21.12.2013

Meillä vietetään suruaikaa

Kun tapasin Dyykkarin, hän oli avioeronsa jäljiltä aivan rikki. Hän oli yrittänyt ohittaa koko tapahtuman ja saada takaisin menettämänsä puolison ja perheen niin nopeasti kuin mahdollista. Tämä oli tarkoittanut sitä, että hän oli aloittanut suhteen narsistin kanssa, jolla oli jo valmiina talo ja lapset. Tietenkään siitä ei ollut tullut mitään. Toinen menetys lisäsi tuskaa, jonka Dyykkari yritti ohittaa keskittymällä työntekoon ja itsensä rankaisemiseen.

Kun tapasimme, Dyykkarilla oli hirveä halu kertoa yhä uudelleen ja uudelleen kaikki, mikä hänen mieltään painoi. Välillä tuli olo, että en jaksa enää kuulla samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta yritin olla hiljaa, sillä tiesin, että tämä on tärkeää. Ensimmäinen käännekohta tapahtui, kun Dyykkarilta meni työpaikka alta. Vihdoin hänellä oli aikaa alkaa selvittää päänsä sisäisiä asioita. Toinen käännekohta tapahtui itsenäisyyspäivän aattona. Ihmettelin, kun Dyykkari ei suostunut edes puhumaan itsenäisyyspäivästä. Lopulta tajusin, että hän tajusi silloin joulun olevan tulossa. Tämä laukaisi vihdoin viimein päälle itse surun. Vihdoin viimein Dyykkari on käsitellyt menetystään.

Hän ei enää koskaan tule järjestämään joulua lapsilleen ja vaimolleen, kutsumaan sukulaisia kylään, hoitamaan kaikkia pieniä asioita, joita perhejuhlan järjestämiseen liittyy. Ehkä hän joskus voi tehdä nuo asiat joillekuille muille, mutta perhe, joka hänellä oli, on hajonnut. Hän on vihdoin myöntänyt itselleen, että hän haluaa itselleen perheen, oman pihan, koko helahoidon. Hän käytti kanssani yli vuoden yrittäen vakuuttaa itselleen, ettei kaipaa tai arvosta sellaisia asioita.

Dyykkari suree vetäytymällä kuoreensa. Hän ei kestä ihmisiä ympärillään, ei juurikaan puhu mitään, ja jos puhuu, useimmiten nettipelistä, jota pelaamalla hän enimmäkseen kuluttaa päivänsä. Kun hän ei pelaa, hän nukkuu. Sureminen on rankkaa työtä.

Minun osuuteni sisältää enimmäkseen halailua, kannustamista, kehumista kun itseinho iskee. Yritän ylläpitää ihmissuhteitamme, koska ihmisten tapaaminen vetää Dyykkarin pahimmasta alhosta taas elävien kirjoihin. Pitää kuitenkin muistaa, ettei hän juuri nyt jaksa jatkuvaa hälinää. Kaikista ihmiskohtaamisista pitää kertoa Dyykkarille useita päiviä etukäteen, että hän ehtii asennoitua niihin. Yksi tai kaksi tapahtumaa per viikko on ihan tarpeeksi. Järjestin meille jouluksi matkan, jotta Dyykkarilla olisi silloin jotain muutakin ajateltavaa kuin se, että jos asiat olisivat menneet toisin, hän voisi parhaillaan avata lahjoja lastensa kanssa. Saa nähdä, miten onnistuu.

Kaiken tämän keskellä yritän itse pysyä pinnalla. Ketään ei hyödytä, jos masennun itsekin. Onneksi tiedän suruprosessin vaiheista, traumatisoitumisesta jne. Se tekee tämän helpommaksi kestää. Ilman taustatietoja voisin hyvin tulkita Dyykkarin käytöksen itsekkääksi kiukutteluksi ja päätellä parisuhteemme olevan kriisissä. Päinvastoin, se voi paremmin kuin koskaan. Dyykkarin on yhä vaikeaa ottaa hellyyttä vastaan, mutta olen alkanut oppia ne hetket, milloin hän sitä kaipaa. Ihaninta on maata koko yö sylikkäin.

Toivottavasti Dyykkarin syvin suru helpottaa joulun jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)