29.12.2013

Pelko ei enää syö minua

Lakkasin pelkäämästä. Tuosta noin vain. Yritin mennä Dyykkarin kanssa nukkumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Hän yritti kysellä, mikä minua niin stressaa. Aloin kertomaan siitä, miten olen lapsena pelännyt koko ajan, joka päivä, ja kuinka en nykyään enää osaa olla pelkäämättä. Puhkesin itkuun. Dyykkari yritti lohduttaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi itkin. Rauhotuin, ja Dyykkari totesi olevansa niin hereillä, että taitaa nousta ylös. Seurasin perässä. Kun Dyykkari kysyi, missä yhden purkin kansi on, puhkesin itkuun. Ja itkin. Ja paruin. Ja vollotin. Dyykkari saattoi minut sängylle istumaan ja yritti kysellä, mikä nyt on. En tiennyt. Itkin vain. Lopulta sain selville, että itkin, koska kaikki oli hyvin. Harmi vain, että aina, kun avasin suuni kertoakseni tämän, ulos purkautui vain itkua. Siinä sitten halailtiin ja minä annoin itkun tulla, kun ei siinä muutakaan voinut.

Lopulta Dyykkari alkoi turhautua, kun minusta ei saanut mitään selvää, ja sanoi yhden sanan niin kuin vain hän osaa sen sanoa. Repesin nauruun. Itku muuttui nauruksi, jota en saanut poikki. Dyykkari totesi hymyillen minun olevan ihan sekaisin, ja kävi hakemassa nenäliinoja. Itkin ja nauroin aikani. Sitten tuli kauhea väsymys ja nälkä. Pakotin itseni syömään vähän, purskahdellen aina välillä nauruun.

Tajusin pelon lauenneen. Se luihin ja ytimiin ryöminyt pelko, joka oli asettunut kehooni taloksi silloin, kun olin hyvin hyvin pieni, oli poissa. Yritin uudelleen mennä nukkumaan. Ei onnistunut. Vatsastani hulahti kauhu, vatsaan sattui, suolistossa velloi. Yritin itkeä, jos saisin tunteen pihalle, mutta turhaan. Dyykkari kuuli, että minulla on joku huonosti, ja tuli viereeni makaamaan. Kysyi, mikä on. Jostain syystä mielessäni oli joku tuubi, josta tuli jotain valkoista tahnaa, kun sitä puristi. Isä oli tekemässä jotain pahaa. Dyykkari puuskahti, että mielensärkijä saa tunkea sen tahnapurkin perseeseensä ja hypätä parvekkeelta. Hämmästyin, kun niin tosiaan tapahtui. Se lapsi, joka oli ollut tuossa muistossa kiinni korvasi seuranneet hirveät muistot sillä tiedolla, että kesken kaiken mielensärkijä oli ottanut sen tuubin, työntänyt sen perseeseensä ja hypännyt parvekkeelta. Itkin taas. Dyykkarin lähdettyä (hänellä oli ollut homma kesken) vasen puoleni tärisi lujemmin kuin koskaan, ja löysin reidestäni uuden lihaksen.

Lyhyen tauon jälkeen vatsakipu palasi, vaikkakin pienemmällä alalla. Aloin itkeä vuolaasti, mikä sai huolestuneen Dyykkarin taas palaamaan. Isillä oli veitsi, ja pelkäsin hänen osuvan minuun. Kerroin Dyykkarille itkun seasta isän leikanneen keltaisen potkupuvun päältäni vihoissaan. Olin pelännyt, että se osuu minuun. Vapauttava itku loppui, kun vieraat soittivat ovikelloa. Ei se mitään, olin saanut tarpeeksi pihalle. Kävin hakemassa rauhoittavan ja nukahtamislääkkeen, pahoittelin vieraille, kun en pysty flunssaisena seurustelemaan ja menin nukkumaan.

Nyt on hassu olo. Aivot eivät suostu uskomaan, ettei tarvitse pelätä. Ihan kuin ajatukset yrittäisivät koko ajan kiivetä ullakolle ja minä yrittäisin pitää ne asuinkerroksessa. Vaikeaa. Pysyä tässä hetkessä, pelkäämättä. Olla ajattelematta huomista, stressaamatta kaikesta. Vaikeaa.

Yritetään.

1 kommentti:

  1. Hienoa!!! Oon onnellinen sun puolesta, elämä voittaa!

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)