24.8.2013

Minusta tuntuu, että tunnen

Minulla on ilmeisesti hyvin tarkka tuntoaisti. Töissä heitän poistoihin minusta viallisia tuotteita, joista kukaan muu ei löydä vikaa. Minusta ne tuntuvat käteen "vääriltä". Tunnen asioita, joista jotkut väittävät, ettei niitä voi tuntea. Tunnen ovulaation selvästi, samoin sen, kummasta munasarjasta irtoaminen tapahtuu. Tunnen myös jos hedelmöittynyt alkio kiinnittyy kohtuni seinämään. Tunnen tällä hetkellä erittäin hyvin, kuinka tulehdus kurkustani on leviämässä korvaani ilmeisesti sitä ohutta putkea pitkin, joka menee sisäkorvasta nieluun. Moni lääkäri on minulle väittänyt, etten voi tuntea sitä ja tätä, mitä nyt milloin olenkin valittanut, koska siellä ja siellä ei ole tuntoa. Yhtä moni on ollut ihmeissään, kun tunnen kipua kaikesta puuduttamisesta huolimatta. Totesipa yksi hammaslääkärikin minulle kerran, että "no sitten pitää vaan kestää, ei sinne enempää voi piikkejä pistää".

Olen hyvin tarkka kaikista vaatteistani: niiden tulee tuntua kädessä hyvältä, eivätkä ne missään nimessä saa hangata, kiristää tai painaa. Korujeni tulee olla kevyitä, muuten ahdistaa. Liian painavat kaula- ja korvakorut aiheuttavat minulle päänsärkyä. Jos jokin vaate kutittaa, en pysty keskittymään muuhun. Rullalle painunut sukka kengässä on jotain todella inhottavaa, varsinkin jos sitä ei voi heti korjata ja on viileä ja/tai kostea keli. Joidenkin kankaiden koskeminen saa minut voimaan pahoin. Liukas, karkea ja paksu tekokuituhame. Karhea ja lepsu takki. Tiukkaan kerrostettu, pistelevä harso. Ne aiheuttavat inhonpuistatuksia, samoin kuin näköaistin kautta sähkönsininen väri tai hajuaistin kautta runebergin tortut (aina taattu migreeni, hyi yök!).

Tuntoaistin kautta myös muistan asioita paremmin. Jos minun tarvitsee muistaa puhelinnumero, mutta minulla ei ole mitään, millä ottaa se ylös, piirrän sen sormella kämmeneeni. Silloin voin luetella sen vielä päivän-parin päästä ongelmitta. Hahmotan asiat parhaiten kosketuksen kautta. Jos en voi koskea jotain, kuvittelen päässäni sen muodon aivan kuin kuljettaisin kättäni sitä pitkin. Jos asia on täysin abstrakti, liitän sen mielessäni johonkin tuntoaistimukseen asian omaksumisen helpottamiseksi. Päässäni kaikki tuntuu joltakin. Paha olo tuntuu möykyltä, ahdistus puristaa, ilo tuntuu kevyeltä jne.

En tiedä, miten tuntoaistini tarkkuus vertautuu muihin ihmisiin. Vaikka se ei kauhean tarkka väestötasolla olisikaan, se on minulle kuitenkin tärkeä aisti. Ja mitä tulee tunteiden ilmaisuun, se on minulle tärkein. Tämän tajuamiseen tarvittiin kaksi kosketuksetonta päivää Dyykkarin kanssa. Aloin miettiä, miksi minun oli niin vaikeaa olla koskematta toista. Tajusin, että koskettelemalla ylläpidän tunnesidettä. Koskemalla tiedän, että tämä mies sallii minun tulla lähelle, tiedän, että se ihminen on siinä oikeasti ja lähellä, ei vaarallinen. Ihmisen lämpö on ihana tunne sormenpäissä. Minkä lisäksi Dyykkarissa on monia todella ihanan tuntuisia kohtia. Kuten semmoinen pehmoinen untuva, jota ei näe, mutta jonka tuntee pimeässä selvästi sormenpäissään, kun antaa kätensä vaeltaa hänen niskastaan alas pitkin selkärankaa. Myös Dyykkarin hiukset tuntuvat käsissä ihanilta, varsinkin juuri saunan jälkeen. Hänellä on vahva tukka, jonka läpi on kiva työntää sormensa. Ja sitten... Hmmm hmmm... Jos ei mennä sinne. :D

Taisin eksyä vähän aiheesta. Kröhöm. Tarkoitukseni oli kertoa, että keskustelimme Dyykkarin kanssa siitä, kuinka tärkeää minun on saada koskea häntä, ja teimme uusia rajanvetoja. Mikä tärkeintä, koskeminen on nyt sallittua, mutta ei vieraiden nähden tai julkisilla paikoilla.

Dyykkarin päihteetön elämä jatkuu hienosti. Tupakka on vaihtunut pysyvästi sähkötupakkaan, jossa on jo päästy yksi porras alas nikotiinipitoisuudessakin. Muiden nautintoaineiden tilalle on tullut kapsaisiini, tuo chileissä tavattava, polttavan tunteen aiheuttava aine. Meillä on siis nykyään jääkaapin ovi täynnä erilaisia maustekastikkeita, joiden tulisuus ylittää minun sietokykyni, mutta joita Dyykkari änkee ihan kaikkeen. Lisäksi hän on taas innostunut vanhoista teini-iän harrastuksistaan, jotka ovat vallanneet melkein koko asunnon. Minua ei haittaa, ei ainakaan niin kauaa, kun spray-maalaus tapahtuu pihalla.

Itsestään pitäisi vielä oppia meidän molempien pitämään paremmin huolta. Olen huolissani vieläkin omasta rajattomuudestani. Minun on erityisen vaikea erottaa, milloin menen sinne "mökötän ja temppuilen, jotta saisin huomiota"-alueelle sen aikuisten "vedän rajan ja pidän sen"-alueen sijaan.

19.8.2013

Juu, mutta ei

Dyykkaria ahistaa. Niin paljon, että pyysi, etten enää koskisi häneen ilman, että hän tekee aloitteen. Hän ei nyt kestä/jaksa henkisesti fyysistä läheisyyttä. Totta kai suostuin. Eihän se toisen halailu ole kivaa, jos se toinen vain ahdistuu siitä. ...Mutta kun minä en voi hyvin, jos en saa halailla, pussailla ja helliä. Näemmä.

Tänään oli ensimmäinen päivä tämän flunssan kourissa, kun jaksoin tehdä jotain muutakin kuin nukkua ja syödä. Tuli askarreltua. Yksi uusista säännöistäni on, että kun on kipeänä, ei stressata kouluhommista tai keskeneräisistä projekteista. Dyykkari sitten keksi, että hänellä on yksi pöytälaatikko täynnä maaleja ja muuta, ja läväytti ne pöydälle. En minä nyt ihan innosta pomppinut, mutta täytyy myöntää, että oli kivaa, kun toinen kehui, näytti iloiselta kun oli saanut järjestettyä minulle jotain tylsän sairastamisen keskelle ja innostui siinä peräti antamaan pusun poskellekin. :)

Meitä on tässä suhteessa nyt yksi haavoittunut eläin ja yksi mököttävä kakara. Vaistolla elävä eläin, jota ei uskalla edes houkutella luokseen siinä pelossa, että se juoksee karkuun. Sen pitää antaa tulla itse, mikä on pirun vaikeaa. Ja sitten lapsi, joka ei halua mitään, ei suostu mihinkään ja on ihan pirunmoinen jääräpää, kun saa jotain päähänsä. Molemmilla on kiintymyssuhteessa eläminen vaikeaa, kun kummatkin sekä kaipaavat läheisyyttä, että pelkäävät sitä kuollakseen. On tää yhtä soutamista ja huopaamista, hitto vie.

15.8.2013

Terveys, mistä se löytyisi...

Kolmas flunssa tänä kesänä ja toinen paha nielurisatulehdus vuoden sisään (paha = kipulääkkeistä vain reseptilääkkeet auttavat, ja nekin tupla-annoksella). Omalääkärini mielestä en vielä ole tarpeeksi vakava tapaus, että minut kannattaisi lähettää erikoislääkärille. Onneksi on työterveyshuolto. Siellä lääkäri pisti heti lähetettä eteenpäin ja erikoislääkärin aikaa odotellessa otatti minusta verikokeita. Minulla ja siskolla on nyt sama (ilmeisesti viruksen) aiheuttama nielutulehdus. Siskon tulehdusarvot ovat alle 10, minulla 65. Lääkäri määräsi minulle antibiootit, kun tulehdusarvot ovat noinkin korkealla. Kehtaisin väittää, etteivät nuo arvot missään välissä laske kovin alas, kun risoissa risoissa pöhisee koko ajan. Nuo ovat olleet turvonneet 24/7 jo useamman vuoden.

Tajusin lääkärissä, että olen alkanut suunnittelemaan elämässäni kaiken mahdollisen sairastumisen mukaan. Sen verran usein minulla noita flunssia on. Olen alkanut vuosien mittaan kuorsaamaan yhä pahemmin, mikä ei tee unenlaadulle mitenkään hyvää. Hengitykseni on raikas varmaan 5 minuuttia hampaiden huolellisen puhdistuksen ja kurlauksen jälkeen, sitten iskee propuista tunkeva löyhkä. Olen opetellut pussaamaan niin, että vedän henkeä vain sisäänpäin, enkä vahingossakaan hönkäise kumppanini kasvoille.

Moni pelottelee netin keskustelupalstoilla, kuinka kipeä on nielurisojen poiston jälkeen. Minua ei haittaisi yhtään, kunhan vain pääsisi noista iän ikuisista flunssista! Ei sitä kipuun kuole. Jahka pääsen erikoislääkärille, itken vaikka millaiset valitusvirret, kunhan vain pistää minut leikkausjonoon. Jos ei julkiselle puolelle pääse, nostan vihoviimeisetkin opintolainat ja käyn yksityisellä, prkl.

Oli muuten rauhoittava kokemus, kun nieluviljelyä otettaessa terveydenhoitaja odotti pyynnöstä, kunnes sain itseni (=kaikki osani ja oksennusrefleksin) rauhoittumaan, ennen kuin otti toisen pyyhkäisyn risoista. Ei tarvinnut ruveta mitään selittelemään, sanoin vain, että odotas hetki, ja hengittelin jonkin aikaa. <3

14.8.2013

Kävi ilmi, että häntäluuni kärki on luutunut väärään asentoon. Se sojottaa sisäänpäin niin pahasti, että jos joskus onnistun olemaan 9 kk raskaana, alatiesynnytys ei välttämättä onnistu. Olen kuulemma lapsena, ennen luiden yhteenluutumista loukannut häntäluuni jotenkin, jonka tuloksena kärki on jäänyt väärään asentoon. Nyt asialle ei voi enää mitään. Normielämistä tuo hankaloittaa sikäli, että lantioni lihakset menevät helposti totaalijumiin, mikä vaikeuttaa kävelyä ja liikkumista.

9.8.2013

NYT!

Minä kykenen taas opiskelemaan! OMG!

Puhuin Dyykkarin kanssa siitä, kuinka minun on hirvittävän vaikea tarttua yhteen roikkuvaan opiskelujuttuun. Se on ollut minulla kesken vuodesta 2007, ja jos oikeasti meinaan valmistua vuoden päästä, nyt olisi viimeiset hetket tehdä se. Mutta koska se oli viimeinen asia jota väänsin ennen loppuunpalamistani ja edustaa minulle kaikkea sitä, minkä eteen silloin jouduin, siitä oli kasvanut päässäni mahdottoman iso mörkö.

Dyykkari sanoi minulle ne sanat, joita olin hokenut päässäni itselleni vuosikausia, mutta jotka minun tuli saada kuulla jonkun toisen suusta, ennen kuin ne uskoin. "Sinä et ole enää samassa kunnossa kuin silloin. Sinä olet kohdannut ja käsitellyt ne asiat, jotka silloin tekivät opiskelun mahdottomaksi. Nykyhetkessä ei ole mitään estettä sille, että saisit sen tehtävän tehtyä." Itku tuli, ja mörkö kutistui.

Myöhemmin opiskeleva osani tuli kysymään minulta, onko varmaa, etten pala loppuun uudelleen, jos alan taas opiskella. Lupasin sille, että niin ei tule käymään. Me osaamme nykyään pitää itsestämme huolta, eivätkä menneet enää piinaa meitä kuin silloin. Se huokasi helpotuksesta.

Ja äsken se tuli pintaan! Sanoin itselleni, että minun on pakko lukea tämä kappale kirjasta, jotta voin ymmärtää tämän asian, ja huomasin, kuinka vanha tuttu astui puikkoihin. Imeydyin tekstiin täysin, tunsin, kuinka se oikein veti minua puoleensa ja luin koko kappaleen! Jaksoin jopa selvittää itselleni muista lähteistä ne asiat, joita en tuosta kappaleesta ymmärtänyt. Nyt minussa on sisäinen varmuus, että heittää oppilaitos eteeni mitä tahansa, minä selviän siitä kyllä. Eikä uuden oppiminen ole enää mikään ongelma. Mikä helpotus! Pelkäsin jo, että joudun oppimaan uudelleen, kuinka opiskellaan ja rakentamaan ne reitit aivoihini uudelleen, mutta sainkin vanhat, hyväksi havaitut taas käyttööni. Jee! :)

4.8.2013

Väläyksiä unen rajamailta

Eilen makasin sängyssä melkein unessa, kun tajusin hokevani jotain sanaa ääneen. "Puu elu. Puu elu." Väläyksenomaisesti näin omat, pienet käteni, huomattavasti lyhyemmät kuin mitä ne ovat nykyään, tunsin puulelun lakatun, kuluneen pinnan... Istuin matolla lastenhuoneessa ja yritin tarttua leluun. Olin hyvin ylpeä siitä, että tiesin esineen nimen ja osasin sanoa sen. Sitten veljeni otti lelun minulta, sillä se oli hänen koiransa, mutta laski sen pian takasin, sillä mielensärkijä kutsui häntä eteisestä. Hän meni sinne, mielensärkijän ja jonkun toisen miehen luo. Keskityin taas leluun, mutta sitten veljeni alkoi huutaa. Hän kirkui, kuin suuressa hengen hädässä, mutta mikä pelästytti minut hiljaiseksi oli se, että äkkiä hän alkoi puhua miehille aivan eri äänensävyllä. En ymmärtänyt mitä hän puhui, mutta hän puhui nopealla tahdilla ja mielistellen. Näin jälkikäteen mietin, että hänellä taisi siinä kesken raiskauksen vaihtua pinnalla oleva osa.

Toinen väläys jonain toisena iltana lähti siitä, kun tajusin alaselkäni nousseen näpyille aivan kuin allergiakohtauksessa, ja aloin kysellä, mikä aluetta vaivaa. Muistin selkääni viillellyn. "Intohimon portaat", hän niitä kutsui, se nuori pellavapäinen poika, jolla oli mieltymys veitsiin. Hän viilsi selkääni portaat alhaalta ristiselkään ja lopuksi hän työnsi kapeateräisen veitsensä peppureikääni. Mielensärkijä ilmestyi paikalle ja suuttui. Poika oli mennyt liian pitkälle. Hän heitti tyypin pihalle, enkä käsittääkseni nähnyt häntä enää. Makasin koko tapahtuman ajan paikoillani vatsallani, korkeintaan kurkin olkapääni yli. Silloin syntynyttä haavaa tykytti, kunnes nukahdin.

Sitten oli yksi yö, jolloin lapaluunseutua alkoi kutittaa, ja se nousi myös näpyille. Sieltä ei irronnut kuin muisto, jossa minua löydään siihen kohtaan jollain, ehkä vyöllä. En saanut irti sitä, missä asennossa olin, en mitään muuta kuin sen pelon, kun tuohon alueeseen sattuu jo niin paljon ja se on niin täynnä ihon alaisia verenpurkaumia, että pelkään jonkun pian hajoavan pysyvästi. Pelkään, etten enää fyysisesti kestä. Niin, ja lyöjä oli mielensärkijä.

Mutta vointi on noin muuten hyvä, flunssaa lukuunottamatta. Olen huomannut, että luovuuteni yrittää taas lähteä kukkimaan. Keksin viime yönä unessa kaksi kakkureseptiä, joita pitää kyllä joskus kokeilla. Niin, ja kirjoitin kirjan. En vain muista sen tapahtumista paljoakaan. Fantasiaa se oli. :)

Puhuin Dyykkarin kanssa siitä, miten reagoin, jos olen pulassa. Kävimme läpi tilanteita, joissa joku oli satuttanut minua, henkisesti tai fyysisesti, vahingossa tai koska arvioi humalatilansa vuoksi koordinaationsa väärin, ja olisin halunnut että Dyykkari olisi puuttunut tilanteeseen jotenkin. Dyykkari selitti, että hän ei ollut itse tilanteessa ymmärtänyt, että tarvitsen apua. Reaktioni olivat niin vaimeita. Jos hänen aikaisempaa kumppaniaan on joku humalassa nipistänyt niin lujaa, että on oikeasti sattunut, nuo naiset ovat pompanneet ylös ja ruvenneet huutamaan. Minä tunnun muuttuvan sitä rauhallisemmaksi, mitä enemmän sattuu. Yritin selittää, että ongelma johtuu taustastani: Olen oppinut lapsesta asti, että minun kannattaa olla sitä passiivisempi, mitä pahempia asioita tapahtuu, niin minimoi oheisvauriot (eli tulee VAIN raiskatuksi, ei SEKÄ raiskatuksi ETTÄ hakatuksi). Nykyään reaktio on niin automaattinen, etten saa sitä kumottua.

Eli vaikka pääni sisällä kiehun ja yritän huutaa itselleni, että TEE JOTAIN!, minä vain istun ja tuijotan eteeni ja yritän yhä hiljaisemmalla ja rauhallisemmalla äänellä saada sanottua, että tuo sattuu, lopeta. Jos tyyppi ei lopeta, lopulta minä en reagoi enää mitenkään, pahimmillaan leikin nukkuvaa (mikä ei selvästikään toimi!). Joskus harvoin onnistun lähtemään tilanteesta, mutta selvästikään en osaa suojella itseäni tehokkaasti tai ilmaista tehokkaasti, milloin minua vastaan rikotaan.