26.5.2013

Vituttaa, ärsyttää

Viime yönä olin menossa nukkumaan kostean illanvieton jäljiltä. Olin ainoa, joka oli täysin selvinpäin. Tiesin jo ennen makuuhuoneeseen menoa, että jotain on tulossa. Pelotti. Kysyin Dyykkarilta, voisinko nukkua hänen ja Näädän (joka oli meillä ollut viettämässä iltaa ja jäi yöksi) välissä, minkä hän otti merkkinä siitä, että aion taas pettää häntä. Käskin hänen unohtaa koko jutun. Kun iskin pään tyynyyn ja suljin silmäni, näin vain valtavan, pyöreän, karvaisen miehen mahan. Sen keskellä oli napa. Olen nähnyt saman jo monena iltana. Nyt katsoin vatsasta ylöspäin, ja näin miehen mielipuolisen virnistyksen. Se ei luvannut hyvää. Samassa alaselkäni lävisti kipu ja ryntäsin salamana sängystä keittiöön ja ehdin juuri tarrata Dyykkariin, ennen kuin jalkani pettivät alta. Itkin. Dyykkari pelästyi, ja lähti minusta kauemmas. Ihokontaktin katkeaminen tarkoitti, että aloin vajoamaan pois nykyhetkestä, ja yritin saada hänet tulemaan lähelle. Kädestä repimällä sain hänet vihdoin halaamaan minua. Pyysin häntä tuomaan minulle rauhoittavan ja lasin vettä ja sainkin ne. Hän yritti yhä uudelleen lähteä luotani, ja minä yritin saada hänet jäämään. Kun ilmoitin soittavani auttavaan puhelimeen että saan puhua jonkun ammattilaisen kanssa, hän hätääntyi. Että enhän minä nyt vain kerro sinne (hänen asiansa, ei kuulu blogiin). Suutuin. Että hän ajattelee tällaisena hetkenä vain itseään, eikä sitä, saanko minä apua vai en.

No, vapaaehtoinen kuuntelija puhelinlinjan toisessa päässä sai minut pian rauhoittumaan ja uskalsin mennä makuuhuoneeseen asti. Siellä en kokenut olevani turvassa. Makuulle meno oli liian vaarallista, makuulta ei pysty puolustautumaan. Joku saattoi milloin tahansa tulla ikkunasta tai ovesta, niitä molempia piti vahtia. Joku saattoi olla sängyn alla. Dyykkari yritti vakuuttaa päinvastaista. Jos joku tulisi huoneeseen, hän kyllä tekisi tämän vaarattomaksi tilastaan huolimatta. Minä yritin selittää, että koin tarvitsevani jonkun vahtimaan molemmille puolilleni, toisen oven puolelle, toisen ikkunan puolelle. Että siksi olisin halunnut sen toisenkin miehen samaan sänkyyn. Lopulta kuitenkin onnistuin nukahtamaan.

Kun heräsin, oli jo iltapäivä. Jostain syystä aloin puhua Dyykkarille kaikkea, mitä mieleen tuli. Olin yhä tolaltani. Jostain syystä tuntui hirveän tärkeältä, ettei hän koskaan ole kehunut minua kauniiksi. Kyllä hän on kehunut vaatteitani, tai kun olen laittautunut, hän on kehunut hiuksiani tms. Mutta hän ei ole koskaan sanonut minua kauniiksi. Tämä kai liittyi siihen, että eilen heitin Näädän meiltä yksiin juhliin, ja hän lausui minulle kohteliaisuuden joka liittyi kukkiin ja ulkonäkööni. Ei Dyykkari ikinä sellaista tee. Ok, Näätä on sitä mieltä, että Dyykkari kohtelee minua epäkunnioittavasti eikä anna minulle sitä arvoa, jonka ansaitsisin ja ehkä Näätä haluaisi minut itselleen, mutta silti.

Dyykkari ei vastannut mihinkään, mitä hänelle juttelin, ei edes suoriin kysymyksiin, vaikka oli kysyttäessä sanonut, ettei häntä enää nukuta. Suutuin. Kysyin, eikö hän halua keskustella kanssani. Hän heitti marttyyrimoodinsa päälle, minkä hän tekee aina, jos kohtaa arvostelua. (Esimerkki: "Hei miksi sä pesit tän pesukoneessa ku mä sanoin, ettei se kestä sitä?" "Minä teen kaiken väärin! Ok, hyppään parvekkeelta, nii saatte olla rauhassa!" "Kulta, älä puhu tuommosia! Sä oot ihana ihminen!" Ja lopulta minä päädyn pyytämään kaikkea anteeksi.) Raivostuin. Taisin huutaa jotain "Minä minä minä! Aina ne sun ongelmat on suurempia kun mun!" ennen kuin paukautin oven perässäni kiinni ja painuin sohvalle nukkumaan.

Kun heräsin, Dyykkari teki lähtöä. Hän oli luvannut lähteä kalareissulle kaverinsa kanssa. Halasin häntä ja pyysin anteeksi kun olin huutanut, ettei hänen koko reissunsa menisi pilalle siksi, että hän ajattelee että olen lakannut rakastamasta häntä (koska niin hän aina ajattelee, jos suutun hänelle).

Jos emme asuisi yhdessä ja tietäisin, ettei hän ryhtyisi itsetuhoiseksi jos meillä menisi poikki ja jos... Niin, jos. Jos hän ei tarvitsisi minua kipeästi siihen, että pysyy jotenkin pystyssä, minä jättäisin hänet. Seksi on yhä upeaa, mutta ei se ole kaikki. MIKSEI TUO MIES SUOSTU PUHUMAAN MINUN KANSSANI???

Asiaa ei yhtään helpota se, että eilen meille taas tuli mies, joka ottaisi minut heti, jos saisi: Näätä. Minä pidän hänestä ihmisenä hirveästi, mutta en oikein tiedä, miten suhtautua häneen, varsinkaan sen jälkeen kun petin Dyykkaria hänen kanssaan silloin joulukuussa. Dyykkari sopi asian Näädän kanssa kuukausien jälkeen ja samalla pakotti minut olemaan taas sen jätkän kaveri. Olisin ollut aivan tyytyväinen siihen, että olisin saanut jatkaa elämääni ilman sitä ihmistä. (Kerroinko täällä siitä, kun katkaisin välit Näätään?) En tiedä. Kaikki tuntuu taas niin sekavalta ja turhalta ja ahdistavalta. Ärrin murrin. Olkoon.

15.5.2013

Lenkille, mars!

Julistan lenkkeilykauden omalta osaltani avatuksi. Taas tapahtui paljon: vatsalihakset antoivat periksi niin paljon, että saatoin vihdoin ja viimein juosta suorana. Vasen jalkani siirtyi paikoilleen lihasjumien hellittäessä, ja nyt se liikkuu kuten sen kuuluu. Samalla vasen puoli lantiostani alkoi tehdä luonnollista liikettään. Vielä pitäisi saada oikea jalka kohdilleen.

Aion jatkaa lenkkeilyä taas läpi kesän ilman mitään tavoitteita. Ehkä sitten joskus kun olen saanut koko kehostani purettua kaikki siihen jääneet jumit tai ainakin saanut lantioni kääntymään oikealle paikalleen, voin alkaa laittaa jotain kuntotavoitteitakin. Siihen asti aion käyttää lenkkejä apuna kehooni tutustumiseen ja lihasjumien purkuun.

12.5.2013

Järkytys

Siskoni yritettiin raiskata. Tyrmäystippoja lasiin hiljaisena iltana baarissa hänelle ja kaverilleen. Kävi tuuri, kumpaakaan ei raiskattu. Siskoni löytyi sekapäisenä tuntemattomalta sisäpihalta, takin hiha revenneenä. Hän hoki sanoja, joiden merkitystä emme ymmärrä. Olemme kaikki shokissa.

Mikä kiinnitti huomioni, oli yksi asia, minkä siskoni sanoi. Että tämä on hänen kaverilleen vielä kauheampaa, kun kaverille ei ole koskaan ennen tapahtunut mitään tällaista. Voisiko olla, että hän voisi vihdoin alkaa myöntää, mitä hänelle ja minulle on lapsena tehty?

5.5.2013

Nyt on nyt, ei eilen

Viime viestin jälkeen on ollut tasaista. Päässä on tyhjää. Välillä ahdistaa rästiin jäänyt tentti. Dyykkarin kanssa menee hyvin. Haluaisin jo valmistua, sillä se helpottaisi NIIN monia asioita. Olen ollut niin ajatuksissani, että asioihin tarttuminen on välillä lykkääntynyt, mutta pakolliset asiat on kyllä tullut tehtyä. Odotan kesää ja toimettomia päiviä nurmikolla loikoillen.

Tajusin, että minulle sopii äärimmäisen hyvin, ettei ketään ole tuomittu hyväksikäytöstäni. Jos joku oikeasti istuisi vankilassa siitä, mitä minulle teki, minun olisi vihdoin pakko myöntää, että kaikki se oli totta. Minä en vieläkään ole siihen valmis. En tiedä, olenko ikinä. Olen hyväksynyt tämän "puutteeni".

Tällä hetkellä teen hirvittävästi töitä hyväksyäkseni nieluni osaksi itseäni. Nielurisoissani on jyllännyt tulehdus jo pari vuotta, mutta niin lievänä, ettei kunnallinen puoli halua asialle mitään tehdä. Kun alan ajatella aluetta, muistan vain kurkkuuni tunkeutuvan peniksen ja tukehtumisen tunteen, jotka saavat minut pakenemaan. Haluaisin leikata nielurisani pois, mutta järjellä ymmärrän, ettei siitä olisi apua. Tulehdus paranee vasta, kun saan käsiteltyä sitä ylläpitävät traumaattiset kokemukset.