29.11.2013

Uutisia


Eli suomeksi: Moottoripyöräilijät toimivat raiskattujen, hyväksikäytettyjen tai väkivaltaa kokeneiden lasten vapaaehtoisina henkivartijoina. Lapsi voi esimerkiksi kutsua vapaaehtoiset paikalle, jos häntä pelottaa yöllä tai hän ei uskalla mennä kouluun. Moottoripyöräilijöiden taustat tutkitaan tarkkaan: Heillä ei saa olla rikosrekisterissään lapsiin kohdistuneita rikoksia tai perheväkivaltamerkintöjä. He käyvät myös läpi koulutuksen, joka valmistaa heitä kohtaamaan lapsia, jotka ovat joutuneet vakavien rikosten uhreiksi.

Itkin. Olisi vielä aikuisiälläkin ollut ihanaa, jos yhteisö olisi noin näkyvästi tukenut minua. Juuri tuollaista hyväksikäytettyjen lasten tuen pitäisi olla: sen pitäisi perustua empatiaan, lapsen tarpeisiin, ei vihaan tai kostoon. Ei se sitä lasta auta, vaikka tekijä laitettaisiin kuinka monesti silppurista läpi. Lapsen mielessä pahantekijä on kaikkivoipa: Hän voi ilmestyä sängyn alta, pääsee kaikkien lukkojen läpi, eikä häntä voi estää. Perusturvallisuuden palauttamisessa oma moottoripyöräjengi olisi ihan kiva.:)

Turvan antaminen toimii myös pienemmässä mittakaavassa. Minä olen hyvin onnellinen, kun kaupungilla kulkiessani voin antaa Dyykkarin kulkea edellä, jos vastaan tulee pelottava mies.

23.11.2013

"Joka ylös yrittää / katolle hän kiipeää"

Eilisilta oli ihana. Aloin katsoa sarjaa, joka oli minulle teini-ikäisenä tärkeä. Nyt sain nauraa sille, kuinka huono se on. Yksi näyttelijöistä oli yhä aivan yhtä seksy kuin muistinkin.

Viime yö oli paha. Ahdistus laukesi päälle kuin sisälläni olisi puhjennut joku valtava paise täynnä henkistä mätää. Pakokauhun tunne sai minut potkimaan seinää sängyn vieressä ja yritin kai kaivautua nukkuvan Dyykkari-paran alle turvaan, mikä sai hänet pelästytettyä hereille. Tärinä ja pään silittäminen kuitenkin auttoivat. Tunteen mukana ei noussut mitään muistoa. Vain joitain yksittäisiä välähdyksiä:

Mielensärkijä syöttää minua, hänen kaverinsa istuu toisella puolellani. Molemmat huojuvat kuin humalassa, mutta jotenkin tiedän, että he ovat ottaneet jotain vahvempaa. Molemmat pelottavat minua, mutta yritän työntää tunteen syrjään. "Hei, kokeillaan, mitä kaikkea saadaan se syömään!".

Vatsaani särkee. Taas. Uudelleen, eri syystä.

Mies laukeaa ja puuskahtaa vasten niskaani. Uudelleen sama tilanne, eri kerta. Lukemattomia puuskahduksia, jotka sekoittuvat toisiinsa kuin kaiku.

Oksettaa, oksennan, valun verta. Yhtä aikaa? Erikseen? Miksi?

Yritän pakoon, joku tarttuu nilkkaani.

Juoksen yöllä paljain jaloin etupihan nurmikon halki, vilkuilen taakseni. Hengitykseni (läähätykseni) muodostaa pilven silmieni eteen. Jäätyvä nurmikko ratisee.

Vatsaani vihloo, muistot sekoittuvat toisiinsa. Joka väliin yritän hokea, että vuosi on 2013. Yritän keskittyä Dyykkariin, erityisesti hänen ihoonsa. Hän hokee minun olevan turvassa, minä hoen, etten saa henkeä. Lopulta tajuan keskittyä hengitykseeni niin pitkäksi aikaa, että tajuan saavani hengitettyä täysin esteettä.

Olo meni ohi yhtä nopeasti kuin se tulikin. Nukahdin melkein samantien.

22.11.2013

Tuulee, tuulee...

Sisälläni myrskyää. Jostain nousee hirveä olo, enkä saa siitä selville muuta kuin että se on pahaa mieltä, pelkoa ja kauhua, joka on aikoinaan jäänyt lihaksiin jumiin. Vain tärinä auttaa. Ja Dyykkari. Viime yönä hän piti minusta niin lujaa kiinni unissaan, että se melkein sattui. Tuli sellainen olo, että olen hänelle tärkeä. Kun kosken häntä, se auttaa heti. Yleensä. Joskus olo on sellainen, että kaikki kosketus sattuu. Silloin tärisen, ja helpottaa. Tuntien tärinä on kutistunut joihinkin minuutteihin, joskus vain sekunteihin.

Leikkauskivut hellittivät, enää haukottelu sattuu. Onkin siis todella mukavaa, että haukotuttaa koko ajan. Taas vaihteeksi sellainen olo, etten jaksa kuin nukkua. Välillä, kun herää, tuntuu ettei jaksaisi edes hengittää. Onneksi nyt on aikaa levätä. Jos nämä vuodet toipumisen tiellä ovat minulle jotain opettaneet, niin sen, että kun väsyttää, pitää levätä.

Tuntuu, että piti kirjoittaa enemmänkin, mutta ajatus harhailee... Antaa olla.

19.11.2013

Pantiin

Viime yönä asia johti toiseen, ja päätin, että asia hoidetaan nyt alta, ennen kuin kuiva kausi pitkittyy. Itse tapahtuman jälkeen osani, jonka mielestä olin ollut neitsyt, rupesi kirkumaan minun olevan huora. Yritin ensin itse rauhoitella sitä, mutta kun selvisi, että olen huora, koska olen pannut jotakuta muuta kuin isääni ja vielä ilman isäni lupaa, tajusin, että tarvitsen tähän hommaan jonkun muunkin. Kutsuin Dyykkarin paikalle ja kerroin, että minulla on ongelma. Hän sitten kuunteli osaani ja vastasi, että minä en ole huora ja että mielensärkijää ei enää ole olemassa. Hän ei enää kuulu minun elämääni. Rauhoituin tästä tiedosta niin täydellisesti, että melkein nukahdin.

Tänään olen ollut niin kostea, että kun kaveri oli käymässä, pelkäsin, että tilanne näkyy jo housuistani läpi, mutten kuitenkaan kehdannut alkaa asiaa kesken kaiken ruveta tarkastamaan. Onneksi tilanne ei nyt sentään niin paha ole, mutta huomattavasti eri kuin mihin olen tottunut. Jännää, miten nopeasti fyysiset ongelmat korjaantuvat, kun niiden alkusyyt purkautuvat. :)

Neitsyydestä

Yritin nopeasti googlettelemalla selvittää, miltä sen menetys tuntuu. Siis henkisesti. Kyllä minä sen fyysisen puolen tunnen: Jännittää, kauheeta sähellystä, kipua ja lopuksi molempia nolottaa. Asia on nyt ajankohtainen, koska ilmeisesti ne kolme lapsiosaani saivat yhdistyttyä ja kasattua uuden seksuaalisuuteeni liittyvän osan, joka on nyt pinnalla. Sen tietojen mukaan minä olen vielä neitsyt. Se on kauhean häveliäs, ei oikein edes uskalla ajatella mitään seksiin liittyvää, mutta kuitenkin kiinnostaisi. Se pitäisi saada nyt jotenkin yhdistettyä pääpersoonaan, eli minuun. Olen varovasti yrittänyt saada Dyykkaria mukaan tähän projektiin, mutta ongelmana on se, että hänkin on nyt jotenkin lukossa. Hänen sisäinen pikkupoikansa kiljuu kauhusta, kun minä tulen liian lähelle, mikä ei helpota ...no. Mitään.

Dyykkari suostui kyllä siihen, että sain pestä ja rasvata hänet (heti, kun sain hänet ymmärtämään, miten tärkeää se minulle oli). Halusin koskea häntä pidemmän aikaa niin, että ollaan molemmat hereillä, ja saada tuntoaistin kautta hänestä mahdollisimman monenlaista erilaista aistimusta. Tästä seurasi sellainen mukava yllätys, että hän pyysi illalla saada rasvata jalkateräni, mikä tuntui älyttömän hyvältä. Tämän lupaavalta vaikuttaneen edistyksen jälkeen onkin sitten otettu rajusti takapakkia, ja tällä hetkellä vain silittelen häntä öisin, yrittäen saada tuon uuden neitsyen sisälläni vähitellen tottumaan vieressään makaavaan mieheen.

Se kyllä myöntää, että Dyykkarin vartalo tuntuu hyvältä: lämpimältä, pehmeältä ja mukavalta. Mutta joidenkin kohtien koskeminen saa sen paniikkiin, kun se tajuaa, mitä se koskee. Lantio, rintakehä, ....no, se... jota se ei muuten edes suostu ajattelemaan, koska se on liian pelottava ja koska.... sillä raiskataan.

Käsittääkseni tuolla osalla on hyvin hatara käsitys raiskauksistakin, paitsi että ne ovat jotain ikävää. Huoh.

Toisaalta tähän osaan näyttäisi liittyvän luontainen häveliäisyys, joka voisi suojella minua siltä, että lauon liian henk. koht. asioita päin tuntemattomia ihmisiä tuosta noin vain. Joten yritetään kestää. On vain hieman hankalaa, kun on jo seonnut laskuissa, kuinka monta seksikumppania sitä nyt onkaan jo ollut (siis ihan vapaaehtoisesti), ja sitten yhtäkkiä kaikki seksiin liittyvä saa punastumaan ja hämilleen.

Fyysisiäkin outouksia tapahtuu. Minä, joka olen ollut kuiva kuin sahara seksielämäni alusta asti ja vaikka asiat ovatkin Dyykkarin kanssa hieman parantuneet niin, että liukkaria on tarvittu yleensä vasta kun ollaan jo hyvässä vauhdissa, olen alkanut kostua. Ja aivan ilman mitään. Tänä aamuna, kun nousin sängystä, reisille levahti jotain. Sama tunne, kun jos harrastaa seksiä ilman kortsua yön aikana ja lähtee aamulla seikkailemaan ja spermat valuvat ulos. Hipsin vessaan, kun arvelin, että syynä olisivat menkat, mutta ei, vuoto oli valkoista. Märkä uni? Voiko niitä olla naisilla? Onkohan minulla tehdas vihdoin käynnistetty?

Lisäksi kuukautiskiertoni lyhenee lyhenemistään. Nyt se on enää 9 päivää. En ole vielä soittanut gynelle, kun minulla on vahva tunne, että tämä liittyy nyt pääni sisäisiin juttuihin, ja toivottavasti korjaantuu itsestään. Ja ei, tämä ei johdu siitä, että olisin raskaana, vaikka kierukkani jouduttiinkin poistamaan, kun se joutui pois paikoiltaan ja yritti puhkaista kohtuni.

Ihoni yrittää kuivua ja puhjeta finneille, kosteusvoidetta kuluu. Kaiken huipuksi nyt on iskenyt joku itsensä kaunistamisen vimma: ajelen karvoja ja trimmaan karvoja ja nypin karvoja useammin kuin olisi tarve. Hoidan kynsiäni, harjaan ja hoidan hiuksiani ja tykkään siitä. Haluan tuntua, maistua ja näyttää kauniilta.

Samaan aikaan sisältä nousee joku ihme tunne, että olen seksikäs kuin lehmänraato, eikä kukaan ikinä haluaisi koskea minuun. Olen yököttävä virtahepo, jonka haarojenväliin joku on änkenyt mätää kalaa. Kun aloin pohtia näiden sisäisten kokemusten syntyä, tajusin, että ne ovat asioita, joita mielensärkijä on sanonut äidistäni. Olen ottanut ne osaksi omaa minäkuvaani. Ymmärsin, kuinka suuri merkitys sillä on tytön itsetunnolle, miten hänen isänsä suhtautuu hänen äitiinsä, ja miten äiti suhtautuu itseensä.

Olen yrittänyt purkaa noita kokemuksia itsestäni Dyykkarille, ja hän on vastannut, että tietenkään ne eivät pidä paikkaansa. Mutta siihen se jää. Minä kaipaisin sitä, että joku kertoisi minulle, mitä minä sitten olen. Mutta Dyykkari ei nyt pysty sallimaan itselleen sitä, että silittäisi minua ja kertoisi minulle, miten seksikkäänä tai kauniina minua pitää, koska hänen sisäinen pikkupoikansa menee sellaisesta paniikkiin. Sillä on kokemus, että jos naiselle niin tekee, seuraavaksi saa kuulla, että se on pettänyt.

Katsotaan, miten saamme tämän molemminpuolisen lukon auki.

13.11.2013

Ei seksiä, kiitos

Tosiaan sen jälkeen, kun metsässä lupasin itselleni, etten enää suostu seksiin vain toista miellyttääkseni, ei seksirintamalla ole tapahtunut mitään. Osittain sen vuoksi, että on pitänyt pelätä ja jännittää leikkausta ja toipua siitä, osaksi siksi, että on tullut joku lukko. Tällä hetkellä kehoani johtaa kolme tyttöä, iältään n. 7-9 vuotta. He ovat kaikki hyvin tyttömäisiä, mekot päällä ja rusetit hiuksissa. He pysyttelevät etäällä minusta ja todellisuudesta, varovaisesti kulisseissa hiipien. Tietyt säännöt on laitettu. Pojat ovat yök, pippelit on hyi ja seksi on jotain, mitä he eivät edes ymmärrä. Ne suostuvat halimaan, pussailemaan ja silittämäänkin Dyykkaria, mutta siihen se jää.

Otin asian puheeksi eilen Dyykkarin kanssa. Hän on nyt välillä alkanut varovasti tekemään jotain aloitteita seksin suuntaan, kun olen alkanut piristyä: silittänyt peiton alla takapuoltani tai muuta tämmöistä pientä. Pyysin, että hän nyt lopettaisi kaiken seksuaalisen joksikin aikaa. Lapset sisälläni eivät ymmärrä sellaista, ja hätääntyvät kaikesta seksiin liittyvästä. Ne yhdistävät kaiken sellaisen heti raiskaukseen, ja joutuvat nyt ensin työstämään kaikkea uutta tietoa, ennen kuin voivat ymmärtää, mitä seksi tai rakastelu on.

Aikuinen minä kokee tilanteen melko ristiriitaisena. Tekisi mieli ja vieressä makaa mies, jonka koen kiihottavana. Mutta jo se, että reiteni koskee nukkuvan miehen erektiossa olevaa penistä, saa minut lähes paniikkiin. Tajusin, että minulta on jäänyt välistä se vaihe, jossa liitän seksin omaan maailmaani. En ole koskaan leikkinyt lääkärileikkejä tai mitä nyt lapset tekevätkään tutkiessaan seksuaalisuuttaan. Seksi on ollut jotain, joka on kuulunut aikuisten miesten maailmaan. Se on tapahtunut aina aikuisten miesten ehdoilla, heidän halujensa mukaan, silloin, kun heidän on tehnyt mieli.

Kaikkien miesten kohdalla, joiden kanssa olen seksiä vapaaehtoisesti harrastanut, meno on ollut heti alusta lähtien kuin pornoelokuvaa. Hyvä, kun on ehditty toistemme nimet oppia, ja sitten jo pannaan. Totta kai, sillä yksikään mieshän ei voi pitää minusta, jos en heti tarjoa seksiä (koska pihtarit ovat huonoja naisia). Näin jälkikäteen muistan monta tilannetta, joissa miehet ovat olleet ihmeissään, hämillään tai muuten kummastelleet sitä, kuinka nopeasti meillä yksi asia johti toiseen. Ensimmäisen poikaystäväni kohdalla minulla ei tullut mieleenkään pysähtyä ensimmäisellä kerralla johonkin puoliväliin, vaan piti heti mennä loppuun asti, oli hän neitsyt tai ei. Hän sitten myöhemmin soitti minulle ja kertoi, ettei olisi ollut vielä valmis, minkä silloin otin suurena loukkauksena. Ensimmäisen aviomieheni kanssa piti panna heti toisilla treffeillä, vaikka molempia jännitti niin, että hyvä kun hommasta tuli mitään. Olisin varmaan antanut jo ekoilla treffeillä, mutta niiden jälkeen ei menty kummankaan luokse.

Nyt on tullut olo, että ehkä voisi ottaa välillä hitaammin. Kypsyä siihen ajatukseen, että voisi alkaa sen toisen ihmisen kanssa lähentyä niin, että se joskus jotaisi johonkin muuhunkin kuin vain halailuun. Menee kyllä Dyykkarin kanssa nyt vähän nurinperoisesti tämä, mutta minkäs teet. Ehkä minä nyt uskon, että hän ei jätä minua heti, jos vähän aikaa mietin, miten minä nyt haluaisin sitä seksiä harrastaa, mitä minun seksuaalisuuteeni kuuluu ja mitä ei, ja mistä minä pidän ja mistä en.

12.11.2013

Nielurisaton kirjoittaa

Hiljaiseloni johtuu siitä, että kävin nielurisaleikkauksessa. Jännitin ihan pirusti, viimeiset viisi päivää ja neljä yötä ennen leikkausta tuntuivat kestävän ikuisuuden. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että Dyykkari oli aivan vakuuttunut, että kuolen leikkauspöydälle tai viimeistään leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Kun eihän hänen onnensa voi kestää. Nyt, kun hän on vihdoin löytänyt näin ihanan naisen ja mennyt rakastumaan, jotain kauheaa on pakko tapahtua, eikä hän keksinyt kauheampaa kuin sen, että kuolen. Oli mielenkiintoista seurata Dyykkarin kauhun asteita: Ensin hän tarrasi minuun kuin pikkupoika, ja kertoi peloistaan. Mitä lähemmäs leikkauspäivä tuli, sitä välttelevämpi hänestä tuli. Kun hän vihdoin pääsi katsomaan minua heräämöön, hymy halkaisi hänen kasvonsa ja hän rentoutui niin, että näytti nuortuvan siinä hetkessä vuosia. Kuulemma minun kasvoiltani sai lukea saman reaktion.

Itse leikkausaamuna minua ei sitten jännittänyt, ei niin vähääkään. Olin kuin puudutettu henkisesti. Kävelin ilmoittautumaan sillä välin kun Dyykkari kävi parkkeeraamassa auton. Sain hienon potilasrannekkeen (jahka tietokone suostui sen tulostamaan) ja minut neuvottiin pukuhuoneeseen. Pikkarit sain pitää, kaikki muu vaihtui sairaalan vaatteisiin. Koska niissä ei ollut taskuja, Dyykkari sai kantaa puolestani kännykkääni ja pukuhuoneen lokerikon avainta. Odotimme noin 45 minuuttia, kun hoitohenkilökunnalla sattui olemaan juuri vuoron vaihto ja siihen liittyvä kokous. Sitten kaksi hoitajaa tuli hakemaan minut nimeltä. Dyykkaria kehotettiin lähtemään kotiin odottamaan, menisi noin 3-4 tuntia, ennen kuin olisin taas hereillä. Seurasin hoitajia suoraan leikkaussaliin, jossa sain kertoa henkilötunnukseni, ennen kuin minua neuvottiin kiipeämään leikkauspöydälle. Tässä vaiheessa alkoi jännittää.

Mukavan tuntuinen hoitaja kyseli, mitä minulle on leikkauksesta kerrottu, ja kun selvisi, ettei mitään (lääkäri ei ollut ehtinyt kokouksesta johtuen jutella kanssani), hän sitten kävi tapahtumien kulun nopeasti läpi. Minulle tuotiin esilääkityksenä särkylääketabletti. Mietin hetken, sanonko, että minun on vaikea niellä tabletteja, mutta heitin sen sitten huiviin. Pienen kakistelun ja hetken tukehtumisen tunteen jälkeen sain sen nieltyä, mutta istuskelin varmuuden vuoksi jonkin aikaa pöydällä, ennen kuin minut päästettiin makuulle. Paikalla oli harjoittelija, jolle annoin luvan laittaa kanyylin käteeni. Hän onnistuikin ensimmäisellä yrityksellä. Oikeaan käteeni laitettiin verenpainemittari ja etusormeeni joku toinen mittari, ja sitten anestesialääkäri alkoikin laittaa taikalitkujaan minuun. Viimeinen havaintoni oli kauhea polte, joka valtasi käteni, ja sitten pelkkää mustaa.

Kun heräsin, olin aivan vauhkona. Joku miesääni karjaisi minulle "rauhoitu!", mikä ei todellakaan auttanut asiaa. Hoin "ei"-sanaa, ja yritin saada kiinni todellisuudesta. Käteni löysi sängyn laidan, mikä oli jotenkin rauhoittava: sitä saattoi puristaa ja se antoi jonkinlaisen kiintopisteen. Etsin Dyykkaria, mutta sitten muistin, että tälle puolelle heräämöä ei päästetä omaisia. Selitin vieressäni seisseelle naiselle (joka oli kai laittanut minuun herättävän lääkkeen) pelästyneeni, mutta olevani nyt kunnossa. Pyysin vettä, sillä suuni oli kuiva kuin sahara, ilmeisesti happinaamarista johtuen, ja puhuminen oli vaikeaa. Sain pienen hörpyn, mikä helpotti heti. Kysyin, tarvitseeko minun vielä pitää happinaamaria, ja mieshoitaja totesi siihen, että ei varmaan, ja naamari katosi jonnekin. Hän palasi kysymään, voinko niellä särkylääkkeen. Vastasin, että ei kyllä onnistu. Hän kävi sitten neuvottelemassa jonkun kanssa, ja pian joku kävikin pistämässä tippaani nestemäisen kipulääkkeen.

Käsivarressani oli yhä verenpainemittari, joka säännöllisin väliajoin täyttyi ilmalla ja taas tyhjeni. Se piti omanlaatuista ääntään. Jostain syystä se oli nyt vasemmassa kädessäni, samassa kuin tippa. Katseen tarkentaminen oli vaikeaa, ja minua huippasi, mutta olin äkkiä erittäin tietoinen siitä, että minulla on aivan jäätävä vessahätä. Pinnistelin istumaan, jolloin joku uusi hoitaja tuli kysymään, onko joku hätänä. Hän työnsi sänkyni vessan ovelle ja odotti, kunnes pääsin siihen takaisin. Kun pääsin takaisin makuulle, nukahdin heti.

Kun taas heräsin, suuni tuntui todella oudolta, mutta ei sattunut. Nieluni tuntui olevan täynnä pumpulia, mutta suurin epämukavuus tässä vaiheessa oli suun kuivaminen. Minut leikannut lääkäri kävi katsomassa minua ja kertoi leikkauksen menneen hyvin. Kysyin, voisinko saada särkylääkkeet nestemäisinä, kun tablettien nieleminen on minulle vaikeaa. Hän lupasi muuttaa reseptit ja kirjoittaa minulle sairauslomaa ja katosi taas. Sain kuvan, että hänellä oli kiireinen päivä. Minulta käytiin kysymässä, joko haluaisin siirtyä istuskelemaan toiselle puolelle heräämöä, sinne, minne omaisetkin saavat tulla, mutta ei kyllä pystynyt. Hoitajia meni syömään, joten joku minua vahtinut selosti toiselle sänkyni päässä mitä minulle on tehty ja mitä olen tehnyt herättyäni. Tuntui hassulta. Tuijottelin pussia, josta tippui suoneeni jotain keltaista nestettä. Tajusin, että minun tarvitsee päästä taas vessaan. Tällä kertaa jaksoin kävellä sinne itse, hoitaja vain kulki varmistamassa. Tuli olo, että oikeastaan voisin jo mennä istuskelemaan, huippaava tunne oli loppunut.

Pääsin nojatuoliin istumaan, ja kohta sain jäätelöä ja mehua. Ne olivat ensimmäiset sen vuorokauden aikana vatsaani saamani ruoka-aineet, joten seuraavaksi taas huippasi, kun verensokerini lähti nousuun. Hoitaja toi mehujäätä ja pyysin häntä soittamaan Dyykkarille, jotta hän tietäisi kaiken olevan hyvin. Hän lupasikin tuovansa puhelimen minulle, niin voin soittaa itse. Puhelu kesti tasan 29 sekuntia: "Hei kulta! Minä oon heränny." "Ihanaa! Mä tuun sinne!" Selvisi, että rakkaani oli jo palannut sairaalaan, ja oli vastannut puheluun viereisellä käytävällä. Jouduimme vielä odottamaan, kunnes leikkauksestani oli kulunut 4 tuntia, joten änkeydyin Dyykkarin syliin syömään mehujäätäni. Reseptien kanssa kesti myös, lääkäri oli leikkauksessa, eikä ollut ehtinyt kirjoittaa minulle uusia. Lopulta asia hoitui, ja kanyylin irrottamisen jälkeen pääsimme lähtemään. Olo oli vielä sen verran hutera, että jouduin ottamaan Dyykkarista tukea ja kävelemään hitaasti, mutta kotiin päästiin, apteekin kautta.

Olo oli kyllä jo tässä vaiheessa terveempi kuin ennen leikkausta. Kaksi päivää ennen leikkausta tuli olo, että minulle on (taas) tulossa flunssa. Vedin C-vitamiiniöverit ja jätin kaiken muun sikseen, ettei tauti vain yltyisi. Lepäilyn ansiosta se ei aiheuttanut kuin lievää lämpöilyä. Jo heräämössä tajusin, että enää ei ollut yhtään flunssainen olo. Ei enää tuntunut siltä, kuin suonissa virtaisi koko ajan jotain pöpöä, oli pirteämpi ja terve olo.

Sairaalassa saatujen lääkkeiden vaikutus alkoi hiipua vasta illalla, jolloin tajusin, että on parasta laittaa kello herättämään säännöllisesti, että muistan ottaa kipulääkkeeni. Muuten olisi tuskaa. Ensimmäinen yö oli kamala. Pehmeä suulakeni oli niin turvonnut, että jos olin hetkenkään selälläni, en saanut henkeä. Heräsin siis aina, kun käänsin kylkeä, ja pomppasin pystyyn. Etukumarassa asennossa oli hyvä vetää syvään henkeä. Dyykkari vahti minua kuin haukka, peläten jatkuvasti minun tukehtuvan tai kuolevan verenvuotoon. Jossain vaiheessa hän nukahti, mutta jos lähdin hänen viereltään vessaan tai edes ottamaan lääkkeen yöpöydältä, hän heräsi heti.

Toisena päivänä ongelmia aiheutti kielen turpoaminen. Nieluun ei sattunut, mutta kieleen kyllä. Se oli niin turvonnut, etten saanut sitä työnnettyä edes suusta ulos. Jääpaloja ja mehujäätä kului. Mehukeitto on ollut hengenpelastaja. Sen avulla saan nieltyä nuo poretablettimuotoiset kipulääkkeet, joiden maut on suunnitellut joku ihmisten kiduttaja. Kolmannesta päivästä eteenpäin olen oikeastaan vain nukkunut. Hengittäminen on nykyään paljon helpompaa kuin ennen, jännää. Kai minulla on tuo nielu ollut sitten aika tukossa. Tällä hetkellä tuntuu, että oli yksi elämäni parhaita päätöksiä mennä tuohon leikkaukseen.

3.11.2013

"Ethän?"

"Ethän sää tapa mua?" pieni kysyy yhä uudelleen.
"No en varmasti ikinä," Dyykkari vastaa, rutistaa minua ja pussaa otsaan. "Minä korkeintaan pussaan sinut puhki!"
Lapsi ei ymmärrä. Yritän selittää sille pääni sisällä, että tässä on kyseessä sanonta, eikä se tarkoita mitään pahaa, mutta se kysyy silti: "Etkai sää puhkase mua?"
Dyykkari naurahtaa. "En. Minä haluan sinulle vain hyvää."
Lapsi sisälläni hymyilee. Mutta sitten vanha epävarmuus taas valtaa sen, ja kysymys karkaa ilmoille: "Joko sää tapat mut?"

Tätä jatkui aika pitkään. Makasimme pimeässä peiton alla ja puhuimme toisillemme hiljaa. Olin kertonut Dyykkarille etukäteen, että sisälläni on lapsi, jolla on ongelma. Hän tarjoutui puhumaan sille. Lopulta kyselyiden takana ollut hätä purkaantui, ja lapsi kertoi minulle, miksi se pelkäsi.

Oli ollut tyttö, tosi kaunis tyttö. Se tyttö oli suututtanu jonkun miehen, joka löi sitä tyttöä. Päähän. Tosi lujaa. Se tyttö kaatu taaksepäin ja sen pää osu kirjahyllyn kulmaan. Se tipahti lattialle ku räsynukke, eikä noussu enää. Minä aattelin, että se kuoli. Niin tais se mieskin ajatella, ku se meni ihan sekasin. Se repi hiuksiaan ja huus. Joku toinen mies yritti rauhoitella, mielensärkijä seurasi taaempana tilannetta. Menin piiloon, ja kun tulin sieltä, se tyttö oli kadonnut. Ehkä ne hautas sen, ehkä ne vei sen lääkäriin. En tiiä. Mut en enää nähny sitä tyttöä.

En muista tapausta hyvin. Joskus muistan tilanteen niin, että lapsi on hyvin nuori ja lähes alasti (minä tapahtumahetkellä?). Joskus hän on vanhempi, ja hänellä on päällään pinkki mekko. Mietin, onko siinä syy, miksi vihaan pinkkiä.

Myöhemmin joku selitti minulle, kuinka tappaminen kuuluu miesten luonteeseen. Niin minä sitten opin, että miehiä pitää pelätä ja niiden tahtoa pitää totella, ettei käy niin kuin sille pikkutytölle. Näin myöhemmin tajusin, että ei se ihminen sitä tarkoittanut. Hän selitti minulle, kuinka aikoinaan miehet kävivät metsällä naisten jäädessä hoitamaan lapsia. Että naisten luontoon kuuluu hoitaa (lapsia), miesten luontoon kuuluu tappaa (riistaa ruuaksi). Minä en enää muista, kuka se nainen oli tai miksi hän selitti minulle jotain kivikautisista työnjaoista.

Tuo ääni on nyt rauhoittunut, mutta uusi ääni on jo astunut sen tilalle. Nyt päässäni joku itkee hiljaa ja pyytää "äiti, älä tapa minua!"