18.4.2013

Ei siltikään...

Olen saanut itkukohtauksia pitkin päivää. Flunssa on pitänyt minut sängyssä nyt jo kolmatta päivää, eikä loppua näy. Kiroan tapaani kerätä kaikki taudit itseeni. Mutta nyt minä eksyn aiheesta. Romahdettuani keittiön lattialle itkemään, vaadin saada tietää, miksi. Miksi minä, eikä joku muu? Miksi MINUN isäni piti olla lapsensa raiskaava hirviö, eikä jonkun muun? Miksi minun pitää pärjätä ilman perhettä, eikä jonkun muun? Miksi isäni ei rakastanut minua, vaikka käytin niin paljon aikaa ja vaivaa oppiakseni ottamaan häneltä suihin juuri niin kuin hän halusi? Miksi?

Itkun myötä tuli rauha. Niin vain on. Minä olin ihana vauva. Olin täydellinen tytär ja ansaitsisin vanhempieni rakkauden ja ylpeyden, mutta ei. Kaikkea ei vain tässä elämässä voi saada. Olkoon. Kävin suihkussa ja nyt menen nukkumaan sen ainoan miehen viereen, joka minua rakastaa karvoineni kaikkineni.

Ps. Mikään ei maadota niin tehokkaasti kuin toisen vatsan kurnutuksen kuunteleminen. Minä rakastan tuota miestä!

9.4.2013

Ömmömmömmönmöö

Olen miettinyt niin paljon viime päivinä, että jos sen kaiken olisi kirjoittanut ylös, siitä saisi kirjan. Tai kirjasarjan. Tuntuu kuin pääni tursuisi ajatuksia. Tunteita. Ja odotusta. Jotain lyhyesti:

Oikean lapaluuni alla oleva möykky tai sotkeentunut lankakerä tai mikä ihme sotku onkaan koostuu tunteista. Viime yönä se pieneni vähän, minkä seurauksena itkin ja rukoilin sängyssäni, että Dyykkari pääsisi pian töistä ja äkkiä kotiin. En muista enää, otinko lopulta rauhoittavan. Nukahtamislääkkeen otin, semmoista ilman reseptiä saatavaa. Koin ahdistusta, niin voimakasta ja repivää että pelkäsin hajoavani siihen. Mutta tuokin tunne oli etäännytetty minusta. Jos olisin kokenut sen ilman dissoa, olisin varmaan hypännyt partsilta.

Minulle kerrottiin vihdoin, mikä se minun "itsemurhayritykseni" on, josta välillä joku on maininnut. Ilmeisesti noiden viimeksi muistamieni tapahtumien jälkeen siinä talossa, josta tiedän, keiden se on, olin täysin hysteerisenä ja loppuun asti väsytettynä tärissyt ja nyyhkyttänyt keittiössä veitsi kädessäni. En tiedä, mistä sain veitsen, mutta minulla oli vakaa aikomus iskeä se sydämeeni. Valitettavasti vain tuossa tilassa olin niin äärirajoilla, että jo veitsestä kiinni pitäminen oli lähes mahdotonta ja jouduin keskittymään hirveästi saadakseni sen osoittamaan kohti itseäni. Tuijotin vain suoraan eteeni kohti jotain olematonta pistettä ja käteni tuntui liikkuvan omasta tahdostaan. Liikkeeni olivat kuin hidastetusta filmistä. Mielensärkijä tuli keittiöön, kulki sen läpi kohti eteistä ja pysähtymättä kysyi "mitä sinä sillä teet?". Hän otti veitsen kädestäni, laski sen työtasolle ja katosi. Minä kaaduin kontalleni, oksensin ja pyörryin. Kun heräsin, olin puhdas, puhtaiden lakanoiden välissä, aurinko paistoi ja sukulaistäti toi minulle aamupalaa. Ilmeisesti mielensärkijä oli kertonut minun olevan sairas.

4.4.2013

Taas Rosenissa

Tällä kertaa menin Rosén-terapiaan täsmällinen ongelma mielessäni. Haluan oppia seisomaan ryhdikkäästi. Haluan saada sellaisen "haista paska"-ryhdin tällaisen "tuu ja hakkaa mut"-ryhdin sijaan. Selästä aloitettiin. Mentiin taas saman kaavan mukaan kuin aiemminkin. Ensin kehoni kyräili. Se yritti saada kosketuksen loppumaan. Sitten se lähti sotaan, koin voimakkaita tunteita ja lopuksi jännitys purkautui kehosta. Kun terapeutti pyysi minua kääntymään makaamaan selälleni, totesin että asento ei ole turvallinen. Vaihdoin ensin sikiöasentoon peiton alle, sitten muna-asentoon jalkojeni päälle. Minusta nousi äidin kaipuu, ja sitten ilmoitus, että äiti on paska. Äiti ei tullut apuun. Lopulta tuntui turvalliselta avata asentoa vähän, ja kävin vaiheet läpi toiseen suuntaan, päätyen makaamaan selälleni. Terapeutti totesi, että hänestä tässä syntyi (uusi nimeni). Totesin, että hän saattaa olla oikeassa.

Oikea puoleni minusta potki ja löi ilmaa purkaen patoutuneet puolustautumishaluni, mutta vasen puoleni valtasi suru ja liikkumattomuus. Vasen puoleni halusi hakata oikean puolen irti minusta. Se tunsi valtavaa surua siitä, että olen joutunut valitsemaan itseni vahingoittamisen ja rakkaitteni vahingoittamisen välillä. Kysyin ääneen, miksi minä olen joutunut tällaisen kysymyksen äärelle? Onko minussa vikaa? Terapeutti vakuutti, että vika ei ollut minun vaan vanhempieni.

Käynnin jälkeen olo oli kevyt ja vapautunut. Käveleminen, pyöräily, silkka oleminen tuntui kevyemmältä. Ah. Kotona itkin irronneet tunteet pihalle Dyykkarin sylissä, sillä en vieläkään anna itseni itkeä terapeutin nähden.