30.6.2013

Huoh.

Tuntuu, että palaan tänne puolustelemaan itseäni.

Edellisen postauksen sotkun jälkeen puhuttiin Dyykkarin kanssa paljon. Tulimme siihen tulokseen, että se lääkkeitä ja viinaa -koktaili oli avoin itsemurhayritys. Hän halusi testata minua äärimmilleen, kuten minä häntä sen pettämisepisodin kanssa. Hänen oli pakko tietää, miten reagoisin, ja kai läpäisin testin. Hänessä on tapahtunut hienovarainen muutos sen jälkeen.

Dyykkari on ilmeisesti sairastanut masennusta varhaisista teinivuosista asti, mikä ei ole ihme, kun tietää, millaisesta kodista hän on. Hän ei vieläkään suostu menemään psykiatrille, mutta sen jälkeen, kun saimme asiat puhuttua halki, hän ei ole uhkaillut itsemurhalla, on alkanut suunnittelemaan tulevaisuutta konkreettisesti ja muuttamaan elämänsä epäkohtia niiden ikuisen murehtimisen sijaan. Hän jopa kävi parturissa ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Nyt kun Dyykkari ei jatkuvasti pelkää, että jätän hänet, suhteeseemme on astunut ihan toisenlainen rauha kuin ennen. Moni yhteisistä asioista sopiminen, kuten rahankäyttöön liittyvät käytännön jutut, on ollut paljon helpompaa, kun toinen ei enää jatkuvasti mieti sitä vaihtoehtoa, että meille tulee ero.

Dyykkarin lapset (ne, joita hän saa tavata) ovat täällä nyt. Silloin hän voi aina paremmin. Saa nähdä, vajoaako hän taas masennukseen, kun lapset lähtevät takaisin äidilleen.

Ehkä lukijoille on tullut kuva, että Dyykkari ei muuta tee kuin ryyppää ja vetää nappeja naamaan. Jos niin olisi, en minä täällä keikkuisi hetkeäkään. Kyllä minulla sen verran omanarvontuntoa on, etten ala alkoholistia hyysäämään. Kyllä ne päivät, joina pää menee sekaisin, ovat ne poikkeus, minkä lisäksi näen hyvin selkeästi, miten ne johtuvat henkisestä pahoinvoinnista, jota hän ei osaa kohdata tai käsitellä (vielä). Jokin nykyhetkessä tapahtuva asia laukaisee hänessä tuskaisia muistoja, ne käynnistävät tunneryöpyn ja itsensä haukkumisen ketjun ja kun itkeäkään ei saa (koska siitä ei ole mitään hyötyä), henkisen kivun yllyttyä tietylle tasolle tartutaan pulloon tai ruvetaan nukkumaan. Hänellä on kuitenkin vankka halu päästä siitä kaikesta yli ja eteenpäin. Jos näin ei olisi, vaan hän haluaisi kieriskellä siinä pahassa olossaan lopunikäänsä käyttäen sitä tekosyynä päihteiden käytölleen, häipyisin. Raskain sydämin, mutta häipyisin.

Ja jotta tämä blogi ei nyt muuttuisi vain ja ainoastaan puheeksi miehestä, jonka kanssa asun... Söin yhtenä päivänä jättikatkarapuja, mikä sai yhden lapsiosani tolaltaan. Niiden rakenne muistutti sitä jotenkin etäisesti peniksistä, ja sen jälkeen olen "muistanut", kuinka olen purrut raiskaajani penistä ja sitten pureskellut ja niellyt sen. Ei sellaista ole voinut tapahtua. Todennäköisesti kyseessä on joku lapsiosani fantasia, jota se ei osaa erottaa todellisuudesta.

Ps. Se Dyykkarin lapsuudenystävä, joka meinasi käydä kimppuuni, ei tule minua enää tapaamaan.

21.6.2013

Tämä kirjoitus tulee puremaan minua nilkkaan

Yritetääs kasata tätä soppaa tänne, kun en kerta saa nukuttua...

On ehkä tullut jo selväksi, että Dyykkarilla on ongelmia. Yksi niistä on ollut se, että hän on uskonut minun jättävän hänet, jos hän näyttää minulle, kuinka huonosti hän oikeasti voi. Yksi on ollut, että hän on pelännyt minun pettävän häntä. No. Näemmä nyt kumpikaan ei enää ole ongelma. Sen sijaan tilalle on tullut roppakaupalla uusia ongelmia.

Ensinnäkin olen järkyttynyt siitä, että Dyykkarin kaveri kouri minua viime yönä (tai itse asiassa se oli varhaista aamua jo) kielloista huolimatta. Dyykkari ei reagoinut mitenkään, vaikka huusin häntä apuun (olin unessa ja vielä vähän kännissäkin). Kaveri oli niin kännissä, että tokeni vasta, kun heitin hänet sängystä lattialle. Ok. Minä nukuin hänen sängyssään, mutta oli tarkoitus, että minä ja Dyykkari nukumme siellä, hän sohvallaan. Ei mennyt känniläisen kaaliin tämä. Dyykkari sanoi minulle jälkikäteen, että hänen ja kaverin kesken oli käyty keskustelu, jossa kaveri oli ilmoittanut lähtevänsä panemaan minua, ja Dyykkari oli tähän heittänyt, että siitä vaan, jos se antaa. Sitten hän oli lähtenyt kalaan(!), täysin luottaen siihen, että minä pärjään.

Kaveri myös halusi a) kiusata minua b) hieroa minua, ja nyt tiedän, että se äijä tietää, miten kipua tuotetaan. Peiton läpikin hän osasi sanoa, missä minussa on ne tietyt pisteet joita painamalla hyppään varmasti hereille.

Sitten olen järkyttynyt siitä, että kun vihdoin sain ravisteltua itseni hereille, minulle selvisi, että koko porukka joka talossa oli, oli saanut joltain tyypiltä rauhoittavia, kun Dyykkari halusi päästä nukkumaan, mutta oli liian päissään nukahtaakseen. Olivat sitten vetäneet Tenoxia sellaiset 40-80mg/äijä (humalaisten oma arvio) tai niin paljon kuin sillä jätkällä oli ollut mukanaan. Tämä ei kuitenkaan riittänyt siihen, että äijät olisivat kaatuneet kanveesiin, valitettavasti.

Tässä vaiheessa Dyykkari tuli sanomaan minulle, että haluaa kotiin, sillä yksi tyypeistä oli alkanut käyttäytyä väkivaltaisesti, ilmeisesti lääkkeistä johtuen. En ehtinyt puhua hänen kanssaan siitä, miten tämä onnistuisi, kun aina joku tuli kuuloetäisyydelle, ja mies vaikeni. Tein kuitenkin parhaani. Sain pakattua kamamme autoon, houkuteltua hullut humalaiset kyytiin ja aloitin tyyppien pudottelun koteihinsa, jonka toivoin johtavan siihen, että pääsisimme Dyykkarin kanssa rauhassa kahdestaan sinne, minne olimme menossa. Dyykkari kun vaati, että kaikkien pitää päästä koteihinsa (kaverit aina ennen itseä, yksi sen miehen kirotuista periaatteista!), ja kenellekään ei saa olla töykeä.

Ensimmäisessä pysähdyspaikasta ei kuitenkaan meinattu päästä lähdölle lainkaan, kun siellä oli viinaa ja lääkkeitä, jotka valitettavasti olivat edellisessä paikassa päässeet loppumaan. Niitähän piti ruveta vetämään kaksin käsin. Dyykkari ruinasi itselleen matkaevääksi Ketipinoria luiskan ("onneksi" "vain" 25mg tabuja), jonka hän onnistui pitämään itsellään huolimatta siitä, että yritin sanoa hänelle hänen käyvän jo vaarallisen hitaalla ja että olen hänestä erittäin huolissani. Ajomatkalla seuraavaan paikkaan sain tehdä äkkijarrutuksen keskellä tietä (en edes katsonut, oliko joku perässä, onneksi ei ollut), että sain komennettua takapenkille ne, jotka sinne kuuluivat, kaikki turvavöihinsä ja pelkääjän paikalla olleen tyypin lopettamaan lääppimiseni. Valitettavasti se toimi vain hetkellisesti, ja kaiken huipuksi Dyykkari onnistui syömään koko kirotun liuskan puoliksi kaverinsa kanssa ennen kuin ehdimme perille. Helvetti.

Perillä sitten Dyykkari alkoi nuokkumaan jo todella pahasti. Tajusin, että hänet pitää saada sisälle, makuuasentoon ja kyljelleen ennen kuin hän menee tajuttomaksi, tai meillä on mies rähmällään keskellä pihaa, ehkä päänsä lyöneenä. Valitettavasti tässä vaiheessa Dyykkari pisti kaikin voimin vastaan, kun häntä yritettiin kantaa sisään, siitä huolimatta, ettei hän pysynyt omin voimin pystyssä. Olin pidätellyt itkua koko matkan ensimmäiseltä pysähdykseltä tänne, ja kun katsoin kuinka rakkaani yritti yhtä aikaa pysyä pystyssä ja kusta pihapensaaseen, onnistuen vain kävelemään siksakkia ja kastelemaan housunsa, se purkautui ilmoille. Kun sain itseni taas kasaan, yritimme taas kantaa Dyykkaria sisään sillä lopputuloksella, että hänen kaverinsa, jonka veressä jylläsi tässä vaiheessa ties kuinka monen päivän viinat ja lääkesekoitus, päätti, että minä ansaitsen saada turpaani. Onneksi väliin ehti nainen, joka sai hänen huomionsa varastettua niin pitkäksi aikaa, että ehdin juosta autoon turvaan.

Dyykkari juoksi perääni (ihme kyllä), mutta ei selvittääkseen olinko kunnossa tai estääkseen lähtöni, vaan pelastaakseen takakontista viimeiset kaljat. Tarkastin vasta kotipihassa, oliko takakontti mennyt hänen jäljiltään kunnolla kiinni. Olihan se, melkein. Ajoin kotiin pysähdellen aina välillä levähdyspaikoille itkemään täyttä kurkkua. Kun soitin miehelle, hän oli täysin rauhallisesti alkamassa katsomaan kaverinsa kanssa leffaa. Hän ei ollut lainkaan huolissaan siitä, että jättäisin hänet, mutta totesi, että on iloinen että pääsin kotiin ehjänä ja kunnossa. En viitsinyt alkaa kertomaan hänelle, kuinka olin automatkan aikana käynyt päässäni läpi eri vaihtoehtoja hänen jättämisensä suhteen aina siihen asti, kuinka saisin muutettua ilman autoa. Siinä tilassa hän tuskin muistaisi huomenna mitään, mitä hänelle nyt sanoisin.

Tällä tiedolla se porukka kokoontuu tänä iltana uudelleen ja ohjelmassa on lisää viinaa, lääkkeitä ja ekstrana saunomista tai vaihtoehtoisesti saunan polttaminen, jos joku oikein innostuu.

Puhuin viime yönä yhden Dyykkarin lapsuudenkaverin kanssa, ja hän sanoi minulle kolme asiaa kaiken kännisen jankkaamisensa seasta. Hän näkee, että olen korviani myöten rakastunut Dyykkariin. Hän näkee, ettei Dyykkari vastaa tunteisiini samalla volyymillä. Kummankin tiesin. Hän väitti myös, ettemme tule olemaan yhdessä kovin pitkään. Korkeintaan niin kauan, että Dyykkari pääsee jaloilleen, ja sen jälkeen hän hylkää minut kuin märän rätin. Sanoin, että hyväksyn sen vaihtoehdon. Olen ollut sinut sen vaihtoehdon kanssa siitä asti, kun petin Dyykkaria. Minusta Dyykkari ansaitsee sen, että joku häntä rakastaa ja tukee ja yrittää näyttää, että voi elää ilman alkoholia tai muita päihteitä ja että masennuksesta voi parantua. Jos hän ei halua parantua, se on hänen valintansa. Jos hän ei halua minun kanssani olla, se on hänen päätöksensä. Jos meille tulee ero, se sattuu ihan vitusti, mutta minä selviän siitä.

Siinä hän oli kyllä oikeassa, ettei tämä suhde voi toimia, jos me kumpikin teemme työtä tehdäksemme Dyykkarista onnellisen. Jonkun täytyy ajatella myös minun onnellisuuttani.

Päässäni olen alkanut jo tehdä eroa. En tiedä, kuinka pitkään olen sitä jo tehnyt, ainakin siitä asti kun Dyykkari onnistui jotenkin muuttamaan rauhallisen mökkiviikonlopun ryyppäysreissuksi kavereidensa kanssa. Silloin lähdin jo kertaalleen ajamaan kohti kotia, mutta jokin sai minut kääntymään takaisin. Minä en silloin osannut kuvitella elämää Dyykkarin jälkeen. Nyt osaan, jotenkin.

En kuitenkaan halua vielä luovuttaa. En siitä huolimatta, että tiedän, ettei Dyykkari ole vielä valmis menemään mihinkään hoitoon. Ainoa, mikä auttaa minua jaksamaan on se, että näen miten hirveästi tuo mies on edistynyt ongelmiensa kanssa sinä lyhyenä aikana kun olemme tunteneet. Mummolta opin, että tosirakkaus on sitä, että kärsii toisen mukana eikä luovuta ensimmäisessä myrskyssä. Mutta ei tämä suhde voi edetä, jos ainoa, joka muuttaa ajattelutapojaan, suhtautumistaan ja käytöstään olen aina minä.

Toivon ihan helvetisti, että se, että sain nähdä Dyykkarin pahimmillaan enkä jättänyt häntä, riittää sille miehelle siihen, että jokin hänessä antaa periksi, ja hän vihdoin suostuu myöntämään, että tarvitsee apua ongelmaansa. Aina aiemmin kun hän on näyttänyt puolisolleen sen, kuinka huonosti hän voi, se on johtanut vain siihen, että hänelle on huudettu ja hänet on hylätty. Hän on osoittanut minulle hyvin selvästi sen, että hän kaipaa sitä kokemusta, että hänet hyväksytään ja häntä rakastetaan, vaikka hän tekisi mitä, voisi kuinka huonosti tai oireilisi kuinka paljon tahansa.

Dyykkari on kaikkien haavojensa alla niin upea ihminen, etten vielä halua luovuttaa. En suostu uskomaan, että minun tosirakkauteni oli tässä.

Kriisi

Tänään tapahtui asioita, jotka saivat minut tunnustamaan itselleni, että minulle rakas ihminen on sekakäyttäjä. Ja vaikka hän ei minulle vaaraksi olisikaan, hänen kaikesta mahdollisesta sekaisin olevat kaverinsa ovat. Asialle on tehtävä jotain, mutta mitä, sitä on pohdittava.

Ensin on kuitenkin rauhoituttava. Mitä tapahtui, sai osani sellaiseen kaaokseen, etten muista vastaavaa tapahtuneen yli vuoteen. Katselin, kuinka seitsenvuotias osani ajoi auton kotiin juhannuksenviettopaikastamme ja yritin keskittyä pitämään muut osani aisoissa kotiin asti. Onneksi minulla on nyt useita päiviä aikaa yksin kotona rauhoittua ja kasata itseni. Huoh.

Suklaata, Assassin's Creediä ja rauhoittavia. Palaillaan.

Viettäkäähän hyvä juhannus. Älkää juoko liikaa, älkääkä missään nimessä vetäkö viinaa ja rauhoittavia sekaisin. Pysytäänhän kaikki elossa maanantaihin asti, jooko?

13.6.2013

Iiiik!

Päätös tuli, nimenmuutokseni on nyt virallinen. Seuraavaksi pitääkin sitten ilmoittaa muutoksesta ihan joka paikkaan ja uusia passit sun muut. :P Tekisi mieli juhlia ja isosti. Nimenmuutos kun minulle tarkoittaa niin paljon:

  • Se irrottaa minut vanhempieni vallasta.
  • Se on konkreettinen osoitus minulle, että saan itse päättää oman elämäni asioista ja tehdä itseäni koskevia päätöksiä.
  • Se on näkyvin ulkoinen merkki osieni yhdistymisestä ja yhteistyöstä.
  • Koen tämän samalla siirtymisenä lapsuudesta aikuisuuteen.
  • Se symboloi minulle yhden aikakauden loppumista ja uuden alkamista. Masennus ja traumojen kanssa taistelu on ohi, onnellinen elämä edessä.

Lisäksi elämässäni on nyt niin moni muukin asia hyvin ja muuttunut, että sietäisi juhlia. MUTTA: Se suuri kysymys. Miten juhlitaan nimenvaihdosta? Nimenantojuhlista löytyy netistä paljonkin, mutta ei nimenottojuhlista. Ilmeisesti nimenvaihdokset aikuisena ovat harvinaisia ja vielä harvinaisempaa on, että joku niitä juhlii. Pari linkkiä löysin: Klik ja klik. Jälkimmäisessä oli kylläkin kyse sukunimen vaihdoksesta reilusti häiden jälkeen.

Jos painattaisi t-paidan, jossa on uusi nimeni ja menisi kaveriporukalla ravintolaan syömään?

12.6.2013

Dyykkari ♥

Eilen minä ihan oikeasti harrastin seksiä rakastamani ihmisen kanssa niin, että keskityin täysillä nauttimaan hänen ihostaan, sen tuoksusta, tunnusta, mausta... Ei takaumia, ei ponnistelua siinä hetkessä pysymiseksi, ei mitään muuta kuin heittäytymistä ja nauttimista.

Olen äärimmäisen onnellinen. Minä kykenen rakastumaan ja rakastamaan! Ja vähitellen Dyykkari, jolla on omat haavansa, on alkanut uskoa, että minä en halua hänelle pahaa. Sen myötä hän on vihdoin alkanut avata itseään minulle. Mitä enemmän hän itsestään näyttää, sitä syvemmin häneen rakastun. Hän on ihana ihminen, ja olen päättänyt todistaa sen hänelle.