29.12.2013

Pelko ei enää syö minua

Lakkasin pelkäämästä. Tuosta noin vain. Yritin mennä Dyykkarin kanssa nukkumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Hän yritti kysellä, mikä minua niin stressaa. Aloin kertomaan siitä, miten olen lapsena pelännyt koko ajan, joka päivä, ja kuinka en nykyään enää osaa olla pelkäämättä. Puhkesin itkuun. Dyykkari yritti lohduttaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi itkin. Rauhotuin, ja Dyykkari totesi olevansa niin hereillä, että taitaa nousta ylös. Seurasin perässä. Kun Dyykkari kysyi, missä yhden purkin kansi on, puhkesin itkuun. Ja itkin. Ja paruin. Ja vollotin. Dyykkari saattoi minut sängylle istumaan ja yritti kysellä, mikä nyt on. En tiennyt. Itkin vain. Lopulta sain selville, että itkin, koska kaikki oli hyvin. Harmi vain, että aina, kun avasin suuni kertoakseni tämän, ulos purkautui vain itkua. Siinä sitten halailtiin ja minä annoin itkun tulla, kun ei siinä muutakaan voinut.

Lopulta Dyykkari alkoi turhautua, kun minusta ei saanut mitään selvää, ja sanoi yhden sanan niin kuin vain hän osaa sen sanoa. Repesin nauruun. Itku muuttui nauruksi, jota en saanut poikki. Dyykkari totesi hymyillen minun olevan ihan sekaisin, ja kävi hakemassa nenäliinoja. Itkin ja nauroin aikani. Sitten tuli kauhea väsymys ja nälkä. Pakotin itseni syömään vähän, purskahdellen aina välillä nauruun.

Tajusin pelon lauenneen. Se luihin ja ytimiin ryöminyt pelko, joka oli asettunut kehooni taloksi silloin, kun olin hyvin hyvin pieni, oli poissa. Yritin uudelleen mennä nukkumaan. Ei onnistunut. Vatsastani hulahti kauhu, vatsaan sattui, suolistossa velloi. Yritin itkeä, jos saisin tunteen pihalle, mutta turhaan. Dyykkari kuuli, että minulla on joku huonosti, ja tuli viereeni makaamaan. Kysyi, mikä on. Jostain syystä mielessäni oli joku tuubi, josta tuli jotain valkoista tahnaa, kun sitä puristi. Isä oli tekemässä jotain pahaa. Dyykkari puuskahti, että mielensärkijä saa tunkea sen tahnapurkin perseeseensä ja hypätä parvekkeelta. Hämmästyin, kun niin tosiaan tapahtui. Se lapsi, joka oli ollut tuossa muistossa kiinni korvasi seuranneet hirveät muistot sillä tiedolla, että kesken kaiken mielensärkijä oli ottanut sen tuubin, työntänyt sen perseeseensä ja hypännyt parvekkeelta. Itkin taas. Dyykkarin lähdettyä (hänellä oli ollut homma kesken) vasen puoleni tärisi lujemmin kuin koskaan, ja löysin reidestäni uuden lihaksen.

Lyhyen tauon jälkeen vatsakipu palasi, vaikkakin pienemmällä alalla. Aloin itkeä vuolaasti, mikä sai huolestuneen Dyykkarin taas palaamaan. Isillä oli veitsi, ja pelkäsin hänen osuvan minuun. Kerroin Dyykkarille itkun seasta isän leikanneen keltaisen potkupuvun päältäni vihoissaan. Olin pelännyt, että se osuu minuun. Vapauttava itku loppui, kun vieraat soittivat ovikelloa. Ei se mitään, olin saanut tarpeeksi pihalle. Kävin hakemassa rauhoittavan ja nukahtamislääkkeen, pahoittelin vieraille, kun en pysty flunssaisena seurustelemaan ja menin nukkumaan.

Nyt on hassu olo. Aivot eivät suostu uskomaan, ettei tarvitse pelätä. Ihan kuin ajatukset yrittäisivät koko ajan kiivetä ullakolle ja minä yrittäisin pitää ne asuinkerroksessa. Vaikeaa. Pysyä tässä hetkessä, pelkäämättä. Olla ajattelematta huomista, stressaamatta kaikesta. Vaikeaa.

Yritetään.

28.12.2013

Kirottu mies

Reissu teki hyvää. Ei ehkä rahatilanteelle, mutta Dyykkarille. Hän oli ensimmäistä kertaa kuukausiin useita päiviä pelaamatta tietokoneella ja meillä oli aikaa puhua. Hän kirosi minut alimpaan helvettiin siitä hyvästä, että reissu pakotti hänet yksin ajatustensa kanssa, mutta se juuri oli tavoitteeni, muhahahahaa. :)

Huono puoli on, että muualla olo laukaisi minulla stressin, mikä tarkoitti sitä, että flunssa iski. Koska minulla on periaate, että kipeänä ei opiskella, kaikki vain kasaantuu... Äh.

Opiskelujen lisäksi mieltä painaa parikin asiaa. Yksi niistä on se, että olen mielessäni avannut pako-oven tästä suhteesta. Mitä lähemmäs Dyykkari minut päästää (ja nyt hän päästää jo todella lähelle), sitä isommalle se ovi avautuu. En tajua itseäni. Luulisi, että olisin onneni kukkuloilla, kun vihdoin olen päässyt näin pitkälle. Kai se johtuu siitä, että pelkään. Pelkään, että parisuhde vaatii enemmän kuin mitä siitä saan. Tilastojen valossa naisen ei kannattaisi pariutua. Naimisissa olevat naiset kuolevat nuorempina kuin sinkut. Kai se johtuu siitä, että pitää kestää sitä miestä.

Joudun luopumaan asioista, joista en haluaisi. Kirottu mies, huolissaan minusta. Väittää, että jotkut tapani ovat itsetuhoisia, haluaa minun lopettavan ne. En tahdo. En.

Kai tässä pitää tehdä itsensä kanssa töitä, että vihdoin luopuisi itsensä tuhoamisesta, mutta kun se on niin kivaa! Mur.

Kirottu mies. Rakastaa.

24.12.2013

Hyvää joulua kaikille!

Kaikille joulumusiikkiin kyllästyneille suosittelen korvien hoitoon:

Kesätunnelmointia: klik

ja uusi löytöni, Ajja:


(Ajja - Bebopper)

21.12.2013

Meillä vietetään suruaikaa

Kun tapasin Dyykkarin, hän oli avioeronsa jäljiltä aivan rikki. Hän oli yrittänyt ohittaa koko tapahtuman ja saada takaisin menettämänsä puolison ja perheen niin nopeasti kuin mahdollista. Tämä oli tarkoittanut sitä, että hän oli aloittanut suhteen narsistin kanssa, jolla oli jo valmiina talo ja lapset. Tietenkään siitä ei ollut tullut mitään. Toinen menetys lisäsi tuskaa, jonka Dyykkari yritti ohittaa keskittymällä työntekoon ja itsensä rankaisemiseen.

Kun tapasimme, Dyykkarilla oli hirveä halu kertoa yhä uudelleen ja uudelleen kaikki, mikä hänen mieltään painoi. Välillä tuli olo, että en jaksa enää kuulla samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta yritin olla hiljaa, sillä tiesin, että tämä on tärkeää. Ensimmäinen käännekohta tapahtui, kun Dyykkarilta meni työpaikka alta. Vihdoin hänellä oli aikaa alkaa selvittää päänsä sisäisiä asioita. Toinen käännekohta tapahtui itsenäisyyspäivän aattona. Ihmettelin, kun Dyykkari ei suostunut edes puhumaan itsenäisyyspäivästä. Lopulta tajusin, että hän tajusi silloin joulun olevan tulossa. Tämä laukaisi vihdoin viimein päälle itse surun. Vihdoin viimein Dyykkari on käsitellyt menetystään.

Hän ei enää koskaan tule järjestämään joulua lapsilleen ja vaimolleen, kutsumaan sukulaisia kylään, hoitamaan kaikkia pieniä asioita, joita perhejuhlan järjestämiseen liittyy. Ehkä hän joskus voi tehdä nuo asiat joillekuille muille, mutta perhe, joka hänellä oli, on hajonnut. Hän on vihdoin myöntänyt itselleen, että hän haluaa itselleen perheen, oman pihan, koko helahoidon. Hän käytti kanssani yli vuoden yrittäen vakuuttaa itselleen, ettei kaipaa tai arvosta sellaisia asioita.

Dyykkari suree vetäytymällä kuoreensa. Hän ei kestä ihmisiä ympärillään, ei juurikaan puhu mitään, ja jos puhuu, useimmiten nettipelistä, jota pelaamalla hän enimmäkseen kuluttaa päivänsä. Kun hän ei pelaa, hän nukkuu. Sureminen on rankkaa työtä.

Minun osuuteni sisältää enimmäkseen halailua, kannustamista, kehumista kun itseinho iskee. Yritän ylläpitää ihmissuhteitamme, koska ihmisten tapaaminen vetää Dyykkarin pahimmasta alhosta taas elävien kirjoihin. Pitää kuitenkin muistaa, ettei hän juuri nyt jaksa jatkuvaa hälinää. Kaikista ihmiskohtaamisista pitää kertoa Dyykkarille useita päiviä etukäteen, että hän ehtii asennoitua niihin. Yksi tai kaksi tapahtumaa per viikko on ihan tarpeeksi. Järjestin meille jouluksi matkan, jotta Dyykkarilla olisi silloin jotain muutakin ajateltavaa kuin se, että jos asiat olisivat menneet toisin, hän voisi parhaillaan avata lahjoja lastensa kanssa. Saa nähdä, miten onnistuu.

Kaiken tämän keskellä yritän itse pysyä pinnalla. Ketään ei hyödytä, jos masennun itsekin. Onneksi tiedän suruprosessin vaiheista, traumatisoitumisesta jne. Se tekee tämän helpommaksi kestää. Ilman taustatietoja voisin hyvin tulkita Dyykkarin käytöksen itsekkääksi kiukutteluksi ja päätellä parisuhteemme olevan kriisissä. Päinvastoin, se voi paremmin kuin koskaan. Dyykkarin on yhä vaikeaa ottaa hellyyttä vastaan, mutta olen alkanut oppia ne hetket, milloin hän sitä kaipaa. Ihaninta on maata koko yö sylikkäin.

Toivottavasti Dyykkarin syvin suru helpottaa joulun jälkeen.

11.12.2013

Puuh

Elämä alkaa voittaa. Viimeinen ja pahin tenttini tältä vuodelta on ohi. Meitä oli loppujen lopuksi uskaltautunut varsinaisena tenttipäivänä yrittämään onneamme peräti 2, minut mukaan luettuna. Muut olivat luovuttaneet kirjapinon kanssa ja lukevat suoraan uusintatenttiin. Jotenkin tuon myötä laukesi kauhein stressi. Enää ei tarvitse lukea 40 sivua päivässä vaikeaa englanninkielistä tekstiä ja panikoida siitä, kuinka tarkkaan tentaattori haluaa asiat tietää. Nyt ne loput jämät, mitä vielä pitää tehdä ennen joulua, tuntuvat jotenkin hirveän pieniltä.

Olen huomannut jännän sivuvaikutuksen nielurisaleikkaukseni jälkeen. Makeannälkäni on kadonnut. En enää halua juoda maitoakaan kuin ehkä sen yhden lasin päivässä. Ennen sitä meni litra päivässä. Ehkä se pitää paikkansa, että sokerinhimo kertoo kroonisesta tulehduksesta kehossa. Kiinalaisessa lääketieteessähän käsketään joissain tilanteissa luopumaan makeasta (nopeista hiilihydraateista) ja maidosta. No, nyt tuli luovuttua ja ihan itsestään. Kehonkuvani ei vain vielä ole päivittynyt. Vieläkin, jos haukotuttaa julkisesti, peitän äkkiä suuni, kun pelkään että tulehtuneet risani näkyvät. En uskalla läntätä naamaani kovin lähelle nukkuvaa Dyykkaria, kun pelkään, että henkeni haisee. Hampaita pestessä tulee mieleen, että pitääpä kakistella proput pihalle. Eipä enää tarvitse, ha! Nieluni on kaunis, sileä ja terveen pinkki. Kivutkin ovat lähes kadonneet, nyt huomaa enää pientä arkuutta, jos isosti haukottelee. Kuulemma nykyään hengitykseni tuoksuu minulta, ei enää löyhkää mädältä.

Fyysisessä rasituksessa kyllä yhä huomaa, että keho toipuu leikkauksesta. Töihin mennessä joudun polkemaan pyörällä yhden loputtoman pitkältä tuntuvan ylämäen. Ennen se meni viidessä minuutissa, nyt menee vartti, kaksikymmentä minuuttia riippuen siitä, monestiko pitää jäädä hengittelemään kun pyörryttää. Tästä huolimatta leikkaukseen meno oli kyllä elämäni paras päätös. Makeanhimon lisäksi tulehdus taisi aiheuttaa nesteen kertymistä kehooni, sillä mielestäni en ole nyt niin turvoksissa kuin ennen. Paino on pudonnut takaisin 65 kiloon sieltä reilusta 70 kilosta, joihin se nousi Mirtazapiinin myötä ja kieltäytyi sinnikkäästi laskemasta. Sääreni ovat kiinteytyneet, vyötäröni on löytynyt, kasvoni ovat kapeammat. Ehkä se fyysinen kuntokin sieltä vielä löytyy. Kuulemma aikuisiällä leikkauksesta toipumiseen menee jopa vuosi.

Pitää varmaan nyt käydä taas Rosénissa, kunhan taas kerkeää. Olisi mukava saada kehonsa tajuamaan, ettei nielu ole enää täynnä tulehtunutta massaa, että kieli mahtuu nykyään syvemmälle kuin ennen, ja että kurkunpään lihakset voivat ihan oikeasti rentoutua, minä saan kyllä henkeä.

1.12.2013

Kiire, kiire, k

Jouduin hakemaan lääkäriltä rauhoittavia ja nukahtamislääkkeitä, pitkästä aikaa. Nyt on niin kiire, että vaikka teen täysiä päiviä, olen aina päivän aikatauluista jäljessä. En ehdi rauhoittumaan ollenkaan, aivoja tarvitsee käyttää jatkuvasti täydellä teholla, luovuutta pitäisi löytyä ja joustavuutta. Palautetta pitäisi osata antaa, pohtia omaa oppimista, reflektoida. Illalla pääni käy niin kierroksilla, että ainoa tapa saada riittävät yöunet on kemiallinen.

Huomaan, että helpoin tapa saada itseni käymään aivan kierroksilla, on alkaa ajatella opiskeluja. Ei tarvitse kuin keskittyä ajattelemaan sitä tilaa, jossa seuraavan päivän ensimmäinen tapaaminen on, niin johan hikoilen kuin saunassa, hengitys kiihtyy, lihakset jännittyvät ja ajattelusta tulee lähes mahdotonta. Toisaalta huomaan, että kun keskityn tehtäviini, minulle tulee kunnon tunnelinäkö, enkä huomaa mitään muuta kuin asiaan liittyvät jutut. En huomaa nälkää, en vilua, en vessahätää. On pitänyt laittaa itselleen kello soimaan tietyin väliajoin, että tajuan tarkistaa fyysisen hyvinvointini.

Kaiken jännittämisen taustalla on ajatus, etten minä pysty tähän. Minä en osaa valmistua, minä en kykene tekemään minulle annettuja tehtäviä, minusta ei voi tulla hyvää tässä ammatissa, minä en vain ansaitse saada itselleni papereita. Mistään. Olen yrittänyt työstää aihetta pois päiväjärjestyksestä, mutta missä hemmetin välissä!!!! Iltaysiltä saattaa tulla tieto, että minun tarvitsee olla seuraavana päivänä jo aamusta jossain, eikä vasta iltapäivällä. Sähköpostia ja puhelinta saa valvoa koko ajan.

Teen listoja asioista, jotka pitää tehdä. Yritän keskittyä siihen, että teen yhden asian kerrallaan. Lukuaikatauluissa pysyminen on toiminut hyvin. Samoin se, että pistän itse itselleni viimeisiä palautuspäiviä.

Nyt irrotan itseni tältä tietokoneelta. Telkkaria. Pillerit. Unta. Huomenna kiire.