29.9.2013

Tästä ei saa puhua

...tätä ei saa edes ajatella.

VAROITUS! Tulossa rankkaa tekstiä. Ei kannata lukea, jos ei ole henkisesti tarpeeksi vakaassa tilassa ja tarpeeksi turvassa.

Minulla on nyt pyörinyt päässä yksi ainoa tuntoaistin kautta noussut muisto. Käteni kulkee pitkin karvaista miehen reittä. Käteni koosta päätellen olen vasta pieni lapsi. Isäni on jalat levällään alasti edessäni ja kiipeän hänen syliinsä. Minäkin olen nakupellenä. Hän sanoo jotain, ja huomaan kiihottuvani. Seuraan tätä kaikkea jotenkin irti kehostani, ja vihaan, VIHAAN VIHAAN sitä, että kehoni kiihottuu. Nyt tiedän, että se oli ehdollistunut reaktio, joka helpotti kipua, joka oli vääjäämättä tulossa, mutta silti...

Päässäni käyn yhä uudelleen läpi sitä tuntoaistimusta, sitä lyhyttä hetkeä, kun käteni kulki pitkin isäni karvaista reittä.

Hyi, hyi, yök!

Tätä oksetuksen määrää.

Tuon hetken muistelu saa minussa aikaan tunnemyrskyn, jonka seurauksena haluan leikata sen käden irti, joka välitti sen tuntoaistimuksen. Haluan hakata itseni pieniksi paloiksi rangaistukseksi siitä, että KEHTASIN .... no.... kostua. EI SITÄ SAA SANOA! Ei sitä saa AJATELLA! HYI!! Hyi hyi yök! Oksetus!

Minä haluan pois tästä kehosta, joka kehtasi toimia noin.

Vaikka kyllä minä tiedän, miten mielensärkijä tuon tilanteen, tuon tunnemyrskyn minussa aikaansai. Hän tahallaan kiihotti minua jo hyvin pienestä lapsesta ihan orgasmiin asti (tiesittekö, että jo vauva kykenee saamaan orgasmin?), ihan vain siksi, että aivoni, hermostoni, kehoni oppisi yhdistämään sen hyvän olon ja hänet. Hyväksikäyttöön liittynyt kipu oli ehkä helpompi kestää, kun keskittyi siihen, että jokin tuntui myös hyvältä. Ja kun isältä ei muuten saanut juuri koskaan mitään positiivista huomiota... Paitsi silloin, kun hän "räpläsi" minua.

Ei, nyt taas oksettaa ihan liikaa. Pystyykö joku muka edes lukemaan tällaista tekstiä?? Ei vittu...

En minä halunnut kiivetä isän syliin, kun isä oli alasti. En minä halunnut mennä isän luo, kun hänellä oli SE ilme, tai NE ihmiset olivat meillä kylässä. En minä halunnut. Mutta minä menin silti. Koska tiesin, että ei ollut vaihtoehtoja. Jos en olisi mennyt, minut olisi haettu. Helpointa oli mennä. Koska ajattelin, että silloin olin hyvä tytär. Tein isän iloiseksi, kun menin. Sain edes hetken nauttia isän positiivisesta huomiosta. Ennen kipua. Ennen verta. Ennen oksennusta ja halua kuolla.

...

Ja sitten ihmetys: Miten minä voin kyetä seksiin? MITEN?

23.9.2013

Vereslihalla eteenpäin

Viikonloppu oli henkisesti raastava. Ensin sisko soitti, eikä osannut kuin itkeä puhelimeen. Kävin hakemassa hänet baarista kotiin. Oli riidellyt siellä kaverinsa kanssa, mikä oli ilmeisesti laukaissut jotain hyvin vanhaa, minkä seurauksena hän itki Dyykkarin sylissä varmaan tunnin. Minä silitin siskoa jaloista ja hoin, että hän on hyvä ja arvokas ihminen. Lopulta hän rauhoittui niin paljon, että sai syötyä. Ei ollut taaskaan syönyt koko päivänä... Seuraavana yönä hän katosi. Lopulta saimme selville, että hän oli lähtenyt junalla kaverinsa luo. Sen jälkeen hän ei ole vastannut puhelimeensa.

Sunnuntaina lähdettiin Dyykkarin lasten (niiden, joita hän saa tavata) syntymäpäiville. Matkoihin meni 10 tuntia (siis edestakaisin). Perillä oltiin tunti, sitten eksän piikittely alkoi paisua niihin mittoihin, että päätettiin lähteä. Dyykkari itki koko kotimatkan.

Kun päästiin kotiin, avasin sähköpostin ja sain selville, että ohjaajani oli hylännyt kaikki ideani tehtävään, jonka viimeinen palautuspäivä on huomenna. Tuli olo, etten koskaan valmistu. Käytiin Dyykkarin kanssa läpi sitä, miksi ohjaajani oli ollut niin jyrkkä, ja mitä huonoja asioita hän ehkä oli ehdotuksissani huomannut. Dyykkari valoi minuun uskoa siitä, että minusta tulee vielä hyvä alallani, ja minä pääsen tästä yli. Nyt päätin, että jätän kaiken muun, kunnes saan tuon tehtävän tehtyä. Olkoon keskiviikkona tentti, olkoon ennakkotehtävä, jonka palautuspäivä on huomenna, olkoon miljoona muuta asiaa. Minä keskityn nyt tähän.

Opiskelujen eteneminen vaatii ihan hirveästi stressinhallintakykyjä. Hoen itselleni, että pystyn tähän.

13.9.2013

Opiskelu on kivaa

Ja jotenkin oudon stressitöntä, kun aikatauluttaa tekemisensä. En ole koskaan ennen tehnyt sitä, mutta olisi näemmä kannattanut jo aiemmin. Kun katsoo, milloin tentti on, miten paljon siihen pitää lukea ja missä ajassa, voi tehdä lukusuunnitelman. Kun siinä pysyy, voi antaa itsensä rentoutua, kun on lukenut jo tämän päivän asiat. Kun kirjoittaa kaikki annetut tehtävät ylös, kirjoittaa sekä listaan, että kalenteriin, milloin niiden pitää olla valmiit, ja tekee ne ajoissa, stressi vähenee. Ei tarvitse yöllä pyöriä sängyssä ja miettiä, mitä on unohtanut tehdä.

Elämä on kivaa, kun pitää rajansa. Huolehtii itsestään. Vaatii asioita, joita tarvitsee.

Pitäkäähän ihmiset itsestänne huolta. <3

10.9.2013

Joo.

Kauanhan sitä kestikin. Dyykkari soitti tuossa puolen yön aikaan puhelun, jossa kävi ilmi, että hän on kännissä ja murtanut kätensä. Kaikki tämä siksi, että hän lähti lapsuudenystävänsä luo. Olisi pitänyt tajuta! He olivat täällä meillä monta päivää, ja Dyykkari ilmoitti minulle, että hän lähtee kaverinsa mukaan, kun tämä meiltä lähtee. Hän jahkaili lähtöä usean päivän ajan, kunnes lopulta löi päivän lukkoon, ja lähti. Kai hän viivytteli siksi, että estäisin häntä? Kyllä hän tiesi, mihin se johtaa. Kyllä minä tiesin, mihin se johtaa. Mutta en tajunnut, että hän viivytteli, jotta estäisin häntä. Enkä tiedä, olisinko saanut millään häntä luopumaan päätöksestään lähteä. Eikä hänen käytöksensä ole minun vastuullani.

He ovat nyt molemmat olleet "terveyskuurilla", eli karpanneet. Mitä olen karppauksesta lukenut, karppaus ja alkoholi eivät sovi yhteen. Heidän ei pitänyt koskeakaan siihen pirun nesteeseen, mutta jostain syystä näin on nyt sitten käynyt (syytän sitä kaveria, joka on täys alkoholisti, vaikka Dyykkari itselleen muuta yrittää valehdella. Ja syytän Dyykkaria, joka on niin idiootti, että hakeutuu sen äijän seuraan.). Joten Dyykkari on satojen kilometrien päässä minusta, luita poikki ja soittaa oletuksella, että totta kai minä lähden häntä sinne paikkaamaan. Käskin äijän soittaa päivystykseen, ilmoitin, että minulla on opinnot, joissa on pakollinen läsnäolo, enkä minä pääse mihinkään ennen perjantaita. Että näinkö hän minua tukee opinnossani, saa minut valvomaan huolesta koko yön? No, hän sitten soitti paikalliseen päivystykseen ja sopi, että menee lääkäriin heti aamusta.

Noiden puheluiden jälkeen sain vielä hyvin unta, ja olisin varmaan nukkunut täyttä kyytiä kellon soittoon asti, ellei olisi tullut uusi puhelu. "Moi, oon kännissä ja mursin käden." Ei kuulemma muistanut soittaneensa minulle jo asiasta. Ihmetteli, kun olin jo nukkumassa (outoa näin aamuyöstä). Ei muistanut soittaneensa päivystykseen ja luvanneensa olla siellä heti aamusta. Hän menee nyt nukkumaan. Ei hän minnekään lääkäriin mene. Uni ensin. Ja hän on vielä kännissäkin. Ja tuli muuten äsken vetäneeksi jotain muutakin kuin viinaa. Siinä kohtaa minulla meinasi hirttää kiinni. Raivosin puhelimeen siitä, miksi se mies tekee tämmöistä, ikää kuitenkin jo on (kuulemma siksi, että hän haluaa joko taantua tosi nuoreksi tai sitten kuolla). Huusin siitä, miksi tekee tätä, kun minä olen sitten huolesta rikki, kun olen mennyt siihen idioottiin rakastumaan (en kuulemma oikeasti häntä rakasta, koska hän on paska). Vaadin, että menee päivystykseen heti aamusta, oli tilanne sitten mikä tahansa. Käsitykseni mukaan luunmurtumien kanssa ei kannata jäädä päiväkausiksi ihmettelemään, varsinkin, jos "siinä on tommonen omenan kokonen sininen patti".

Yritin nukahtaa, mutta päässä kelasin, mitä minun oikein pitäisi tehdä. Lupasin soittaa aamusta, että tyyppi herää ja voi mennä sinne lääkäriinsä. Mitäs sitten, jos ei mene? Soitan sinne, ja raivoan? Soitan hätänumeroon ja yritän saada jonkun menemään tarkistamaan tilanteen? Kun tuo äijä tuntuu vaativan suuria eleitä, että uskoo, pitääkö minun nyt hälyttää sinne kaikki armeijasta medi-heliin ja ilmestyä vielä itsekin paikalle, että mokoma uskoo, että välitän? Vai uskooko sittenkään? Lukkiutuneita uskomuksia on ihan pirun vaikea saada muutettua!

Se mies olisi todella ihana, jos hänellä ei olisi itsestään sitä perususkomusta, että hän on paska, että hän ei ansaitse mitään eikä ketään, eikä kukaan voi koskaan oikeasti rakastaa häntä. Tuo uskomus saa hänet tarttumaan pulloon (ja yhä näemmä muuhunkin), järjestämään itsensä ongelmiin, vahingoittamaan itseään sekä fyysisesti, että henkisesti, ja kun ihmiset hänen ympärillään toteavat menon olevan liian hurjaa, jotta he haluaisivat siinä itseään rikkoa ja lähtevät, Dyykkarin perususkomukset vain vahvistuvat. Vittu.

Joten pitää mennä alkoholistin luo (koska se tekee sille hyvää, ja ehkä se jättää viinan kun saa seuraa ja hei, oon hyvä kaveri), jotta tulisi taas rikottua se lupaus olla juomatta (koska sillon saa huomioo). Ja kun on kännissä, voi törttöillä kuin apina taantua lapseksi, jolloin joku ehkä huomais ja ottais syliin. Mutta todellisuudessa käykin niin, että syliin ottamisen sijaan ihmiset suuttuvat, mikä toistaa torjutuksi tulemisen kokemuksen (ja jos ne ihmiset ei suutu, aina voi alkaa hävetä sitä, että on kännissä, jollon voi hokea itselleen että on paska). Jolloin on hyvä tekosyy vetää se päänsä sekottaminen överiksi ja vahingoittaa itseään, jollon voi aamulla ainakin sääliä itseään. Ja kun krapula iskee, voi sen itsesäälin kääntää itseinhoksi, vihaksi itseään kohtaan, kun TAAS tuli tehtyä kaikki, mitä ei pitänyt. Ja kun tarpeeksi vituttaa, alkoholi kivasti turruttaa sen vihan, ja noidankehä saa jatkua. Vittu.

Olinko minä tuollainen, kun olin huonossa kunnossa? Pistinkö minä ihmiset ympärilläni yhtä koville? Jos laitoin, eksäni on pyhimys, kun kesti minua kaikki ne vuodet. ... Kun nyt mietin, en minä pistänyt. En koskaan rikkonut lakeja. En koskaan pyytänyt ketään auttamaan minua tappamaan itseni. Suostuin hakemaan ja ottamaan vastaan ammattiapua. En koskaan ollut noin avoimesti noin itsetuhoinen. En koskenutkaan alkoholiin, saati sitten muihin aineisiin.

Minä olen liian vanha tämmöiseen! Seurustelen teinin kanssa. Ihmisen pitäisi kokea tämmöinen rakkaus teininä: Ei voi katsoa muita miehiä, kun ne vain muistuttavat siitä rakkaasta. Ei halua ketään muuta, kuin sen oman rakkaansa. Kuolisi toisen puolesta. Ei osaa kuvitella elämää ilman sitä toista. Kun kosken Dyykkaria, tuntuu, kun vasta silloin saisin kunnolla henkeä. Kuin olisin pidätellyt hengitystäni koko sen ajan, kun olemme erossa. Hän on minulle kuin huumetta.

Ja sitten se mies on tämmöinen moniongelmainen kakara, joka kieltäytyy kohtaamasta tunteitaan, testaa minua jatkuvasti, varmistaa kaikilla tempuillaan, etten vain ajattele hetkeäkään mitään muuta kuin häntä. Esimerkiksi opiskeluja. Koska hän on niin paska, ettei hän ansaitse näin älykästä naista. Ja jos minä kerta kieltäydyn häntä jättämästä, suunnitelma B on torpedoida opintoni, jotta hän voisi uskotella itselleen, etten niin älykäs ollutkaan, jolloin hän voi rauhassa velloa huonossa itsetunnossaan, kun saa iskettyä vain tämmöisiä b-luokan luusereita.

...Nyt tämä suhde alkaa viedä enemmän energiaa, kuin siitä saa. Tämä ei voi jatkua. Olkoon. Se ihminen on aikuinen. Hänen sisällään on oireileva pikkulapsi, johon sattuu, mutta en voi alkaa elämään elämääni sen lapsen ehdoilla. Soitan hänelle aamusta, mutta jos ei mene lääkäriin, saa olla. Jahka tuo joskus kotiutuu, laitan satikutia tulemaan. Valittakoon kuinka paljon tahansa siitä, kuinka ei jaksa enää mitään paskanjauhantaa ja haluaa vain OLLA minun kanssani, rajat ne on minullakin. Ja jos mikään ei kohta muutu, minä muutan.

6.9.2013

Siivosin kirjalistaa. Poistin kirjoja, jotka minusta olivat huonoja, ja lisäsin yhden varoituksen. Alunperin laitoin listaan aivan kaikki aiheesta lukemani kirjat, mutta jos siellä nyt olisi vain kirjoja, joita voin suositella myös muille.

3.9.2013

Flunssa nro...

Olen seonnut laskuissa. Ei ole todellista! Miten voi olla, että ehdin olla 2 päivää terveenä ja saan taas flunssan. Juuri nyt, kun lukukausi alkoi ja kaikilla kursseilla on läsnäolopakko. Hitto. Haluaisin todellakin päästä tästä ikuisesta, jatkuvasta sairastelusta. Ensin on masennus, sitten on PTSD, ahdistushäiriö, vatsavaivat, mitä hittoa vielä, ja kun luulen, että siitä kaikesta on selvitty, eikä tarvitse enää popsia yhtäkään pilleriä säännöllisesti, minusta tulee flunssahautomo. Voi ****:lla päähän.

Sairaalasta tuli jo esitietojen kyselylomake, toivottavasti se tarkoittaa, että saan pian tietää, milloin varsinainen nielurisojen poisto on. Voi sitten alkaa laskea päiviä. Tällä hetkellä lasken tunteja. Kuinka monta tuntia ehdin nukkua, ennen kuin on pakko herätä luennolle, infoon, tapaamiseen? Kuinka monta tuntia jaksan tällä ja tällä unimäärällä? Onko joku tapahtuma sellainen, ettei siellä ole läsnäolopakkoa? Jos jään siitä pois, voinko nukkua enemmän? Tämä on jo liian tuttua...

1.9.2013

Minä en ole onnellinen, koska...

En saa tehtyä loppuun opiskeluihin liittyvää lopputyötä. Kuinka vaikeaa on kirjoittaa 10 sivua tekstiä??

Olen kykenemätön ratkaisemaan sisarusteni ongelmia.

Dyykkari työntää minua yhä kauemmas.