27.10.2013

Muutos

Tuuli repii puita irti juurineen sisälläni. Ne ovat juurtuneita käsityksiä. Ajatuksia, kuten "en selviä", "minusta ei ole tähän", "en voi hallita elämääni", "en ansaitse olla onnellinen" jne. Nyt ne on vihdoin todettu turhiksi. Vääriksi. Haitallisiksi.

Tuntuu, kun nyt alkaisin vihdoin vapautua kaikista niistä kahleista, joita olen sisälläni vuosia kantanut. Ehkä. Kehoni ravistelee itseään kuin heräilevä jättiläinen. Välillä tulee kauhea tarmonpuuska aivan pinnan tuntumaan, mutta vetätyy taas ennen pintajännityksen pettämistä. Oikea puoleni herää välillä eloon. En osaa selittää sitä, mutta minusta tuntuu kuin se irtoaisi minusta jotenkin, tulisi jotenkin enemmän elossa olevaksi ja yrittäisi nousta ylös, herätä.

Aivoni ovat tuntuneet oudoilta. Kuin aivopuoliskoni yrittäisivät vaihtaa paikkoja tai pyörähtää ympäri pääni sisällä. Aivan kuin jotain vanhaa osaa niistä yritettäisiin käynnistää. Sitä, joka kykenee tuottamaan mielihyvähormoneita ja nauttimaan hyvästä olosta. Sitä, joka ymmärtää rakkautta ja ennen kaikkea osaa olla rakastettu. Tämä kaikki ei tunnu mukavalta. Se tuntuu todella oudolta. Ehkä ahdistavalta, mutta ei kuitenkaan. Aivan, kuin yrittäisi ratkaista vaikeaa matematiikan tehtävää onnistumatta. Siltä se tuntuu. Aivot ponnistelevat.

Olen nukkunut enemmän tai vähemmän viimeiset kaksi päivää. Välillä olen herännyt ja etsinyt Dyykkarin käsiini, kun on tullut kauhea tarve saada halata jotakuta piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkään.

Nyt, kun muut päättivät mennä vihdoin nukkumaan (täällä on ollut lanit), minulle tuli tarve lähteä kävelemään. Kävelin metsään ja etsin kiven, jolla miettiä. Järjestin aivojani. Asialistalla oli paljon:

Miksi minulle tuli taas halu soittaa Näädälle (jonka kanssa petin Dyykkaria joulukuussa), kun kuulin, että hän on kaupungissa? Miksi minulla on hirveä halu puhua hänen kanssaan? Tunnistin, että halu ei johda mihinkään järkevään, eikä se perustu mihinkään tämän päivän tarpeeseen, joten halusin tutkia sitä tarkemmin. Tajusin, että tunnistan siinä miehessä jotain samaa kuin itsessäni. Meillä on jaettu trauma. Siinä, missä minä tiedän, mikä minun traumani aiheutti, hän ei. Hänen traumansa kiehtoo minua. Haluan päästä siihen käsiksi, ymmärtää hänen käytöstään, parantaa hänet.

Sitten muistin pikkupojan. Pikkupojan, jonka sisällä hajosi jotain, pysyvästi.

Olin kai 6-vuotias? Meitä oli useampi lapsi samassa talossa/asunnossa. Poika oli asunnon omistajan poika. Katsoin, kun häntä raiskattiin tietäen olevani seuraava. Kaiken jälkeen olin hänen kanssaan kaksin ja näin, kuinka hänen sielunsa, henkensä, psyykensä - miksi sitä nyt haluaa kutsua - antoi periksi. Olisin halunnut auttaa, mutta en osannut auttaa edes itseäni. Mielensärkijä odotti jo, piti lähteä. Joten kävelin pois.

Minä näen tuon pikkupojan siinä idiootissa. Joten haluan auttaa.

Ja koska haluan myös uhrautua, palvella muita ja koen, etten ansaitse olla onnellinen, pyrin toteuttamaan näitä kaikkia ottamalla yhä uudelleen yhteyttä mieheen, joka pyrkii rikkomaan minun ja Dyykkarin suhteen. Tein tietoisen päätöksen olla lähtemättä sille tielle, vaikkakin jokin osani vieläkin haraa vastaan. Sitä ei ole kuultu, sen tarvetta ei ole tyydytetty, enkä saa selville, mikä sen tarve on... En ole vielä valmis. Ehkä se vielä joskus selviää.

Sitten mietin sitä, miten minä kykenen seksiin. Vastaus on helppo, minulle vastattiin: On ollut pakko. Mielensärkijän kanssa selvisi helpoimmalla, kun esitti nauttivansa. Joskus, kun raiskausta ei ollut tapahtunut pitkään aikaan, oli yksinkertaisinta vain mennä ja tehdä aloite, niin pääsi odottamisen tuskasta. Oli paljon pelottavampaa odottaa ja pelätä, milloin se tulee ja raiskaa, kuin valita itse hetki, ja mennä valmistautuneena raiskaajansa luo.

Myöhemmin seksin avulla on saanut sitä, mitä olen eniten kaivannut: hellyyttä, läheisyyttä, rakkautta. Miehet muuttuvat oudon myötämielisiksi, kun saavat pillua. Metsän pimeydessä annoin itselleni luvan olla enää suostumatta seksiin. Minun ei enää ole pakko. Minä saan sanoa ei. Ei enää pakon vuoksi, ei enää varmuuden vuoksi, ei enää lepyttelyn vuoksi. Ei enää siksi, että kokisin itseni hyväksi naiseksi.

Minussa on hirveän syvällä se usko, että hyvä nainen on se, joka antaa. Pihtari on pahanilkinen ämmä, joka ei levitä haarojaan ihan vain ilkeyttään. Kunnollisen naisen (ei puolison, vaan naisen) tulee vastata kaikkiin miehensä tarpeisiin: ruokkia, siivota, pestä ja pyykätä. Pyllistää, kun käsketään. Olla edustava, kun ollaan ihmisten ilmoilla. Puhua sivistyneesti, olla hyvää seuraa. Lievittää miehen stressiä, ottaa tunnekuohut vastaan. Joustaa ja ymmärtää. Sillä miehet ovat oikeasti se heikompi sukupuoli, joka ei löytäisi edes toista kättään ilman naisen apua. Nämä arvot on hakattu syvään siihen peruskallioon, joka muodostaa arvopohjani. Ehkä näitä arvoja nyt punnitaan ja arvotetaan uudelleen uusien tietojen (olen arvokas? Dyykkariin voi luottaa?) avulla.

Nyt minulla on vain voimakas halu kadota tästä maailmasta pääni sisään kuten keväällä 2012. Silloin kävi näin.

Tämä postaus kirjoitettiin kuunnellen tätä: Klik

26.10.2013

Mitä ihmettä?

No niin. Kuka tunnustaa? Kuka heitti maailman katolleen?

Olen ollut monta päivää ihan ihme olotilassa. Puhuin nopeasti, häsläsin, tunsin olevani irti kehostani. Vaikka yritin mitä, en vain päässyt takaisin nahkoihini, rauhottuminen oli mahdotonta. Lopulta tajusin, että koko homma alkoi siitä, kun Dyykkari sanoi minulle rakastavansa minua ja minä menin ja uskoin. Tajusin, että koko olotilani johtui siitä, että lapsiosani olivat shokissa. Niistä tuntui, kuin joku olisi tullut ja kääntänyt maailmani ylösalaisin. Tarkistin asian: Mieleni talo oli katollaan.

Istuin sitten pitkään sängyssä (sänky on turvallinen) ja hoin "minä en ymmärrä enää mitään..." Olin jo aiemmin huomannut hokevani sitä silloin tällöin, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, että häsläsin ja asiat eivät menneet kuin olisin toivonut. Se johtuikin siitä, että lapsiosani olivat shokissa. Maailma tuntui epätodelliselta. Tai sitten menneisyyteni tuntui epätodelliselta, ne eivät osanneet päättää. Ero menneen "pelkää koko ajan raiskatuksi tulemista, taistele tai pakene"-maailman ja nykyisen "minua rakastetaan ja olen turvassa!"-maailman välillä on kuin yöllä ja päivällä.

Nykyään minulla on kaksi - ei yhtä, vaan kaksi - miestä turvanani kotona. Uusi kämppikseni, ja Dyykkari. Kämppis on myös meitä lapsena hakattuja, enkä voi edes kuvitella, miten hän on selvinnyt hengissä kaikesta kokemastaan. Tuemme toinen toisiamme, ja yksi tapa on asua yhdessä. Molemmat miehet ovat vannoneet minulle, että niin kauan kuin heissä henki pihisee, mielensärkijä ei tule tämän kämpän kynnyksen yli astumaan. Ehkä tälläkin faktalla on jotain tekemistä sen kanssa, että vihdoin lapsiosani tuntevat olonsa turvalliseksi. Siihen ei riittänyt yksi suojeleva mies, niitä tarvittiin selkeästi kaksi, jotta ne uskoivat, että mielensärkijä jäisi varmasti alakynteen jos tänne yrittäisi. (lapsiosani eivät ole päivittäneet tietojaan mielensärkijän nykyisestä iästä ja voimista.)

Nykyään minä olen rakastettu.

Lopulta nukahdin ja aamulla asia oli kai käsitelty, sillä muistin jopa uniani pitkästä aikaa, ja epätodellinen olo oli poissa. Olen taas rennompi ja pidän itsestäni enemmän. :)

21.10.2013

Haaste

Minut on haastettu. Olen sikäli huono näissä, etten ikinä jaksa haastaa ketään, joten napatkoon tästä haasteen itselleen, ken haluaa.

Haaste tuli Ronjalta. Pitäisi kertoa 11 asiaa itsestään ja vastata haastajan esittämiin 11 kysymykseen. Oletan, että tästä blogista löytyy 11 asiaa minusta. Voi löytyä enemmänkin. Joten hypätään suoraan kysymyksiin.

1. Mikä on suurin vääryys maailmassa?
Se, että ihmiset eivät ole kilttejä toisilleen.

2. Mitä rakkaus on?
Sitä, että näkee ihmisen sellaisena kuin hän on, ja rakastaa häntä siitä huolimatta tai juuri siksi.

3. Mikä tuntuu hyvältä?
Dyykkari.

Mikä pahalta?
Erossa olo Dyykkarista. Stressi ylipäätään.

4. Lempivärit?
Miksi ihmiset aina haluavat tietää nämä? :D Sanotaan vaikka vihreä ja punainen.

5. Kuka/mikä satuttaa eniten?
Kun joku tuntematon purkaa vihansa minuun.

6. Kengän koko?
Sopiva. Liian pieni tai liian suuri on huono jalassa.

7. Onko sinulla eläimiä? Mitä?
Oli kissa. Dyykkarin allergian takia siitä jouduttiin luopumaan, mutta onneksi sille löytyi hyvä loppuelämänkoti. Olen aina ollut kissaihminen.

8. Lempivuodenaika?
Kesä.

9. Oletko onnellinen?
Olen.

Kyllä, siihen ne loppuivat. Kysymysmerkkejä oli kuitenkin se 11. Kiitos haasteesta, Ronja. Luen blogiasi jatkossakin, vaikkakin harvoin ehdin kommentoimaan.

Tyytyväistä eloa

Dyykkari on ihana. Vihdoin minusta tuntuu, että minulla on puoliso, joka TUKEE minua. Kun lapsiosani tunkevat pintaan tai pelästyvät (yleensä yöllä), hän osaa puhua niille niin rauhoittavasti ("heitä pelot mörölle"), että rauhoitun heti. Voin puhua hänelle mistä tahansa: Valmistumiseen liittyvistä peloistani, riittämättömyyden tunteestani, lapsuudestani, tunteistani, eikä hän tuomitse. Kuuntelee vain. Kun puhuttiin, että en osaa suojella itseäni tarpeeksi hyvin välttyäkseni uusilta traumatisoitumisilta, hän tarttui asiaan ja totesi, että meidän pitää sitten etsiä tapoja suojella minua. Joku haluaa suojella minua!

Kun joku muisto nousee kehostani, puramme sen yhdessä ja kun jaksan sen jälkeen vain nukkua, herään siihen, että tuo ihana mies tuo minulle aamiaisen sänkyyn kellonajasta huolimatta. :) Saattaa ehkä herättää minut kesken unien, jos haluaa varmistaa, ettei minulla enää sinä päivänä ollut sovittuja menoja. 

Minulla on nyt tunne, että ehkä vihdoin voisin uskaltaa alkaa olla naisellinen. Olen viimeksi ollut vähänkään sinne päin kolmevuotiaana, kun leikin prinsessaa ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Olin laittanut itseni oikein nätiksi ja keimailin peilin edessä, kun jostakin raivostunut mielensärkijä ryntäsi huoneeseen ja pieksi minut. Se käsittely poisti minusta halun meikata tai laittaa itseäni nätiksi. Nyt se halu alkaa heräillä. Tilasin itselleni hameen, johon rakastuin. Kun pistin sen päälleni ja näytin sitä Dyykkarille, hän totesi minun näyttävän ihan keijulta. Pikkutyttö sisälläni hykerteli ja pussasin rakkaani melkein puhki.

ps. Olemme alkaneet käydä lenkkeilemässä yhdessä. Jos se kunto tästä lähtisi nousuun. :)

15.10.2013

Äh

Liikaa taas kaikkea. Olen pyykännyt, siivonnut, hoitanut lapsia, ruokkinut lapsia, ruokkinut kissaa, viihdyttänyt lapsia, leikittänyt kissaa, ottanut miehen tunnekuohuja huomioon. Missään välissä en ehtinyt katsoa kalenteriani, ja nyt yksi tentti jäi tekemättä kun olin muistanut päivän väärin. Aluksi vitutti. Vihasin itseäni, kun olin ollut niin huolimaton. Sitten itkin. Soitin miehelle ja purin vihaani. Hän koki, että on toiminut itsekkäästi ja pelästyi, että jätän hänet. Siis siitä huolimatta, että hoin olevani vihainen vain itselleni. Että minun olisi pitänyt sanoa ei, kun hän kysyi minulta, sopiiko että lapset tulevat viettämään lomaansa alkuviikosta. Olisi pitänyt sanoa, että minulle sopii vasta loppuviikosta. Helvetti. Mutta myöhäistä se on nyt.

Päässä on kyllä riittänyt hulinaa lapsista huolimatta. Miehellä puhkesi allergia, eikä kissa voi enää jäädä. Uuden kodin etsiminen, luopuminen, eläinpölyn minimoiminen ja pahimpana lopetusuhka vievät energiaa. Opiskelutkin ovat vieneet oman veronsa. Kiirettä on pitänyt niin, että ilmoitin töihin, etten ehdi tekemään vuoroja nyt. Pysähtymisen tarve nousi vahvasti mieleen jo viime viikon lopulla.

Tentinhän voi aina tehdä myöhemminkin. Ei tämä ole maailmanloppu. Pitää vain sopia asia tentaattorin kanssa. Ärsyttää vain. Olin stressannut ihan turhaan tenttiä, johon en sitten mennytkään. Menneisyydestä iski tunne, etten (vieläkään) osaa huolehtia itsestäni tai asiostani. Vanha avuttomuuden kokemus palasi. Mutta tunnin jälkeen se väistyi ja tuli olo, että no, näitä sattuu, vahingoista viisastuu ja pitääpä jatkossa huolehtia omasta ajankäytöstä entistä paremmin.

Minä olen ihminen, joka tarvitsee omaa tilaa, omaa aikaa järjestellä ajatuksensa ja joka alkaa hukkaamaan tavaroitaan, unohtamaan asioita ja sovittuja tapaamisia, jos ei ehdi tarpeeksi tuijotella tyhjyyteen. Joskus kadehdin ihmisiä, jotka voivat mennä ja touhuta koko ajan, eikä se väsytä heitä. Nyt olen huomannut, että jos jatkuvasti on menossa, ei ehdi pohtia asioita kovin syvälle. Minä olen luonteeltani pohdiskelija. En toki niin pitkälle, kuin jotkut tuntemani, sielultaan tutkijoiksi syntyneet. Heidän kanssaan on joskus tuskastuttavan hidasta tehdä mitään, kun he jäävät ihastelemaan jokaista yksityiskohtaa ja liittämään sitä laajempaan viitekehykseen arvottamatta mitään turhaksi tai tärkeäksi ennen kuin ovat pohtineet sitä vartin. Minä luokittelen tietoa salamannopeasti. Joskus jopa liian nopeasti. Keskityn vain asioihin, jotka koen tärkeiksi. Joskus se hankaloittaa sellaisten asioiden oppimista, jotka pitäisi tietää tentissä, mutta joista en koe olevan itselleni hyötyä.

Tällä viikolla ehdin pitkästä aikaa uppoutua vanhaan harrastukseeni. Huomasin, että nurkassa hylättyinä lojuneet harrastusvälineet ovatkin jotain, jotka kannattaa säästää. Minä saan niistä yhä iloa, jahka vain ehdin tehdä niillä jotain. Pitäisi varata aikaa harrastuksilleen. Ei vain niille, jotka ovat 2-4 kertaa vuodessa tapahtuvia reissuja, joita muistelee vielä vanhanakin, vaan myös niille pienille iloille, joita voi tehdä kotona ihan vain itselleen, huvikseen.

Tämäkin päivä muistutti minulle, että vaikka osaan jo paljon, olen vielä keskeneräinen.

13.10.2013

Pyykkiä ja onnea

Dyykkarin lapsilla on lomaa, joten täällä on nyt hulinaa. Toivon, että pyykki loppuu ennen kuin pesukone laukeaa. :D

Dyykkari puhuu nyt tunteistaan enemmän. Hän sanoo, jos tarvitsee tukeani. Vasta nyt hän uskalsi myöntää sekä minulle että itselleen, että taitaa olla enemmän rikki kuin uskoikaan. Minusta se on valtava edistysaskel.

Minusta itsestäni tuntuu, että olen nyt kokonainen. Saan olla juuri sellainen kuin olen. Dyykkari hyväksyy minut rikkinäisenä, vajavaisena, epävarmana, räjähtäneenä, karjuvana, itkevänä... Hän uskoo sen, mitä olen hyväksikäytöstä hänelle kertonut ja on puolestani raivoissaan. Itse asiassa hän vihaa mielensärkijää niin syvästi, että voin täysillä luottaa siihen, ettei hän ikinä tule sitä miestä päästämään asuntoomme sisään tai ihmettele, miksen pidä yhteyttä. Eksäni, joka ei voinut kohdata minulle tapahtunutta, olisi halunnut edes jonkinlaiset - vaikkakin kylmät - välit säilyttää vanhempiini. Hän olisi jopa kutsunut mielensärkijän häihimme, jos olisin niin halunnut. Hänen kanssaan en olisi yhtään hämmästynyt, jos olisin tullut töistä kotiin ja löytänyt hänet istumassa kahvipöydässä sen hullun kanssa. "No kun se sattui liikkumaan täällä päin!"

Minusta tuntuu, että juuri tätä varten minun kannatti kestää se kaikki: Tämä mies tarvitsee minua, hänen lapsensa tarvitsevat minua. Tämä sylissäni kehräävä, entisen emäntänsä traumatisoima kissa tarvitsi minua. Nykyiset ystäväni tarvitsevat minua. Koska minulle tapahtui se kaikki paha, koska minä selvisin siitä ja sain itseni kasaan (terapian, lääkkeiden ja ihanien ihmisten avulla), olen nyt empaattisempi ja kykenevämpi auttamaan muita, kuin mitä olisin koskaan ollut ilman sitä kaikkea paskaa.

Tuntuu todella mukavalta nähdä edistys Dyykkarissa: kuinka hän vähitellen uskaltaa alkaa luottaa minuun, vaikka onkin ilmiselvää, että hän pelkää. On todella mukavaa nähdä, kuinka hänen lapsensa nauttivat seurastani: kyselevät, halailevat, haluavat minut mukaan. Minusta heidän isänsä myös kykenee antamaan heille enemmän nyt, kun on alkanut toipua. Voin myös auttaa Dyykkaria säätelemään tunteitaan, joita lapset hänessä nostavat esiin ja tarjota hänelle mahdollisuuden levätä, kun ne vievät hänen voimansa.

On imartelevaa, kun opiskelukavereilta saa positiivista palautetta. Annan kuulemma ajattelemisen aihetta kommenteillani, olen viisas, osaan pysyä rauhallisena, olen taitava ihmisten kanssa. Siitä ei ole kauan, kun olisin antanut näiden kaikkien kehujen valua kuin vesi hanhen selästä, sillä eiväthän ne voineet olla totta. Nyt alan vähitellen uskoa niihin, ja se tuntuu hyvältä.

Dyykkarin mukaan olen hyvä hänen lastensa kanssa, olen kaunis, minulla on upea vartalo, eikä hiuksissani ole mitään vikaa. Kun paneudun johonkin, uppoudun siihen tosissani ja hoidan asiat joko perusteellisesti tai en lainkaan. Siskoni mukaan olen saanut hänet ymmärtämään, ettei kaikki ollut hänen vikansa.

Eikä tätä pidä nyt ymmärtää niin, että olen alentanut itseni muiden palvelijaksi. Kyllä, minä annan muille, mutta minä myös saan paljon. Enemmän kuin uskalsin toivoakaan: Dyykkari on näyttänyt minulle, mitä läheinen ihmissuhde voi tarkoittaa. Hänen lapsensa ovat näyttäneet minulle, kuinka arvokas lapsuus on, miten arvokkaita lapset ovat ja miten paljon lasten kanssa tekemisestä voi saada. Olen lähentynyt sisarusteni kanssa. Päivittäin tapaamani ihmiset ovat näyttäneet minulle vilauksia omasta maailmastaan vahvistaen ihmiskuvaani. Kaikesta kokemastani huolimatta koen, että me kaikki kannamme täällä omia haavojamme, ja pahoja ihmisiä on harvassa. Suurin osa meistä haluaa hyvää, haluaa tulla paremmaksi ja ennen kaikkea haluaa tulla hyväksytyksi.

Löysin vanhan passikuvani noin vuosikymmenen takaa. Vertasin sitä nykyiseen. On vaikea uskoa, että ne esittävät samaa henkilöä. Vanhasta kuvasta minua katsoo veljeni: kasvojeni lihakset ovat jäykät, ilme on pakotettu paikoilleen... Voisin kuvitella, että teloituskomppanian eteen työnnetyn ihmisen kasvot saattaisivat olla samanlaiset, hänen yrittäessään esittää urheaa. Uudessa kuvassa näytän rentoutuneelta, vaikka kävelinkin kameran eteen stressaavan päivän jälkeen. Kasvoni ovat niin rennot, että pääni muoto näyttäisi muuttuneen, kaula lyhentyneen. Näytän lempeältä. Katseestani näkyy, että katson kuvaajaa sen sijaan, että yrittäisin paeta jonnekin pääni sisään.

Opiskelukin stressaa nykyään vähemmän kuin ennen. Koko elämäni, ihmisarvoni ei enää riipu siitä, mitä tentistä tulee. Minulla on nyt muutakin elämää. Kuten kissan rapsutusta, jota nyt näemmä vaaditaan niin ponnekkaasti, että pakko lopettaa. :)

7.10.2013

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Tapahtunut sitten viime kerran: Koin unohtumattoman viikonlopun, joka tuhosi kertyneen stressin täysin. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin rento. Löysin uudelleen vanhan harrastukseni, joogan. Kävin Dyykkarin kanssa ensimmäisen riitamme.

Nyt ymmärrän, kun rakkaani aiemmin hoki, ettei meillä ole ollut riitoja, vain erimielisyyksiä. Näemmä olemme niin voimakkaita persoonia, että kun oikeasti riitelemme, tavarat hajoilevat, huuto kuuluu kellariin asti ja seuraava päivä menee siivotessa. Saimme puhdistettua ilmaa, korjattua väärinkäsityksiä ja nyt olemme puhuneet enemmän kuin kuukausiin.

Sain vihdoin menemään perille sen, että minun täytyy saada koskea. Dyykkari sai vihdoin minut tajuamaan, miten paljon hän pelkää: sitä, että petän häntä, satutan häntä, menettämistäni. Kaikki tämä vaati vain sen, että työnsimme toisemme niin äärirajoille, että tunteiden purkautumisen (räjähtämisen) jälkeen istuimme kasassa lattialla ja itkun seasta vain pyysimme toisiltamme anteeksi.

Nyt tiedän, että jos tuo mies vetäytyy tästä maailmasta tietokonepelien maailmaan, ei koskettele ja hukkaa seksiviettinsä, hän pelkää jotain aivan helvetisti. Minä olin vain tulkinnut hänen käytöksensä niin, että hänellä oli jotain pään sisäisiä asioita, joita hänen tarvitsi käydä läpi.

Teimme paljon lupauksia ja sovimme monia asioita yhdessä. Tunnemme nyt toistemme rajat paremmin kuin ennen. Se, miten samalla tavalla joskus tunnumme ajattelevan, välillä piilottaa sen tosiasian, että joistain asioista ajattelemme aivan eri tavalla, eikä voi olettaa aina tietävänsä, mitä se toinen ajattelee tai tuntee.

Tämän lähentymisemme myötä olen nyt vihdoin uskaltanut myöntää joitain seksiin liittyviä asioita: Häpeän kiihottumistani, häpeän sitä, että nautin joistain asioista, en koe ansaitsevani nautintoa. Onneksi minulla nyt on mies, jolle voin kertoa häpeäntunteestani ja joka kertoo minulle, että häpeän turhaan. Turhan häpeämisen hylkäämisen lisäksi haluaisin oppia, mitkä asiat ovat sellaisia, joista voi puhua kenelle tahansa, mitkä sellaisia, joista voi puhua vain kavereille ja mitkä sellaisia, joista puhutaan vain puolison kanssa. Minulta puuttuu tämä tieto kokonaan. Olen ehkä jo vähän edistynyt, kun en tuntemattomalle ensimmäiseksi kerro alapääjuttuja, mutta toiseksi jo ehkä. Syytän tästä ongelmastani mielensärkijää, joka opetti minulle kovan koulun kautta, ettei minulla saa olla rajoja, ja kaikki asiani ovat myös hänen asioitaan.

Dyykkari on muuten nyt vaihtanut suuntaa täysin. Hän teki päätöksen luopua alkoholista kokonaan ja teki kanssani sopimuksen, että alamme urheilla yhdessä. Meille on myös ilmestynyt vitamiinipurkkeja ja jääkaapissa on kalaöljyä. Entisen itsetuhoisuuden tilalle on astunut itsestään (ja minusta) huolehtiminen. Vielä, kun hän löytäisi keinoja ahdistuksen hallintaan...