, jotka istuvat viereisessä huoneessa...

Minä tiedän, keiden talo se on.

Minä tiedän, että nousemassa olevat muistot eivät voi olla hyviä. Ei alitajuntani varottelisi näin pitkään näin epäsuorasti, jos muistettavat asiat olisivat helppoja. Niin, ja sitten on vielä sekin tapaus...

Tässä yhtenä päivänä joku sivupersoonistani tuli ivallisena kehumaan minua siitä, kuinka olen kasvanut. Se viittasi siihen, kuinka olen vähitellen saanut liitettyä itseeni muita sivupersoonia. Kun tunnustelin itseäni “nahkojeni sisällä”, totesin sen olevan oikeassa. Köntsä, joka olen, ylsi jo syvälle vatsaani asti. Se kysyi, haluaisinko saada loputkin itsestäni takaisin. Vastasin tietysti “kyllä”, jolloin se liittyi tuohon köntsään. Tajusin, että tulin täyteen. Täytin nahkani piripintaan yhtä kohtaa oikean lapaluuni alapuolella lukuunottamatta.

Kysyin tietysti osalta heti, nytkö minä alan muistaa. “Nyt,” se vastasi. “Et kuitenkaan ihan heti.”

Jonkin aikaa (viikon?) on jo ollut olo, että rintakehässäni ollut jääpanssari on valmis romahtamaan irti, sen sulaminen on jo niin pitkällä. Varasin ajan Roséniin, jos sen irtoamista voitaisiin nopeuttaa, mutta sain ajan vasta ensi kuun alkuun.

No, minulla on Dyykkari. Jos minä romahdan, ainakin minulla on syli jossa itkeä.


7.3.2013

Nimikriisi

Dyykkari sanoi tänään puhelimessa rakastavansa minua. Kuulin nuo sanat nyt ensimmäistä kertaa sitten pettämisen. Lämpö hulahti lävitseni. <3

Olen alkanut yhä vakavammin harkita nimenmuutosta. Nythän minulla on vielä ex-mieheni sukunimi, mikä ei ole ideaalia, mutta on se parempi kuin mielensärkijän sukunimi. Voisin ottaa tietty myös laiminlyöjän tyttönimen, mutta en tunne olevani niin läheinen sen puolen sukuni kanssa. Olen yrittänyt keksiä itselleni uuden sukunimen, mutta on vaikeaa keksiä sukunimi, jota ei olisi jo joku joskus keksinyt. Dyykkarilla on kiva sukunimi, mutta sen saan vasta jos joskus päädymme naimisiin asti...

Tänä talvena joku lapsi luuli minua joksikin muuksi henkilöksi ja juoksi perääni huutaen tämän ihmisen etunimeä. Hän suuttui, kun en vastannut, esitin, etten kuullut. Mutta nimi jäi mieleeni. Mietin, että ehkä tuo lapsi olikin tulevaisuudesta, ja tuntee minut siellä tuolla nimellä. Mahdotonta, mutta joka tapauksessa otin tuon tapauksen merkkinä. Olen puhunut Dyykkarin kanssa sopisiko nimi minulle. Ainakin se olisi jotain muuta kuin mielensärkijän minulle valitsema nimi, jota en ole koskaan kokenut omakseni.

Mieluiten menisin Dyykkarin kanssa naimisiin, ottaisin hänen sukunimensä ja vaihtaisin samalla etunimenikin, jottei minua voisi heti yhdistää mielensärkijään tai laiminlyöjään. Mieluiten tekisin tämän kaiken kun olen töissä, ja minulla olisi omaa rahaa sen verran että saisin muutettua ulkonäköäni (erityisesti hiuksiani) radikaalisti samassa rytäkässä. Olen kyllästynyt elämään toukkana. Haluan vihdoin päästä perhoseksi. Haluan aloittaa tyhjältä pöydältä, uudella nimellä, uudella identiteetillä ilman siteitä menneeseen. Haluan vihdoin alkaa panostaa ulkonäkööni... Mutta siihen tarvitaan rahaa, jota saa vasta kun pääsee töihin, eli ensin pitää valmistua.

5.3.2013

Hullun ihana elämäni

Meiltä on netti poikki. Ärsyttää. Ihan hitosti taas tapahtunut.

Kävin psykebileissä ja vajosin transsiin. Kesken kaiken kaksi pikkulasta tuli pyytämään minua leikkimään niiden kanssa. (Ne kaksi pikkutyttöä Hohdosta, jos joku on nähnyt kyseisen elokuvan.) Sitten juoksin pakoon jotakin, ja muistin taas lisää. Mielensärkijä oli vuokrannut minut jollekin miehelle viikonlopuksi. Makasin sängyssä hänen allaan ja huusin täyttä kurkkua. Miehellä meni hermo ja hän karjaisi "Ja nyt loppu se kirkuminen!". Hän tehosti sanojaan lyömällä kätensä rannetta myöten viereisestä seinästä läpi. Pelästyin niin, että kurkkuni meni lukkoon. Täysi hiljaisuus laskeutui. Mieskin oli ihan hiljaa, hämmästynyt ilme kasvoillaan. Hänellä oli koira ja pölyinen asunto. En muista hänen kasvojaan. Kun nyt nykyhetkessä muistin, miten kurkkuni oli mennyt lukkoon, pystyin avaamaan tuon lukon. Ensimmäistä kertaa pystyin klubikeikalla huutamaan, enkä vain pihisemään jotain rääkymisen tapaista. Hengittäminenkin helpottui huomattavasti.

Stressi jäi tanssilattialle. Jossain vaiheessa tajusin itkeväni onnesta. Minä todella, todella tarvitsin tuota reissua.

Bileitten jälkeen odotti jälkipyykki. Olin käynyt bileissä yksin, sillä Dyykkari ei päässyt mukaan töiltään ja tapasin Näädän, miehen, jonka kanssa petin Dyykkaria. Mitään ei tapahtunut. Raportoin jatkuvasti Dyykkarille tekstareilla, missä olin menossa ja palattuani kotiin kerroin kaikki tapahtumat, kuka sanoi mitäkin. Nyt on ilmiselvää, että seurustelen sairaalloisen mustasukkaisen miehen kanssa. Ensimmäistä kertaa ikinä Dyykkari sanoi, ettei usko minua. Olen aina aiemminkin selostanut hänelle baari-iltojen jälkeen kaikki kohtaamiseni miesten kanssa, ja aina aiemmin minua on uskottu. Nyt ei. Omituista oli, että vaikka Dyykkari raivosi sellaisella volyymillä, että astioita lenteli seiniin ja hajoili, minä annoin hänen riehua ja menin nukkumaan. Tunnemyrskystä huolimatta tunsin olevani turvassa. Heräsin kolmen ruokalajin illalliseen sänkyyn tuotuna ja anteeksipyyntöön. Hän totesi, että hänen täytyy vain oppia luottamaan minuun. Jos minä sanon, etten pettänyt häntä reissullani, hän joutuu sen uskomaan.

Jotain tuon tapauksen myötä tapahtui, jotain hyvin merkittävää. Dyykkari haluaa lähelle ja välillä rutistaa minua öisin niin, että asennon vaihtaminen muuttuu mahdottomaksi. Rakastan tätä. Tuo mies osoittaa tosissaan, että välittää minusta. Mustasukkaisuus olisi ongelma, jos Dyykkari suhtautuisi siihen eri tavalla tai jos hän oikeasti voisi tehdä minulle jotain raivopäissään. Niin kauan kun hän myöntää mustasukkaisuutensa johtuvan taustastaan eikä voisi koskea minuun pitkällä tikullakaan, asiat ovat hyvin.

Minä olen päättänyt avata ne lukot, jotka tuo mies on rakentanut suojakseen ja sitten rakastaa häntä kunnes meistä aika jättää. <3