31.12.2014

Tuntemuksia tänään

Joulunviettopaikassa vajosin dissoon ja havahduin katsomaan itseäni peilistä. Siinä se minun kehoni tuijotti eteensä, mitään näkemättä, huomaamatta, tekemättä. Kiinnostuin peilikuvastani, varsinkin sen silmistä. Kyllä, niistä näki, ettei kukaan ollut kotona. Mielessä kävi, miksei kukaan ollut huomannut, että minulla ei ole ollut kaikki hyvin, kun dissoilen. Sitten tajusin, että eipä tuo ilme paljoa eroa siitä, kun joku "tavis" vajoaa ajatuksiinsa.
_ _ _

Fysioterapiakäynti oli hyvin antoisa. Ongelma hartioitteni kanssa ei ollut, että lihakset olivat jumissa ja minun olisi pitänyt rentouttaa niitä lisää. Ongelma oli, että en ole käyttänyt ylävartaloni lihaksia itseni ja ryhtini kannatteluun. Muistelin vessan peilin edessä vanhan naisrehtorin auktoriteettia henkivää ryhtiä ja yritin saada itselleni samanlaisen. Lopulta onnistuin. Se vaati sitä, että vedin epäkäslihaksilla hartiani kohdilleen, eli vähän taaksepäin ja ylös, ja kuvittelin takaraivooni narun, joka vetää päätäni taakse, yläviistoon. Asento tuntui todella oudolta, mutta väkisin pidin itseni siinä. Aloin varovasti testailemaan, mitä lihaksia voi päästää rennoksi. Korjasin välillä.

Verenkierron vilkastuminen päähän ja käsiin oli ensimmäinen huomaamani vaikutus. Sitten selkälihakseni heräsivät unestaan pelästyessään, että kaadun taaksepäin. Niiden aktivoiduttua vatsalihakset joutuivat hommiin. Eli hartioiden ja pään asennon korjaamisella tuli samalla löydettyä aktiivinen keskivartalo. Vähän ajan päästä selkärankani alkoi pyrkiä oikeaan asentoon. En ollut edes tajunnut, että se oli taas lapaluiden alapuolelta naksahtanut lukkoon. Rullaus pilatesrullalla, ja se rusahti kohdilleen.

Seuraavaksi tunsin, että kasvojen lihakset tuntuivat oudoilta. Niitä pakotti, eli niissä kiersi veri paremmin. Ja hetkinen, minähän peräti tunnen otsani ja poskeni! Hirmuisesti vaikutuksia ihan vain asennon muuttamisella! :D

Ehkä ongelmani ei enää olekaan se, että olen totaalijumissa, vaan se, että kehoni on niin lamaantunut, ettei osaa edes pitää itseään pystyssä.
_ _ _

Päättötyö on edistynyt hyvää vauhtia kolme päivää putkeen ja tiedän, mitä minun tarvitsee tehdä seuraavaksi. Kotimatkalla kirjastolta oli euforinen olo. Olin unohtanut, miltä tuntuu tehdä aivoillaan töitä ja nauttia siitä. Olin asettanut itselleni päivätavoitteen ja saavuttanut sen, vieläpä etuajassa! Minähän tykkään siitä, kun saan pohtia, ottaa selvää ja yhdistellä tietoa. Minä pidän siitä, kun saan kirjoittaa omaan tahtiini, ajautua hetkeksi sivuraiteille jos jokin on mielenkiintoista, lukea ja perehtyä johonkin. En enää muistanut, että siitä voi saada samanlaisia kiksejä kuin fyysisestä työstä. Jossain vaiheessa kaikki muuttui suorittamiseksi, vaatimiseksi, pakkopullaksi. Esseet tuli väännettyä, koska oli pakko, oli jatkuva kiire ja mikään ei ollut riittävästi. Unohdin, miksi tein sitä, mitä tein, näin vain kaiken, mikä oli kesken.

Ei enää! Enää minulla on vain tämä yksi homma, ja minähän selviän siitä! Minä osaan, minä pystyn!

Nyt toivotan kaikille hyvää tai vieläkin parempaa uutta vuotta 2015, me lähdemme ampumaan raketteja. :)

29.12.2014

Huh

Päätin tehdä jatkossa niin, että lähden kirjastolle tekemään lopputyötäni. Toimi liiankin hyvin. Sain sellaisen flow:n päälle, että en meinannut saada sitä poikki. Onneksi tajusin kotiin pyöräillessäni, että teen itselleni vain hallaa, jos jatkan opiskeluja vielä kotonakin. Kun lähtee pysähdyksistä täyteen vauhtiin, väsyttää ensimmäisenä päivänä itsensä niin, ettei toisena päivänä saa aikaan mitään. Sitten masentuu, eikä saa kolmantenakaan päivänä aikaan mitään. Yritän nyt viettää illan niin, että annan päivän ideoiden hautua rauhassa alitajunnassa ja mietin jotain muuta.

27.12.2014

Laadutonta unennäköä

Löysin toisen blogin kautta (kiitos, BonaFide) ohjelman älypuhelimelle, joka seuraa unen laatua. Pienen googlettelun jälkeen selvisi, että niitä on montakin erilaista, mutta latasin sitten Sleep as Androidin. Homma toimii niin, että nukkumaan mennessä ohjelma käynnistetään, kännykkä laitetaan tyynyn viereen ja ruvetaan nukkumaan. Puhelimen liikesensorit seuraavat yöllistä pomppimistasi ja päättelevät tästä, miten rauhallista unesi on. Lopputuloksena on käyrää, joka on sitä tasaisempi, mitä rauhallisemmin nukuit. Ei taida yllättää ketään, että minun käyräni muistuttaa seismografin piirustuksia maanjäristyksen aikaan.

Uneni ei pääse kevyttä unta pidemmälle kuin lyhyiksi hetkiksi. Tarvitsen unta ihan älyttömiä määriä, koska sen laatu on niin huono. Tasaisempaa viivaa syntyy vain, jos nukun valoisaan aikaan, muiden valvoessa.

Mikä sitten untani häiritsee? Dyykkari on yksi syyllinen. Miehen selkä on rikki, koska tupakointi, masennus, liikkumattomuus ja ylipaino (miksi kaikki mieheni lihovat kanssani?). Selkäkivut pahenevat aina öisin, minkä lisäksi mies kärsii painajaisista. Pomppimista, heräilyä, öisiä tupakkareissuja. Sitten ovat omat painajaiseni. Niissä on nyt ollut yksi ja sama kantava teema: kipu. Näen unia, joissa tavalla tai toisella minut halkaistaan väkivaltaisesti. En aina edes muista uniani, herään vain keskellä yötä todella ahdistuneena ja pomppaan ylös ravaamaan ympyrää.

Miksi nyt? Onko se tämä ikuinen pimeys, jota talveksi kutsutaan, stressi vai onko nyt TAAS nousemassa jotain pintaan? Nukkumisesta on tullut ongelma hiipimällä. Minä tiedän, että olen joskus nukkunut 7-8 tuntia yössä, jaksanut koko päivän opiskeluja ja ollut pirteä. Milloin nuo päivät loppuivat?

Fysioterapian jumppaohjeet alkavat vaikuttaa. Samalla on selvinnyt, miksi en ole nukkuvia lihasryhmiäni halunnut käyttää. Ne venyttävät paikkoja, jotka eivät saa venyä, koska... Traumatakaumia. Kiputakaumia.

Toivon, että tämä kaikki on alkusoittoa sille, että viimeinen jäykkyyden ja kivun linnake, häntäluuni seutu vihdoin rentoutuisi. Jos sitten vihdoin voisin kävellä normaalisti. Jos sitten vihdoin tuolilla istuminen ei hajottaisi selkääni. Jos silloin nämä painajaiset loppuisivat.

26.12.2014

Välipäivien väliaikatiedoitus

Toivottavasti kaikilla on ollut mukavaa, mitä keskitalven juhlaa sitten viettääkään.

Itse olen lomaillut Dyykkarin sukutilalla. Vaikka talo on selkeä todiste siitä, että puutteessa on eletty, ruuan määrässä se ei ole näkynyt. Elukatkin ovat syöneet niin, että hyvä kun jaksavat hengittää.

Tuo raskauden keskeytys piti sisällään yhden korjaavan kokemuksen. Sain huutaa kätilön sylissä täysillä ja sain lohdutusta. Jälkivaikutuksena huomasin, ettei pohjaton makeannälkäni (joka on kuulemma oire kiintymyssuhdeongelmista varhaislapsuudessa) ole enää pohjaton. Kyllähän sitä on välillä tehnyt suklaata mieli, mutta ei todellakaan paria palaa enempää. Pitää seurata, miten tilanne kehittyy. Makeannälkänihän katosi myös nielurisaleikkauksen jälkeen, mutta joku tarve makealle silti jäi, joten reilussa viikossa söin itselleni saman sokeririippuvuuden kuin ennen leikkausta ja nielussa riehunut tulehdus kiitti sokerista ja muutti kitarisaan. Nyt minulla on sitten ollut lähes kestonuha.

Kävin fysioterapeutilla, joka löysi kehoni oikealta puolelta kolme eri ongelmaa, joita ruvetaan nyt ratkomaan. Kaksi lihasta "nukkuu" vammojen seurauksena, ja niitä yritetään nyt herätellä. Toimimattomuus selittää alaselkäkipujani ja polvikipujani. Oikea olkapääni sojottaa, koska pieni rintalihas vetää sitä jatkuvasti eteenpäin. Kaiken kaikkiaan totesi, että lihaskuntoni on hyvällä tolalla ja niveleni ovat hyvässä kunnossa. Hapenottokyky ja rasvaprosentti voisivat olla paremmat. Fyssari tekee minulle nyt kuntoilusuunnitelman, jonka toivottavasti saan käyttöön helmikuussa. Kotijumppaohjeet sain jo, ja koetan niitä kovasti noudattaa.

Musta kävi tuomassa ongelmansa esille ja sai sen ratkaistua ihan itse. Hän on pelännyt aina ja jatkuvasti, että kuka tahansa milloin tahansa hyökkää kimppuuni. Nyt täällä ollessaan hän vihdoin uskalsi luopua tästä pelostaan. Tämän päätöksen tuloksena vuosikymmeniä kantamani stressi laukesi, mikä tarkoitti sitä, että lihakseni rentoutuivat niin täysin, etten meinannut pysyä pystyssä. Nukuin kaksi päivää. Dyykkari totesi ärsyyntyneenä, että nukun elämäni ohitse. Välillä kyllä tuntuu siltä. Toivottavasti vielä joskus koittaa päivä, jolloin rentoutuminen ei tarkoita sitä, että kehoni päättää ruveta toipumaan 18 vuoden edestä.

Dyykkarin narsisti-eksä pistää lisää pökköä pesään. Viestien määrä senkun kiihtyy. On saatu jo kuvaa nykyisestä poikaystävästä, lapsen lahjoista ja tekstareita ropisee monta päivässä. Nyt saatiin toinen tapaaminen sovittua, ja heti tuli puhelu, että eikös siitä tapaamissopimuksesta voitaisi luopua... Kun ilmeisesti lapsi ei selviä hengissä äidistään irrotettuna kuin muutaman tunnin. Tapaamisen sopimisesta ei mennyt tuntiakaan, kun tuli jo kauheat itkupotkuraivari-tekstarit, kuinka on niin hirveän vaikeaa tämä tapaaminen ja sovitun peruminen alkoi. Tapaamisethan on lueteltu tapaamissopimuksessa täsmälleen, mutta eksä sai lykättyä sopimuukseen yhden ehdon, jonka avulla saa tehtyä tapaamisista taistelua. Hän vaatii joka tapaamiseen paikalle Dyykkarin sukulaisen, joka saa tietää työvuoronsa aina viikoksi eteenpäin, ei pidemmälle. Näin ollen tapaaminen on sopimuksen mukaan JOS se sopii sukulaisen työvuoroihin. Muuten joudutaan sopimaan muusta. Lisäksi tämä sukulainen pelkää eksää, eikä mielellään ole tämän kanssa tekemisissä. Tästä huolimatta tai juuri siksi narsisti suostuu sopimaan tapaamisista vain tämän sukulaisen kanssa, ei Dyykkarin. Mikä ei tietenkään estä viestittelyä Dyykkarin kanssa, koska pitäähän häntä ahdistella tiedottaa tapahtumien kulusta.

Huoh.

Yritän keskittyä päättötyöhöni. Tuossa vieressä odottaa kirjapino, joka pitäisi kahlata läpi. Menin lupaamaan, että kahden viikon päästä johdanto olisi valmis. Saa nähdä, miten käy.

21.12.2014

Aloin lukea blogiani taaksepäin. Olen nyt menossa syyskuussa. Tuijotan tekstiä epäuskoisena: kuka tämä ihminen on? En muista kirjoittaneeni näitä tekstejä. En muista läheskään kaikkia tapahtumia. En muista kuunnelleeni näitä musiikkikappaleita, saati sitten linkittäneeni niitä blogiini.

Kuka minä nyt olen? Musta?

Missä olen ollut

Ensin olin kaameassa flunssassa. Sitten oli oikeusjuttu Dyykkarin eksän kanssa, joka tarkoitti kohdallani sitä, että odotin oikeussalin ulkopuolella, tarvitaanko minua todistajaksi vai ei. Loppujen lopuksi ei tarvittu. Sopu syntyi, mutta hirveän väännön jälkeen. Onneksi meillä oli hyvä asianajaja.

Ei se keskenmeno mennyt sekään helposti. Gynellä selvisi, että ei ollut mennyt kesken, vielä. Vuoto selittyi sillä, että kyseessä oli kohdunulkoinen raskaus. Vieläpä sen verran harvinainen tapaus, että kiinnittyminen oli tapahtunut kohdunkaulaan. Tämä selitti kokemani vuodon, pahoinvoinnin ja kivut. Keskeytys aloitettiin heti, sain lääkkeen ja lähdin kotiin odottamaan että jotain tapahtuu. Kaavintaa ei suositeltu verenvuotoriskin takia. Lääkkeellisen keskeytyksen piti olla helppo ja vastata vähän runsaampia kuukautisia, koska olin niin vähillä viikoilla. Paskat.

Aluksi olo parani. Kaksi päivää kestänyt hirveä pahoinvointi, joka oli estänyt jopa veden juomisen, loppui. Pystyin peräti syömään kaksi ateriaa samana päivänä. Toisen päivän aamuna laitoin ohjeiden mukaan emättimeen lääkkeet, joiden piti saada aikaan kohdun tyhjeneminen. Tunnin päästä alkoivat aivan jäätävät kivut. En ole koskaan synnyttänyt, mutta yhdyn netistä löytämääni kuvaukseen "kuin synnytyskivut pikakelauksella". Kävelin rinkiä, kävin pöntöllä ponnistamassa, nousin ramppaamaan rinkiä, palasin pöntölle. Dyykkari istui vessan lattialla unenpöppörössä ja piti minua kädestä. Välillä kävin itkemässä häntä vasten. Sitten aloin oksentaa. Oksensin kipulääkkeet pihalle. Oksensin veden pihalle. Istuin vessanpöntöllä ja oksensin lattiakaivoon, Dyykkari huuhtoi oksennukset lattialta ja hieroi selkääni. Tavaraa lensi molemmista päistä.

Yritin hokea itselleni, että kipu loppuu jahka raskausmateriaali on ulkona, puserra vain se pihalle. Neljän tunnin jälkeen pystyin olemaan vain tulikuumassa suihkussa. Kaiken sen tuskan tuloksena suoleni oli tyhjä, rakkoni oli tyhjä, vatsani oli tyhjä, mutta kohdusta oli tippunut vain muutama hassu veritippa. Olin pyytänyt Dyykkaria pysymään luonani, mutta kipuni näkeminen ahdisti häntä. Hän lähti käyttämään siskoaan kaupassa. Kun hän palasi, soitin päivystykseen. Lähdimme saman tien. Perillä Dyykkari joutui hakemaan minulle pyörätuolin ja työntämään minut perille. En pystynyt enää kävelemään.

Kätilön ja lääkärin avustamana minut saatiin jotenkin tutkimuspöydälle. Supistusten välissä lääkäri pääsi kurkkaamaan alapäätäni: kohdunsuu oli kova ja yhä aivan kiinni. Sain kipulääkettä suppona, koska oksensin yhä kaiken. Kätilö auttoi minut pyörätuoliin ja kuljetti minut odottamaan osastolle pääsyä. Huusin supistusten aikana kuin syötävä. En pystynyt nousemaan sängylle. Kätilö vei minut vessaan ponnistamaan, mutta siitä ei tullut mitään. Läähätin, huusin, yritin noudattaa kätilön ohjeita: hengitä nenän kautta sisään, suun kautta ulos tai pyörryt.

Kun osastolta saatiin varmistus, että siellä on tilaa, tarvittiin kaksi naista saamaan minut siirtoa varten sängylle. Makasin sängyn päällä sykkyrässä, huusin kuin syötävä, en tiennyt ympäristöstäni mitään. Oksentelin yhä, mutta olin niin kuivunut että valkoinen vaahto kuivui suuni sisäpintaan. Tahmealla kielelläni sain sen tökittyä huulille asti, mihin se itsepäisesti jämähti. Kipulääkesuppo valui pihalle, kun yritin ponnistaa.

Osastolla vihdoin sain kipulääkepiikin pakaraan. Se ei tuntunut auttavan mitenkään. Vasta toinen piikki teki jotain. Sen myötä kivut laskivat niin alas, että pystyin nousemaan sykkyrältäni ja kävelemään pitkin huonetta Dyykkarin käsikynkässä. Dyykkari oli työntänyt minut päivystykseen, käynyt pysäköimässä auton ja palannut etsimään minua, mutta hänen oli vain käsketty odottaa. Odotushuoneessa hän oli kuunnellut huutoani ja katsellut ihmisten ilmeitä. Häntä oli alkanut ahdistaa niin, että oli paennut kahvioon. Kun olin päässyt osastolle, kuulin hänen soittavan puhelimeeni, mutta en pystynyt vastaamaan. Kerroin hoitajalle, ettei mieheni löydä minua, joten hän kävi soittamassa Dyykkarille. Vasta tämän jälkeen sain hänet vierelleni.

Kirkuminen oli ainoa, millä selvisin supistuksien läpi. Dyykkaria huutamiseni hävetti, varsinkin kun osasto oli joku joulunalus-ajan päivystyspotilaiden kaatopaikka: muut potilaat olivat vanhuksia tai tapaturmatapauksia. Minä en onneksi tiennyt tätä. Minulle oli sanottu, että menen synnytysosastolle, ja käsittääkseni huutaviin synnyttäjiin on siellä totuttu. Oli ihanaa, että Dyykkari oli paikalla tuomassa minulle vettä suun huuhteluun (olin kuiva kuin korppu), taluttamassa minua ja pitämässä kädestä. Ei niin ihanaa oli, että hän muisteli eksiensä synnytyksiä ja kuinka nämä eivät silloin huutaneet kuten minä ja sekin eksä selvisi ilman kivunlievitystä. Ei auttanut sekään, että hän totesi ettei huutamisesta ollut apua. Sanoin kyllä, että keskeytys on aivan eri asia kuin synnytys, koska kohtu ei ole valmis avautumaan, joten kivut voivat olla pahemmat kuin synnytyksessä, varsinkin kun en ole synnyttänyt koskaan. Samaa sanoi kätilökin: huutamiseni oli ihan normaalia.

Runsaan 7 tunnin kipujen jälkeen kohtuni sai tarpeekseen. Kivut lakkasivat kuin seinään. Kaiken sen ponnistamisen tuloksena oli niukkoja kuukautisia vastaava vuoto. Olin pyytänyt tippaa jo aiemmin, sekä kuivumisen että alhaisen verensokerini takia, mutta jostain syystä se laitettiin minulle vasta nyt, tilanteen rauhoituttua. Hoitaja kävi kysymässä lääkäriltä neuvoja. Minulle annettiin Cytoteckiä, jonka tarkoitus oli saada kohdun supistelu alkamaan uudelleen ja pehmittää kohdunsuuta. Sitten piti vain odottaa. Dyykkari kysyi, voiko hän lähteä, ja lyhyen keskustelun jälkeen todettiin että hänestä on enemmän hyötyä muualla. Tilanne oli hänelle niin ahdistava, että hän tarvitsi tauon, ja kun kivut olivat lakanneet, koin pärjääväni yksinkin.

Odottelu jatkui iltamyöhään. Tippa poisti oksentelun ja olo alkoi muutenkin parantua. Tajusin, ettei minulla ollut muistikuvia, miten olin huoneeseen päätynyt. Minulla oli oma, yhden hengen huone telkkarillla. Katselin hömppää ja odotin. Hoitaja toi kolmen tunnin välein lisää Cytoteckiä. Dyykkari soitti välillä ja kysyi tilannetietoja. Lopulta oli selvää että jäisin yöksi. Aamulla ultrattaisiin ja katsottaisiin tilanne. Juhlahetki koitti, kun sain luvan syödä iltapalaa.

Yöllä oli orpo olo. En tykkää nukkua yksin. Oli ikävä Dyykkaria, pelkäsin kipujen alkavan uudelleen, hävetti. Kyllähän aikuisen pitäisi jo osata huolehtia ehkäisystä.

Aamu vaihtui lounasajaksi, ennen kuin lääkäri ehti tutkia minut. Hän totesi, että raskausmateriaali on yhä tiukasti kohdussa. Jatkettaisiin samaa: Cytotekkiä ja yö pitäisi taas paastota, jos aamulla jouduttaisiin kaavintaan. Hoitaja järjesti minulle heti ruokaa naaman eteen. En ollut syönyt lämmintä ruokaa lähes kahteen vuorokauteen. Vatsalaukkuni oli kutistunut paastoamisen myötä niin, että sain syötyä vain pieniä määriä kerrallaan. Vaikka ruoka-aikoja oli usein, nälkä ehti välissä kaameaksi.

Kohdussa ei tuntunut tapahtuvan mitään, mutta lääkkeet pistivät vatsani sekaisin. Aivan kuin hirveä haju ei olisi ollut tarpeeksi, häpeää lisäsi se, että jouduin käymään vessassa ämpärillä, koska hoitajien piti saada seurata vuotoani ja jos raskausmateriaalia tulisi pihalle, tarkastaa että se tulisi kaikki. Sääliksi kävi hoitajaani, joka joutui hävittämään ne ongelmajätteet joita suoleni tuotti. Yö oli kauhea. Kestin sen läpi vain sillä ajatuksella, että aamulla olisi kaavinta ja pääsisin kotiin. Suolistoni velloi kuin ihoni alla olisi kiemurrellut jättimäinen käärme, kohtuni alkoi väsyä jatkuvaan tuloksettomaan supisteluun, hirveä nälkä vaivasi, henkiset voimavarani alkoivat olla loppu. Sain torkuttua tunnin pätkissä ehkä kolme tuntia. Kuuntelin musiikkia, kirjoitin pelkojani paperille, juttelin yöhoitajan kanssa.

Onneksi lääkäri ehti tutkia minut aikaisin. Raskausmateriaali oli irronnut ja kohdunsuu pehmeämpi ja kipeä, mutta kohtu ei todellakaan ollut tyhjä. Valitettavasti leikkaussaleissa oli ruuhkaa. Kaavinta menisi iltapäivään. Odotus tuntui ikuisuudelta. Kehoni oli saanut Cytotekistä tarpeekseen: kieleni turposi tableteista, tuntui että jäädyn ja tärisin horkassa kahden peiton alla. Hoitaja yritti patistella minua liikkeelle ja kävelemään, josko raskausmateriaali tulisi kuitenkin vielä ulos, mutta minua huimasi. Halusin vain kotiin. Sisäinen nelivuotiaani alkoi purkautua pihalle. Halusin heittää itkupotkuraivarit, mutta hillitsin itseni. Yritin keskittyä mihin tahansa muuhun, mutta iltalehden ristikot oli nopeasti täytetty eikä televisiostakaan tullut mitään. Pientä hupia oli verinäytteiden otosta. Dyykkari oli pelastus. Puhelimitse hän sai nostettua mielialani alimmasta helvetistä siedettävän puolelle, sai minut nauramaankin. Hän lupasi viedä minut kaavintaan yksityiselle, jos leikkaussalia ei saataisi käyttöön tämän päivän aikana. Hän uhkasi tulla paikanpäälle ja tehdä hoitajista lihapullia, jos eivät hoitaisi minua leikkaussaliin. Hän piti minulle seuraa ja sain itkeä hänelle väsymystäni. Kirottiin molemmat omaa tyhmyyttämme, mikä oli johtanut tilanteeseen. En hajonnut.

Lopulta, vihdoin! Huoneeseeni asteli kaksi naista, jotka kertoivat tulleensa ehkä hakemaan minua leikkaukseen. Piti odottaa vielä lopullista varmistusta, mutta jos ketään kiireellisempää ei ilmaantuisi seuraavan vartin kuluessa, alkaisi tapahtua. Onneksi ei ilmaantunut. Minut vaihdettiin leikkaussalivaatteisiin, kärrättiin sänkyineni leikkaussalin ovelle ja astelin siitä leikkauspöydälle. Salissa oli väkeä kymmenkunta naista. Jalkani nostettiin telineisiin, minut peiteltiin lämpimillä vilteillä (tärisin kylmästä paastoamisen ja lääkkeiden vuoksi), kaikki esittelivät itsensä. Odottelimme hetken, kunnes kaikki olivat paikalla. Sitten nukutuslääkäri alkoi tunkea tippaani (joka oli nyt ollut paikoillaan 3 päivää ja hiton kipeä) kipulääkkeitään. Tiesin jo etukäteen odottaa voimakasta kipua, kun nukutusaine iskeytyisi suoneeni. Vaikersin, voivottelin ja lopulta huusin. Sitten olinkin jo heräämössä.

Olin etukäteen pelännyt kipua. Tippakättä särki, kohtua jomotti, mutta yllättäen kipein oli huuleni. Olin ilmeisesti purrut huuleeni jossain vaiheessa, todennäköisesti nukutuslääkkeen tuottaman kivun vuoksi. Noin vartin ajan olo oli suhteellisen hyvä. Sitten kohtu alkoi krampata. Tajusin kyynelehtiväni. Kipu muistutti liikaa raiskauskipua ja säteili jalkaani. Sain ensin ihan Panadolin, mutta kivun yltyessä myös kipulääkettä suoneen, vahvempia kipulääkkeitä nappeina ja lopulta toisen annoksen kipulääkettä suoneen ja kohtua rentouttavaa lääkettä. Torkahdin välissä ja näin unta että karhu söi vatsaani. Tilanteen rauhoituttua minut vietiin synnyttäneiden osastolle odottamaan kotiutumista. Sain ruokaa ja nukahdin. Herättyäni kuuntelin aikani huoneen ääniä: viereisessä sängyssä oli pariskunta, joka oli juuri saanut ensimmäisen lapsensa. Toisen vuoteen ympärillä oli synkempi tunnelma, raskaus oli päättynyt keskenmenoon. Kaikkialta kuului vastasyntyneiden huutoa. Mietin, että jos tilanteeni ei olisi ollut niin selkeä ja päätökseni niin varma, olisi voinut tuntua hyvinkin pahalta päätyä sellaiseen paikkaan raskauden keskeytyksen jälkeen.

Hoitaja irrotti minusta tipan ja kävi jälkihoito-ohjeet kanssani läpi. Sain lähteä. Olin äärettömän helpottunut. Kävelin sairaalasta raikkaaseen ulkoilmaan odottelemaan kyytiä. Dyykkari oli siivonnut ja kotona odotti rautapitoista ruokaa. Yritin mennä nukkumaan, mutta kehoni kävi kierroksilla. Onneksi kaupungissa oli psykebileet, jonne olin aikonut mennä, joten keskellä yötä tilasin taksin Dyykkarin vastustuksesta huolimatta ja lähdin tanssimaan. Menin täysin kehoni ehdoilla. Istuskelin paljon, mutta myös tanssin. Neljä tuntia tanssilattialla teki tehtävänsä. Vajosin transsiin, kehoni rentoutui. Yllättäen kasvolihakseni yhtyivät tanssiin. Kaulani lihakset halusivat liikkua, suuni nyki, kasvoillani kävi outoja ilmeitä. Hoin itselleni, ettei kukaan näe, ja tein parhaani antaakseni ilmeiden kulkea vapaasti. Sitten iski väsymys. Se laskeutui ylleni lyijyn raskaana. Kaikki lihakseni vapisivat jännitystään pihalle. Soitin taksin ja palasin kotiin nukkumaan Dyykkarin syliin. Nukuin kuin tukki.

_ _ _

Oikeusjutun jälkeen lapsen tapaamiset on saatu käyntiin. Ensimmäinen on nyt ohi. Olen iloinen siitä, että isä näkee nyt lastaan, mutta huolissani äidin käytöksestä. Kaikki menee nyt liian hyvin. Ensimmäinen huolestuttava merkki on tekstareiden määrä. Oikeudessa sovittiin, että yhteydenpito rajoittuu tekstareihin, ja niiden sisältö vain tapaamisten järjestämiseen. Vastapuoli ei ole noudattanut kumpaakaan sääntöä. Ensimmäiset "sääli minua"-tekstarit tulivat jo, puheluitakin on ollut jo pari. Narsisti tunnustelee vastapuolta. Pelkään, ettei Dyykkari pidä tarpeeksi tiukkoja rajoja, ja tilanne roihahtaa taas.

Yritän olla stressaamatta ja keskittyä valmistumiseen. Se on nyt tärkeintä.

Sain viikko sitten paniikkikohtauksen ennen kuin olin ehtinyt saada edes aamupuuroa alas. Kun aloin miettiä, miksi, sain paperille 7 syytä ennen kuin otin rauhoittavan. Ihmettelen yhä, miksi hajoan helpommin kuin muut, mutta katsottuani listaa, tajusin olleeni aika hiton kovilla. Vaadin yhä, ettei millään saisi olla mitään vaikutusta minuun, ja sitten ihmettelen, kun en kestäkään. En vieläkään huomaa stressaavien asioiden kertymistä tarpeeksi hyvin.

Kuka muka pystyy toimimaan täysillä, kun jatkuvalla syötöllä työstää läpi osiensa traumoja, sisko katkaisee välit, nuorimmainen joutuu onnettomuuteen, mies sairastaa masennusta ja pelkää oikeusjuttua, saatat itsekin joutua todistamaan oikeudessa, tuloja ei ole, valmistuminen ei tunnu lähenevän yhtään, yllätysraskaus rasittaa taloutta ja kehoa lisää, miehen isä joutuu vakavaan auto-onnettomuuteen minkä seurauksena mies muuttaa takaisin kotiinsa ja tärkeä henkinen tuki on enää saavutettavissa vain puhelimitse, ohjaaja patistelee valmistumaan etkä ole viikkoihin saanut tehtyä mitään...

Kaiken lisäksi tajusin laittaneeni itselleni heti ensimmäisestä päivästä vaatimuksen, että lopputyöni pitäisi olla jo valmis. Kun sitten aloin kirjottaa sitä, mikä tahansa tekstimäärä tuntui riittämättömältä, koska työn piti olla jo valmis. Mikä tahansa työmäärä tuntui riittämättömältä, koska piti olla jo valmista. Näin ollen menin lukkoon, eikä työ edennyt yhtään. Nyt yritän hokea itselleni, että työn ei tarvitse olla valmis vielä tänään eikä huomenna. Se, että teen parhaani, riittää.

13.12.2014

Mustaa, mustaa

Paha olo. Todella paha olo. Olen yksin. Altaïr ja Sipe, pitkäaikaiset seuralaiseni, ovat poissa. Heistä on tullut minä. Kun tunnustelen mieltäni, se on nyt vahvempi. Pieni, hyvin pieni alku jotain kovaa mutta joustavaa on syntynyt. Tajusin, että jatkossa en voi enää luottaa siihen, että joku osani tekee asiat puolestani. Minun täytyy tehdä ne itse.

Yritin pysyä unessa niin kauan kuin pystyin, toivoen ettei tarvitsisi herätä. Kun ryömin todellisuuteen, kännykkä oli täynnä viestejä ja ilmoituksia. Laiminlyöjältä oli tullut viesti, mikä laukaisi heti migreenin. Söin puuroa ja yritin mennä takaisin pimeään pesääni, mutta nälkä ei suostunut loppumaan. Heitin pöperöä uuniin ja soitin Dyykkarille. Tehtiin päätös vaihtaa minulle salainen puhelinnumero. Jatkossa pidän yhteyttä sisaruksiini vain facen kautta, ettei numeroa tarvitse antaa heillekään.

Veljeltä tuli eilen illalla pitkästä aikaa viesti. Kuten tavallista, hän ei jatkanut keskustelua sitä pidemmälle, ja jäin taas epätietoisuuden valtaan: miksi hän ottaa yhteyttä, muttei sitten vastaa minun viesteihini? Miksi nyt?

Olotilani tuntuu olevan täysin irrallaan todellisuudesta, mutta on silti täysin looginen. Sipelle ja Altaïrille se, mitä heille tehtiin, tapahtui eilen. Jos minut olisi eilen ruoskittu monta kertaa itseni kokoisen ihmisen toimesta tajuttomaksi, todellakin voisin tänään pahoin.

Syön ja yritän kiinnittyä nykyhetkeen. Jos huomenna saisi tehtyä (vihdoin!) jotain järkevää.

Joulun ajan muistoja

Altaïr itkee. Hän laski maahan aikuisen naamionsa ja nyt meillä on täällä viisivuotias, surullinen lapsi.


Ei ole turvallisempaa valoa kuin joulukynttelikön valo. Mummolla oli joka ikkunalla joulukynttelikkö, ja joulukuussa hän iltasella sammutti muut valot. Kuljin hiljaisissa huoneissa, napsin ehkä pöydältä herkkuja tai hain jääkaapista iltapalaa ja palasin sitten mummon luo telkkarin ääreen. Mummo kutoi jotain tai teki ristikkoa lukulampun valossa, telkkarista katsottiin iltauutiset. Ei ollut turvallisempaa hetkeä kuin se. Jos tuli vilu, mummo kääri minut omaan villaviittaansa. Jos tuli nälkä, ei tarvinnut kuin hipsiä keittiöön. Jos siellä viipyi, mummo tuli perässä tekemään ruokaa. Jos tuli väsy, mummo pisti nukkumaan. Jotenkin minä yhdistän tuon kaiken vahvasti sähkökynttilöiden valoon.

Sähkökynttilät olivat ja ovat turvallisia, mummo opetti. Seisoin siskon kanssa ikkunan äärellä, kun mummo opetti kyntteliköstä: Lamput kuumenevat, niitä ei kannata koskea. Jos ruuvaa lampun irti, valot sammuu. Ei saa työntää sormea lampun koloon, silloin sattuu. Kävimme asiat läpi kansakoulun opettajan varmuudella: Lampun kuumuutta kokeitiin. "Poppa!" sanoi sisko. Kaikki saivat ruuvata yhden lampun kokeeksi löysälle ja nähdä, kuinka valot sammuivat. Mummo irrotti yhden lampun kokonaan, ja näytti minne ei saa sormea laittaa: saa sähköiskun. Lopuksi kaikki saivat kokeilla katkasijaa ja rämpyttää valoja hetken. Myöhemmin tuli vielä siskon kanssa leikittyä tilanne läpi, kun mummo katsoi kauempaa, tiskasi. Sen jälkeen ei kynttelikköihin koskettu, mitä nyt joskus tuli testattua, kuinka kuumat lamput jo ovat.

Löysin kirpputorilta kynttelikön parilla eurolla ja nyt nautin sen valosta. Dyykkari lähti taas isänsä luo, mutta minulla on pala mummolaa ikkunalaudalla.

Käymme yhdessä ain..


Minulla on nyt parina päivänä ollut olo, että tarvitsisin empatiaa. Valitettavasti sitä ei ole ollut paljoa tarjolla. Dyykkarin empatia-astiat ovat tyhjät, hänen kaikki energiansa menee tällä hetkellä eksän kanssa taisteluun. Olen ollut hirveässä flunssassa, minkä lisäksi verenpaineeni on ollut aivan pohjalukemissa. Olen menettänyt verta sekä vuotamalla että verikokeisiin. Kun sitten tästä huolimatta kävimme Dyykkarin sukulaisilla syömässä (asuvat viereisessä talossa), kukaan ei kysynyt minulta, miten voin. En saanut empatiaa osakseni. En muilta kuin Dyykkarilta, joka huolehti että sain syötyä. Koin, että Dyykkarin kauniista puheista huolimatta minä en kuulu siihen perheeseen. Paluumatkalla pyörryin, kun kaikki veri meni vatsaan eikä sitä riittänyt ylämäen nousemiseen. Dyykkari lähestulkoon kantoi minut kotiin.

Pitäisi mennä käymään taas kriisikeskuksella. Pitäisi pyytää keskusteluapua. Pitäisi vain ottaa se puhelin käteen virastoaikana ja SOITTAA. Miksi se on taas niin vaikeaa? Koska se olisi epäonnistumisen myöntämistä. Yhä vaadin itseltäni, että minun pitäisi olla jo terve. Minkään ei pitäisi vaikuttaa minuun. Kuitenkin tiedän, että asioiden lykkääminen vain pitkittää ja pahentaa ongelmia. Miksi minä taas ryven?


Minulle on ollut järkytys, kuinka nuoria osani ovat. Sipe ja Helokkiöljy ovat vanhimmasta päästä, 12-vuotiaita. 12-vuotias on huolehtinut minun puolustamisestani. Kun on tunnustellut Sipen mielenmaisemaa, se on tuntunut mustalta, kovalta, toivottomalta mutta silti määrätietoiselta. Eikö sen ikäisen pitäisi saada vielä olla lapsi? Lapsi, jonka suurimmat huolet liittyvät yläkouluun siirtymiseen, kiinnostuksen kohteena ovat sekä barbit että äidin meikit. Lapsi, joka voi luottaa siihen, että tarvittaessa vielä pääsee syliin. Mutta ei. Sipen piti selvitä kaikesta itse ja yksin. Koska kotona ei ollut turvassa, siellä kannatti oleilla mahdollisimman vähän. Koulun jälkeen pistin kuulokkeet korville ja suuntasin metsään. Palasin vasta, kun uni alkoi voittaa. On ollut hämmästyttävää huomata muutos Sipessä. Hän ja Helokkiöljy ovat löytäneet toisensa ja lähentyneet. Se on muuttanut Sipeä pehmeämmäksi. Pimeyteen on tullut valoa.


Altaïr on viisivuotias. Nuorempi kuin ekaluokkalainen, ja silti hänen vastuullaan on ollut suojella vielä nuorempia lapsiosiani, miettiä keinoja tappaa mielensärkijä, ylläpitää kovaa itsevarmuutta, pitää minut hengissä. Hän on kuin äärimmilleen jännitetty jousi: valmiina reagoimaan pienimpäänkin uhkaan ajatusta nopeammin. Altaïr ei nuku eikä lepää, paitsi lasten kanssa. Lapsille hänellä on aina aikaa. Tarvittaessa hän myös evakuoi nämä salamannopeasti, silloin ei jäädä hellimään. Silloin tapahtuu.

Millainen minun itsevarmuuteni voi olla, kun se on 5-vuotiaan rakentama kulissi? Voisiko Altaïr vihdoin olla myös lapsi?

Ps. Olen huomannut, että kaiken järjellistäminen on alkanut väistyä. Katsokaa: blogiini on tullut kuvia!

11.12.2014

Sipen tarina

Sipe on nuorempi, kuin luulin: 12 vuotta.

Ensin tuntui, ettei hänen kertomassaan voinut olla järkeä. Liikaa kipua. Liikaa kaikkea. Eihän minun hyväksikäyttöni voinut mennä niin pitkälle, että minut olisi vuokrattu jollekin sadistille ja hänen masokisti-kaverilleen. Mutta tietysti se meni.

Sipe ei tiedä, keitä ne ihmiset olivat. Molemmilla oli koko ajan maskit. Muistot selittivät, miten selkäni hajosi lapaluiden välistä, miksi polveni oireilee, miten olkapääni joutuivat pois sijoiltaan. Kun lähdin sieltä, missä se nyt ikinä olikaan, onnuin toista polveani, perseeni oli kipeä sekä ruoskimisesta että raiskauksesta, selkääni särki, olkapäitäni särki, nieleminen oli vaikeaa suuhunraiskausten vuoksi... Ja toivoin olevani poika. Koska se saatanan kusipää oli kehunut leveää persettäni ja täyteläisiä tissejäni. Minä muistan kehoni siltä ajalta hieman eri tavalla. Tissit olivat juuri alkaneet kasvaa, lantioni oli ehkä vähän pyöreämpi kuin ennen. Olin yhä selkeästi lapsi.

Sipestä tuli niin laaja, koska tuhot eivät rajoittuneet vain yhteen ruumiinosaan, eivätkä kivut loppuneet päiviin. Sipe pysyi pinnalla pitkään, miettien keinoja suojella minua. Silloin rupesin pukeutumaan mustaan ja kuuntelemaan heviä. Kivun Sipe kesti, mutta ei tunteita. Tunteet se työnsi Helokkiöljyn niskaan, jotta niitä ei tarvitsisi tuntea. Yksinhän minä olisin nekin joutunut kantamaan. Sipe teki kaikkensa, jotta puhkeava naisellisuuteni olisi palannut takaisin sinne, mistä tulikin. Se sitoi rintani ja piti niin tiukkoja farkkuja kuin löysi, jotta lantioni ei olisi leventynyt. Vaatteistani tuli mustia ja yritin pukeutua kuin aikuinen. Pitkä musta takki peitti lantion, ettei kukaan näkisi sitä. Jos pidin hametta, pidin sen alla housuja. Kaikki tämä, ettei sitä koskaan enää tapahtuisi.

8.12.2014

Flunssaa ja muutakin

Uusi teini valitsi nimekseen Helokkiöljy, koska hän kuulemma vain aina pahentaa asioita. Hän TUNTEE liikaa, mikä tekee kaikesta vain vaikeampaa. (Luin vähän aikaa sitten jutun, jossa kerrottiin, että helokkiöljykapseleiden syöminen voi saada jo sulkeutuneet haavat vuotamaan uudelleen.)

Kaiken stressin ja vatvomisen tuloksena olen nyt flunssassa. Dyykkari on kysellyt, miten laiminlyöjä hoiti minua, kun olin sairas. Kun kävi ilmi ettei oikein mitenkään, hän on nyt sitten ottanut oikein asiakseen hoitaa minua, kuten hänen äitinsä hoiti häntä kun hän sairasti lapsena. Kukaan ei ole ennen hieronut Vicksiä rintaani ja kaulaani. Oli vaikeaa, kun piti yhtä aikaa yrittää olla puhkeamatta itkuun (joku hoitaa minua!) ja yrittää pitää kaulalihakset rentoina (Dyykkari ei kurista minua).

Lähentymistä on tapahtunut muutenkin. Kaupungilla ja julkisissa tiloissa saa nykyään pitää kädestä ja jopa kulkea käsikynkkää. En tiedä johtuuko tämä vahinkoraskaudesta, oikeusjutun lähenemisestä (enkä ole vieläkään paennut ja olen jopa tulossa oikeuteen henkiseksi tueksi), siitä että järjestin Dyykkarin lapsille rahatilanteestamme huolimatta hienot joululahjat vai kaikesta, mitä nyt on tapahtunut.

Toivottavasti tämä flunssa ei kestä enää kauaa.

7.12.2014

Ok. Nyt on joku teini pinnassa, mutta se ei ole sipe.

MITÄ VITTUA SE SULLE KUULUU KUKA MÄ OON!

*lyö oven perässään kiinni*

Sen kunniaksi teinimusaa:


(Stratovarius - Black Diamond)

"We're In This Together"


Nine Inch Nails: We're in This Together

En tiedä, kuka tätä minulle nyt laulaa, Dyykkari vai Altaïr, mutta tiedän kirkuneeni. On eri asia tietää voivansa tulla raskaaksi ja saada lapsia kuin tietää olevansa epäonnistunut paska, joka saa aikaan vain keskenmenoja. (Tämä johtuu traumoista. Mielensärkijän rikkomisista. Paranemisen myötä kaikki on mahdollista. Näet sitten.) Kuitenkin tämä on erilaista kuin eksän kanssa. Nyt minä en kanna tätä yksin. Minulla on joku.

you and me
we're in this together now
none of them can stop us now
we will make it through somehow
you and me

Huoh...

Käväisinpä sitten taas raskaana. Johan siitä edellisestä kerrasta onkin aikaa. Sen jälkeen kun kuparikierukka yritti puhkaista kohtuni ja poistettiin, ollaan menty varmoilla päivillä ja kortsuilla. Nyt kävi vahinko. Tajusin vahingon heti samana iltana, kun tunsin kouraisun alavatsassa: ovulaatio. Hitto. Oliko sen pakko olla tänään? Liki kaksi vuorokautta myöhemmin tunsin, kuinka kuumottava piste tupsahti munatorvestani kohtuun. Yritin vempata vatsalihaksilla sitä ulos, mutta mokoma jäi jumiin aivan kohdunkaulan yläpuolelle. (Hassua, miten nämä tunnen näin hyvin, mutta selkälihaksiani en sitten millään...)

Raskaus tuntui jatkuvan, joten otin yhteyttä neuvolaan ja varasin ajan keskeytykseen. (Tai siis ensin varasin ajan terkalle, joka otti labrat ja laittoi lähetteen lääkärille, joka teki gynetutkimuksen ja täytti paperit eteenpäin, mutta kuitenkin.) Aika laitettiin reilun parin viikon päähän, koska olin niin varhaisilla viikoilla. Tässä vaiheessa olin oudon onnellinen: Kahdesta keskenmenosta huolimatta minä pystyn tulemaan raskaaksi ja vielä pysymään raskaana. Ehkä miehen vaihto riitti? Ehkä minä voin joskus saada lapsen!

Paskat.

Muutama päivä myöhemmin tissien kipuilu loppui. Olin vähän oho? En tiennyt heti, johtuiko se siitä, että en ole koskaan ennen selvinnyt näin pitkälle, vai siitä, että taas menee kesken. Sitten alkoivat selkäkivut ja tuhruvuoto. Väsymys, joka oli saanut minut vain nukkumaan monta päivää, katosi. (Olin ihmetellyt tuotakin. Aiemmin olin oikein tursunnut energiaa raskaana ollessani.) Nyt tuhru on muuttunut veriseksi vuodoksi ja mukana on raskausmateriaalia. Kuuma kutiava piste kohdussani on kadonnut. Julistan raskauden keskeytyneeksi viikoilla 6+0. Gynetädin tehtäväksi jää diagnoosin vahvistaminen.

Minun kehoni on rikki.


No, ainakin tuli saatua vihdoin viimein neuvolan täti uskomaan, että minä haluan ehkäisyimplantin ja se kannattaa minulle asentaa: Disson takia en muista syödä pillereitä enkä ottaa rengasta pois; Kohtuni sylkee vierasesineet pihalle ja minulla on luonnonkumiallergia. Jos tästä seuraisi edes jotain hyvää. Saisi viettää kolme keskenmenovapaata vuotta.

6.12.2014

Mikä on tämä naama?

Mulla pitäis varmaan olla jotain ilmekortteja mukana aina. Vois näyttää, millasen ilmeen haluisin ottaa, mutta en osaa. Mitä pahemmalta musta tuntuu, mitä hermostuneempi oon, sitä enemmän hymyilen. En osaa näyttää kasvoillani vihaa tai muitakaan vaikeita tunteita. Kyllä mä hymyillä osaan. Ja semmonen perusnormaali-ilme onnistuu, mutta...

viha?

pettymys?

sattuu?

järkytys?

Miten ihmeessä sellaisen ilmeen saa kasvoilleen? Miten nuo ihmiset sen tekee? Meikä yrittää väännellä naamaansa peilin edessä ties kuinka monetta vuotta, eikä vaan onnistu. Joskus turhaudun, ku mua ei tajuta ja sanon sitten: "nyt mä oon tosi vihanen", mihin vastapuoli yleensä yllättyneenä toteaa jotain "et sä kyl yhtään näytä siltä!"

Ja sitten minua vielä kehutaan siitä, että olen niin 'aito'...

5.12.2014

Ahi ahi ahi


Miksi helvetissä elämässä kaiken pitää aina kasaantua? Ensin ei tule yhtäkään bussia tuntikausiin ja sitten niitä tulee kolme peräkkäin ja tietysti pysäytät sen väärän. Ensin tuntuu, että minähän ehdin ja kerkiän, ja sitten työt kaatuu niskaan. Erityisesti tämä kasautumissääntö koskee näemmä kaikkea vaikeaa. Onko vika minussa vai universumissa? Teenkö vain kaikesta niin vaikeaa?


Miksi minun pitää yhtäaikaa valmistua, tukea Dyykkaria oikeusjutun läpi ja taas näemmä taistella terveyteni kanssa? Parhaassa tapauksessa oksentelen istuntosalissa, kiitti vaan vitusti. Miksi helvetissä sairaalan polille ei saa aikoja kuin parin viikon päähän? Vai teenkö taas kaikesta liian vaikeaa? Nytkin PITÄISI (ruma sana) tehdä lopputyötä, mutta jotenkin sitä vain viettää aikaa täällä blogistaniassa mieluummin. Mieluummin katsoo valmiiksi oikeussalivaatteet. Mieluummin tekee mitä tahansa muuta.


Niin ja työelämään siirtyminen. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että valmistun työttömäksi (jos siis valmistun koskaan). Toisaalta pitäisi ehkä olla tyytyväinen, että yhtä avointa paikkaa hakee vain parisenkymmentä hakijaa. Kaverini on alalla, jossa luku on kolminumeroinen.

Huoh. Kasaa itsesi, ämmä. Yksi asia kerrallaan. Ei voi tehdä enempää kuin yhden asian kerrallaan.


Henkisistä arvista

Luin toista blogia, ja tuli sieltä mieleen...

Kauhean monessa tuutissa toitotetaan ja toistetaan aina, kuinka hyväksikäyttö jättää pysyvät arvet, jotka eivät koskaan parane. Paskat.

Olen aina tullut tavattoman vihaiseksi, kun olen kuullut tuon väitteen. Saatana. Minähän näytän teille mihin minä pystyn. Ja tässä minä istun, täysin tyytyväisenä tähän hetkeen. En itke valtoimenaan, en koe murskaavia tunteita, en ole ryntäämässä tappamaan itseäni.

Hyvä on, tapahtumat muuttivat minut erilaiseksi kuin mitä minusta olisi ilman niitä tullut. Samoin se, että kävin juuri sitä ala-astetta kuin kävin, muutti minut varmasti eri ihmiseksi kuin jos olisin käynyt jotain toista. Elämäntapahtumat muokkaavat meitä. Mutta niiden ei tarvitse määrittää meitä.

Voi olla, että jotkut omituisuudet seuraavat minua hautaan. Minun on esimerkiksi vaikea tehdä havaintoja nykyhetkestä. Tämä tarkoittaa sitä, etten hirveästi luota itseeni kuskina. Jos joku toinen voi ajaa, luovutan kuskin pukin suosiolla. Mielialani myös heittelevät, varsinkin nyt kun uskallan ilmaista myös vihaa. Itse koen kuitenkin, että käytökseni on muuttunut loogisemmaksi ja ymmärrettävämmäksi kun olen saanut yhteyden osiini ja osani ovat tulleet kuulluiksi. En pidä mitenkään mahdottomana, että joskus olisimme yksi.

Mutta ne haavat: kun aika kuluu, käsitellyt tapaukset eivät enää herätä suuria tunteita. Vähän sama kuin jos joku kuolisi. Suret aikasi, kunnes aika parantaa haavat. Lopulta voit jo katsella taaksepäin ja muistella niitä hyviä hetkiä. Yhä voi kirpaista, mutta et enää menetä toimintakykyäsi, puhkea itkuun tai sure viikkotolkulla. Tapahtuma ei enää valtaa elämääsi.

Mietin kyllä, dissosioinko yhä joitain tunteita, kun vilkaisen menneeseen. Jos vastaus on kyllä, tunne on todennäköisimmin viha.

En nyt sano, että hyvä, kun kaikki se tapahtui, vaikka näenkin nykyään myös positiivista siinä, että minusta tuli tämmöinen:

Asteikkoni elämän kolhuille on huomattavan laajempi kuin monella. Luin joltain keskustelupalstalta naisen vuodatusta keskenmenostaan. Pisti silmään, kuinka hän toisti moneen kertaan tämän olleen "pahinta, mitä hänelle on tapahtunut". Täysin hänen kokemustaan väheksymättä kävin läpi tunteita, joista yksi oli kateus: "oletpa selvinnyt helpolla elämässäsi". (Tiedetään, olen kamala ihminen.) Tunsin myös vihaa. Jotenkin ajattelin, että nainen vaati tekstillään lukijoita tunnustamaan, ettei ihminen voi kokea mitään kamalampaa kuin sen, mitä hän nyt eli läpi.

Ehkä olen vähän katkerakin. Olen huomannut laukovani asioita, joita en haluaisi sanoa tai jotka ovat perusarvojeni vastaisia. Kuten "meinasin jäädä baarissa virtahevoslauman tallomaksi. Ei luoja ne haisi energiajuomalle! Ei mikään ihme, että ihminen lihoo niin, jos litkii sokerilitkua siihen tahtiin!" Minusta on tullut ilkeä. En haluaisi olla, mutta ehkä tämä on vihani tapa kuulostella, saako se purkautua pihalle. Harjoittelen.

(Huomatkaa, kuinka laimeaa ilkeyteni on asteikolla ihmisen kekseliäisyys. En oikeasti tajua, miten ihmiset pystyvät huijaamaan toisia vuosikausia ja repimään siitä rahallista tai muuta hyötyä.)

Itsetuntemukseni ja empatiakykyni ovat paremmat kuin silloin, kun aloitin tämän matkan. Ehkä itsetuntoni ja tunnetaitoni eivät olisi päässeet näin pitkälle, jos en olisi joutunut taistelemaan niiden kanssa niin paljon. En kyllä väitä olevani valmis. Sokeita pisteitä on yhä.

Olen miettinyt sitäkin, miksi minä selvisin asioista, joista ammattilaiset väittävät vain harvan selviävän järjissään. Kai se johtuu temperamentista. Olen perusluonteeltani yltiöpositiivinen, utelias, joustava ja sopeutuva. Sinnikkyydeltäni olen perustasoa. En ärsyynny tai häiriinny helposti. Olen aistiherkkä eli sensitiivinen: rutussa oleva sukka estää minua ajattelemasta muuta, mutta toisaalta olen herkkä muiden ihmisten tunnetiloille. Minulla on rikas mielikuvitus ja olen älykäs. Sosiaalisissa tilanteissa olen joustava. Mitä tulee ihmisiin suhtautumiseen, olen lähes sinisilmäisen lähentyvä. Jos tykkään jostakusta, rupean heti toimimaan kuin olisimme tunteneet aina. Keskittymiskykyni on imeytymisen tasoa, siis jos saan keskittyä samaan asiaan tarpeeksi kauan. Ehkä nämä kaikki yhdessä auttoivat dissosiaatiotaitojeni kehittämisessä sille tasolle, että selvisin. Ehkä lähentyvyyteni yhdessä positiivisuuteni kanssa selittää sen, miksi olen kyennyt seurustelusuhteisiin.

Stressinsietokyvystäni en tiedä. Tuntuu kuin se olisi käytetty loppuun. En myöskään tiedä, käynkö synnynnäisesti näin "hitaalla" vai onko siinä traumataustalla vaikutusta. Syön todella hitaasti, herään hitaasti, teen asiat hitaammalla tahdilla (mutta huolellisesti, tai näin ainakin haluan ajatella). Minulla ei myöskään ole hajuakaan, olenko tunneilmaisultani pidättäytyvä vai räiskyvä. Olen saanut kommenttia kumpaankin suuntaan. Dyykkari (ja eksäni) valittaa, ettei minusta kivikasvosta ota selvää, opiskelukaverit naureskelevat värikkyydelleni. Lapsuudessa sain tunneilmaisusta vain negatiivista huomiota, eikä minulla ole monenkaan tunteen kohdalla käsitystä siitä, miten sitä voisi turvallisesti sosiaalisissa tilanteissa ilmaista. En tiedä, millä "volyymillä" tulen kuulluksi.

Nämä nyt kuitenkin ovat pikkuvikoja, ja niistä kyllä selviää. Kaiken kaikkiaan on kausia, jolloin en ajattele insestiä tai väkivaltaa tai muita inhottavia asioita, ja nuo kaudet pitenevät jatkuvasti. Alan vähitellen ymmärtää, että olen selvinnyt pahimmasta. Jatkossa suurin viholliseni ja esteeni olen minä itse.

"Uskolla" päähän

Olen huomannut tulleeni allergiseksi uskonnolle. Olen ilmeisesti törmännyt elämässäni liian paljon ihmisiin, jotka haluavat:

- oikeuttaa "uskovaisuudellaan" toimintansa
- osoittaa "uskovaisuudellaan" olevansa parempia kuin muut
- korostaa "uskovaisuudellaan" tietävänsä paremmin kuin muut
- käyttää "uskoa" lyömäaseena: Sinulla on elämässä vaikeaa, koska et usko! *Pam!*
- käyttää "uskontoa" hallinnan tai rankaisun välineenä

Erityisesti ärsyttävät ihmiset, jotka eivät voi koskaan tehdä mitään väärin, koska he ovat uskossa. Milloin uskonnollisuudesta tuli moraalinen näkymättömyysviitta?! "Minun ei tarvitse pyytää anteeksi, Jumala armahti minut jo." Öh? Pyysit makkarin nurkassa mielikuvitusolennolta anteeksi, joten sinun ei tarvitse kohdata tekosi seurauksia reaalimaailmassa?

Joten nykyään jos tapaan ihmisen, joka on uskovainen, oletan varmuuden vuoksi hänen olevan kahjo, kunnes toisin todistetaan. Tarkennan, mitä tarkoitan kahjolla tässä yhteydessä. Usein "uskonnollisuudella" peitellään omaa epävarmuutta, haavoittuvuutta tai pelkoa. Joten 'rikkinäinen' tai 'vaarallinen' olisivat ehkä parempia sanoja kuin 'kahjo', mutta 'kahjo' tiivistää ne hyvin. (Onneksi on myös ihmisiä, jotka saavat uskostaan voimaa kohdata oma haavoittuvuutensa ja saavat sen kautta sisäistä rauhaa. He vain tuntuvat olevan vähemmistö, tai sitten vain viisaasti pitävät uskonsa omana asianaan.)

"Uskonnollisuuden" alle on hyvä peittää ongelmansa sen sijaan, että kohtaisi ne. Sen sijaan, että kasvaisi ihmisenä, tarvitsee vain kasvaa "uskovaisena", minkä moni tuntuu tulkitsevan niin, että tarvitsee vain julistaa kaikille, että on "uskossa", minkä jälkeen voi ruveta katsomaan kaikkia muita nenänvarttaan pitkin. Jos joku kehtaa tämän toimintatavan kyseenalaistaa, hän ei ainakaan voi olla "aidosti uskossa", ja ehkä voi jopa epäillä hänen puhuvan sielunvihollisen sanoin.

Kuvaava esimerkki oli minusta vaimo, joka jäi kiinni pettämisestä. Hän kävi kirjottamassa lapun, jossa tunnusti tulleensa "uskoon" ja laittoi vielä lähisukulaisen allekirjoittamaan sen 'todistajana'. Tätä lappua hän sitten heilutti miehelleen ja vaati tätä ohittamaan koko pettämisen, koska hän on nyt aivan eri ihminen ja synneistään puhdistettu. Avioliiton ongelmia tai pettämiseen johtaneita syitä ei siis tarvinnut käsitellä. Onko ihme, että homma päättyi eroon?

Toinen hyvä esimerkki "kristillisyydestä" oli pariskunta, joka jaksoi vuodesta toiseen käydä valittamassa naapurin yksinhuoltajanaiselle siitä, kuinka tämä elää synnissä kun on hankkinut aviottomia lapsia. Varmasti elää hirveässä haureudessa ja lapsiparat kärsii! Kun nainen sitten pyysi pariskunnalta apua, kun meinasi palaa loppuun lasten itkiessä koliikkia ja korvatulehdusta ja muuta, hän ei sitä koskaan saanut, ei pientä eikä suurta. "Kristillisyyttään" pariskunta kyllä jaksoi hehkuttaa, hehän kävivät joka viikko kirkossa! Mitä kristillisyyttä on lisätä toisen taakkaa?

Sitten on nämä uskontuputtajat. Minulle ei tuota mitään ongelmaa kertoa helluntailaisille, että olen tukevasti uskossa, jotta pääsen heistä nopeasti eroon (Jos kysyvät lisää, koko suku elukoita myöten on uskossa!). En vain millään meinaa muistaa kunkin salaseuran asiaankuuluvia tervehdyksiä ja toivotuksia. Pitikö näille nyt toivottaa 'Jumalan rauhaa' vai 'siunausta'? Uskontuputtamisen saisi minusta kyllä kieltää lailla. Samalla voisivat lätkäistä uskontokuntaan kuulumiseen k-18-lätkän. Liittykööt ihmiset kirkkoon aikuisina, jos haluavat. Etenkin minua ärsyttää kirkon into änkeä kouluihin. Kuinkahan monta kertaa olen yrittänyt tukkia korvani, kun aamunavauksessa on keskusradiosta tulvinut jotain hihhuli-hömppää, tai saanut opettajalta tuiman katseen kun en ole laittanut käsiä ristiin vaikka on käsketty rukoilla?

Nyt vellonut avioliittokeskustelu on saanut minut tajuamaan, kuinka monelle valtio = kirkko tai toisinpäin. Ja kuinka monelle niiden omien ennakkoluulojen ja mukatietojen kohtaaminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Homot pelottavat, joten kokoonnutaan rukouspiiriin huutamaan kuinka nuo pelottavat ovat täynnä demoneita. Joidenkin äänekkäiden kohdalla on tullut myös mieleen, onko kyseinen ihminen kokenut seksuaalista väkivaltaa oman sukupuolensa edustajan tekemänä. Tällöin se oikea osoite niille tunteille voisi olla terapeutti, eikä valtakunnan media.

Jos sopii näin sivusta todeta, minusta kirkko on toiminut koko jupakassa huonosti. Se ei ole puhunut julkisuudessa siitä, kuinka avioliitto on eri asia kuin kirkkovihkiminen*. Se ei ole korostanut kristillisiä arvoja, kuten lähimmäisenrakkautta. Meteliä ovat pitäneet "uskovat", ja äänitorvesta on kuulunut enimmäkseen pelkoja tai suoraa vihamielisyyttä. Mikä ihme siinä on, että kirkko pitää kynsin hampain kiinni tavoitteestaan olla hajuton ja mauton? Eikö sitä vihdoin viimein voisi irrottautua valtiosta ja alkaa hoitaa vain omaa tonttia? Eikö kirkko vahvistuisi, kun se tukeutuisi toiminnassaan luterilaiseen arvopohjaansa, eikä yrittäisi jatkuvasti tasapainoilla alati muuttuvan yleisen mielipiteen aallonharjalla? Eikö uskonnollisuudesta haeta yhteyttä johonkin 'iäiseen' tai 'pysyvään'? Miten tällaiseen tarpeeseen vastaa laitos, jonka arvopohjasta ei ota rivikansalainen selvää, kun tänään puhuu lehdessä pappi yhtä ja huomenna piispa toista. Ei kirkolla tarvitse olla kantaa päivänpolttaviin asioihin! Eikö kirkon tehtävän pitäisi olla ohjata, ei ajatella ihmisten puolesta?

Ehkä jokaisella kirkon työntekijällä on sisällään pikkulapsi, joka huutaa "tykätkää musta!", ja jolle jokainen kirkosta eroaja on henkilökohtainen hylkäys?

Toivottavasti tästä kuohunnasta seuraisi jonkinlainen henkinen kasvu ihan valtakunnan tasolla, että näiden "uskovien" määrä vähenisi. Kuten kultainen sääntökin epäsuorasti sanoo, ei voi rakastaa lähimmäistään, jos ei rakasta edes itseään. Jos sitä voisi tätä kautta löytää sen itsensä hyväksymisen ja antaa kaikkien kukkien kukkia?

*)Huomaako Niinistö? Meillä on jo eri sanat avioliitolle ja kirkossa tapahtuvalle vihkimiselle. Ei tarvitse keksiä sanahirviöitä kuten "pariliitto". Sinänsä kannatettavaa, että kirkko revittäisiin avioliitosta irti. Miina Kettunen perustelee hyvin.

Vastuuvapauslauseke: Kirjoittaja ei tunnusta mitään uskontoa eikä kuulu mihinkään uskontokuntaan. Kirjoittaja pidättää kuitenkin itsellään oikeuden kommentoida uskontoihin ja uskontokuntiin liittyviä asioita.

28.11.2014

Heräsin painajaiseen

Näin unta, että olin Sokoksella katselemassa astioita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olinkin kotona, keittiössä. Pöydällä oli punainen pata vielä paketissaan. En huomannut sitä, ennen kuin Dyykkari kysyi, mistä se oli tullut. Kun silmäni osuivat siihen, kirkaisin ja melkein kaaduin.

Sitten oltiinkin jossain ihme kopissa Sokoksella katsomassa turvakameroiden nauhoja. Näin nauhalta itseni, ja äkkiä seurasinkin kaikkea jostain sivusta. Katsoin kehoni ryntäävän roskikselle oksentamaan. Dyykkari ja mukana ollut kaverini yrittivät saada minut rauhoittumaan.

Lääkärisetä.

Lääkärisetä ja vaimonsa olivat tulleet katsomaan astioita. Lääkärisetä, nyt jo vanha pappa keppinsä kanssa, sanoi minulle jotain. Pyysi kai väistämään tai antamaan hänelle sen, mitä katselin. Olin kaapannut padan mukaani ja kadonnut.

Äkkiä olinkin keittiössä. Lapsuuteni keittiössä. Lattia on tahmea ja märkä. Olen polvillani, kädet lattiaa vasten. Katson käsiäni. Ne ovat punaiset. Rupean kirkumaan.

Uni vaihtuu. Sama paikka, mutta en olekaan yksin. Lääkärisedällä  on kädessään pata. Hän pitää sen kahvasta kiinni, ja hakkaa jonkun päätä. Pataan tuli ensimmäisestä iskusta lommo. Pahempi juttu. Liian kova pää sinulla, sitä tarvitsee näemmä vähän pehmittää.

Thock, thock, thock

Iskut jatkuvat, kunnes pää on punaista mössöä.

Herään.

- - -

Katsoin ennen nukkumaanmenoa dokumentin Isabelle Carosta. Ei ehkä olisi pitänyt. Tulin aivan saatanan vihaiseksi. Caron isä (tai kasvatti-isä, kuten Caro itse sanoi) otti kunnian kaikista tyttärensä saavutuksista (en yhtään ihmettelisi, vaikka äijä olisi narsisti). Äiti eli tyttärestä luomansa haavekuvan kautta, eikä antanut lapsen irrottautua itsestään tuumaakaan. Carolla ei saanut olla omaa tahtoa, ei omia haaveita, ei mitään. Vanhemmat omivat ja kontrolloivat kaikkea hänen elämässään. Onko ihme, jos hän kääntyi kehonsa puoleen saadakseen päättää edes jostain itse?

Dokumentissa siteerattiin näytelmää 4.48 psykoosi. Tietysti se piti etsiä netistä ja lukea "iltasatuna". Hyviä öitä vaan.

26.11.2014

Eilinen ja viime yö ei nyt oikein mennyt kovin hyvin. Luin niin pitkään kirjaa Trauma ja keho, että joku meistä ahdistui, kun opiskelut seisovat sen takia. Se yritti ratkaista asian upottautumalla kirjan lukemiseen täysin, koska kaikki kirjathan loppuvat joskus, eikö? Se ei tajunnut sitä, että väsymys iskisi ennen kuin kirja olisi läpi selattu. Koska uppouduttiin kirjaan ja unohdettiin keho, 2 tuntia nukkumaan menon jälkeen heräsin kauheaan nälkään. Sinnittelin puoli tuntia, kunnes tajusin, ettei nukahtaminen uudelleen onnistu. Kävin hakemassa jääkaapista puolikkaan kurkun ja järsin sitä menemään peiton alla, miettien. Muistin, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Muistan lapsena, reilu kymmenvuotiaana heränneeni yöllä aivan kauheaan nälkään. Heikotti, mutta sain mentyä keittiöön ja löysin jääkaapista keitetyn perunan. Makoilin keittiön lattialla ja järsin perunaa. En uskaltanut lämmittää mitään tai pitää muutenkaan ääntä enempää kuin oli pakko, koska en halunnut herättää mielensärkijää. Peruna teki tehtävänsä, ja huimaus hellitti sen verran, että sain nukuttua aamuun asti.

Kävin tekemässä itselleni lautasellisen puuroa ja palasin sänkyyn miettimään. Tämä ei siis ole ainoa kerta, kun näin on käynyt. Tämän täytyy liittyä johonkin. Taistelin puuron vatsaani ja yritin nukahtaa uudelleen. Yritin muistaa ensimmäistä kertaa, kun olen herännyt yöllä nälkään. Lapsiosa ilmoittautui. Välähdyksenomainen muistikuva: Lapsi itkee pimeässä keittiössä täyttä kurkkua. Kaupungin valojen hohde on ainoa valonlähde. Laiminlyöjä on raskaana ja ilmeisesti sairaana tai jotain vastaavaa, ja olen jäänyt heitteille. Minulla on kauhea nälkä, mutta kukaan ei vastaa itkuuni. Lopulta hiljenen ja päättelen, että en ilmeisesti ansaitse ruokaa.

Poimin itkevän lapsen syliini ja vien sen päässäni notkuvien ruokapöytien ääreen. Se alkaa heti ahmia hampurilaista ja hot dogia. Se kertoo, että oli mennyt takaisin nukkumaan. Aamupalalla vatsaan oli sattunut niin, ettei ruoka meinannut mennä alas, jolloin äiti suuttui. Tarhassa oli sitten tullut santsattua kahdesti, ja tarhan täti kehui. Mistä äiti suuttui taas: Miksei ruoka kotona kelpaa?

Kaikkien näiden vuosien jälkeen pystyin korjaamaan tämän juurtuneen ajatuksen (minä en ansaitse ruokaa) ja korvaamaan sen ajatuksella "minä ansaitsen ruokaa". Tämän kautta minut valtasi valtava ilo, ja päätin lähteä heti huomenna syömään kunnolla. Jotkut toiset osat tulivat kertomaan, että ne olivat yrittäneet tasapainoilla tämän ei-ruoan ansaitsemisen ja kehoni energiatarpeen välillä syömällä mahdollisimman vähän. Tämä tarkoitti sitten, että olen syönyt karkkia nälkääni. Ehkä nyt pääsisin tästä ongelmasta eroon?

Jonkin aikaa tämän jälkeen vatsastani nousi ahdistus. Sieltä ryömi esiin yksi lapsiosa, joka vihaisena ilmoitti, että kun kerta nyt kuunnellaan kaikkia muitakin, pitää häntäkin. Hänen kauttaan pääsin käsiksi siihen, miksi valmistuminen on niin iso ongelma: aiheutan äidille vaikeuksia, jos valmistun.

Taustatarina oli, että laiminlyöjälle tuli ilmeisesti yllätyksenä se, etten voi jatkaa tarhassa ensimmäiseen luokkaan asti. Piti hakea eskariin, mutta en päässyt, koska kunta säästi. Lopulta laiminlyöjä sai järjestettyä niin, että pääsin perhepäivähoitoon vuodeksi, mutta kaikki tämä aiheutti hänelle huomattavaa stressiä ja huolta. Oli siis minun vikani, että äiti kärsi, ja se oli pelkästään sen vika, että "valmistuin" tarhasta.

Tämäkin saatiin käytyä läpi ja korjattua käsityksiä. En tiedä, olisiko tämä ollut niin iso juttu, jos taustalla ei olisi vaikuttanut se, että isäni oli pedofiili ja olin jo valmiiksi traumatisoitunut ja oppinut ajattelemaan, että kaikki on minun vikani.

Kävin aivan kierroksilla tämän kaiken jälkeen, enkä saanut unta kuin vasta aamulla seitsemältä. Heräsin iltapäivällä puoli kolmen aikaan. Huoh. Nyt pitää pitää kiirettä, että ehdin kaupungille syömään. Mutta edistystä, jei!

25.11.2014

Trauma ja keho: puolustautumisesta

“Traumatisoituneiden ihmisten kehot ovat kuin ‘otoksia’ hetkestä, jolloin he ovat uhkan kohdatessaan tai loukkaantuessaan epäonnistuneet yrityksissä puolustaa itseään.” 
- Peter A. Levine
Kun ihminen on jäänyt kiinni kesken jääneeseen puolustusreaktioon, hän toipuu kun reaktio viedään loppuun. Tämä tapahtuu kehotietoisuuden lisäämisen avulla. Muistellessa traumaattista tapahtumaa ei keskitytäkään siihen, mitä tapahtui, vaan siihen, mitä kehossa tapahtuu asiaa muistellessa. Jos esimerkiksi keho haluaa juosta, paikoillaan juokseminen voi saattaa tapahtuman loppuun. Näin kehoon lukkiutuneet voimavarat saadaan käyttöön.

Meillä on nisäkkäinä kolme mahdollista tapaa reagoida uhkaan, on se sitten pieni tai suuri:
1. Avun pyytäminen (sosiaalisen sitoutumisen järjestelmä)
2. Kehon liikuttaminen (taistele tai pakene)
3. Liikkumattomuus (jähmettyminen, piiloutuminen, kuolleen leikkiminen)
Kun tilanne tulkitaan vaaralliseksi, turvallisuutta vaativat toimet (leikkiminen, tutkiminen, lisääntyminen, ruokailu) hylätään ja keskitytään vaaran vähentämiseen tai välttämiseen. Liikkumattomuus ei vastoin yleistä käsitystä ole välttämättä se viimeinen keino. Eläin voi jähmettyä liikkumattomaksi ensimmäisenä puolustautumiskeinonaan, varsinkin jos peto ei ole vielä havainnut sitä. Jähmettymisreaktio tapahtuu usein, vaikka tarjolla olisi pakoreitti. Saalistajan lähestyessä aktivoituu vimmainen puolustautumisreaktio, ja jos se ei johda toivottuun lopputulokseen, viimeisenä keinonaan eläin leikkii kuollutta.

Nämä puolustautumisreaktiot voidaan löytää myös ihmisiltä. Niiden alkukantaisuus ja automaattisuus kertoo paitsi ehdottomuudesta ja joustamattomuudesta, myös tehokkuudesta. Jos nämä keinot olisivat huonoja tai toimimattomia, evoluutio olisi varmasti karsinut ne pois tähän mennessä. Yksikään keino ei ole toista huonompi, ja ajan säästämiseksi selviytymiskeinon valinta tapahtuu usein tahdosta riippumatta. Valintaan vaikuttavat mm. uhan laatu, aiemmat kokemukset ja yksilön voimavarat.

Usein vaarasta yritetään selviytyä ensin sosiaalisin keinoin: Lapsi juoksee äitinsä helmoihin, tulistunut yritetään rauhoitella puhumalla, huudetaan apua. Jos nämä keinot eivät toimi, yleensä seuraavaksi aktivoituu taistele tai pakene -reaktio: Aistit terävöityvät, lihakset jännittyvät, keho siirtyy ylikierroksille valmistautuessaan tulevaan. Viha (taistelu) tai pelko (pako) valtaa meidät.

Useimmiten pako on taistelua järkevämpi vaihtoehto. Kehon kiputunto heikkenee, jotta mahdolliset vammat eivät estäisi pakenemista, ja jotta pakenija jaksaisi juosta tarpeeksi kauan.
"Pakoyllykkeitä voidaan havaita paitsi asiakkaiden jalkojen liikkeissä myös lukuisissa hienovaraisemmissa liikkeissä, kuten vääntyilyssä, pois kääntymisessä tai peräytymisessä."
Jos pakeneminen ei jostain syystä onnistu, siirrytään taisteluun: pureminen, potkiminen, lyöminen, rimpuilu. Mitä tahansa, joka vahingoittaisi hyökkääjää niin, että pako mahdollistuisi.
"Asiakkaat kokevat taistelukäyttäytymisen yllykkeet usein kehollisesti kireytenä käsissä, käsivarsissa ja hartioissa; kädet alkavat jännittyä tai puristua nyrkkiin, kädet tai käsivarret nousevat ylös, silmät kaventuvat; leuat puristuvat yhteen ja koetaan potkimis- ja kamppailuyllykkeitä."
Ihminen on kuitenkin sen verran monimutkainen otus, että keinovalikoimamme ei rajoitu pelkästään juoksemiseen tai taisteluun. Auton ratin kääntäminen, aseiden käyttäminen, ennakointi, käden nostaminen kasvojen suojaksi ja muut taidot tai refleksit eivät katoa vaaran uhatessa, vaikka havaintokenttämme kapeneekin.

Jos mikään aiemmista keinoista ei tuota tulosta, tilanne muuttuu mahdollisesti traumatisoivaksi. Elimistö putoaa täydestä hälytystilasta lamaannukseen. Näin tapahtuu erityisesti lasten kohdalla, jos he todistavat väkivaltaa tai joutuvat sen kohteeksi. Tällöin vastustaminen tai pakoyritykset saattavat itseasiassa vain pahentaa tilannetta. Ja minne lapsi sitä paitsi pakenisi?

Kirjassa jaotellaan liikkumattomuuteen perustuvat puolustuskeinot kahteen ryhmään: Jähmettymiseen ja velttoon passiivisuuteen. Jähmettymistä on kahdenlaista. Tyypin 1 jähmettymisessä hengitys muuttuu pinnalliseksi, koko keho kiristyy äärimmilleen kuin jännitetty jousi ja tuntuu kuin pienikin virike laukaisisi taistelun tai pakenemisen. Tämä voi kaltoinkohdelluilla lapsilla ilmetä valmiustilana, jossa odotetaan vanhempien pienintäkin käskyä, toimitaan nopeasti ja tehokkaasti ja taas jähmetytään siinä toivossa, ettei pahempaa seuraa.

Toisenlaista jähmettymistä voisi kutsua "halvaantumiseksi". Tuntuu, ettei saa henkeä, eikä liikkuminen onnistu. Tämä tila johtuu oletetusti siitä, että sekä parasympaattinen hermosto että sympaattinen hermosto ylivirittyvät samaan aikaan, mikä johtaa lihasten supistumiseen halvaantumisen tunteen synnyttävällä tavalla. Näin käy tyypillisesti silloin, kun tilanne arvioidaan lohduttomaksi: taistelu tai pakeneminen ei tule onnistumaan. Jatkuvan tykistötulen alla tuntikaupalla maanneet sotilaat, ansaan jäänyt eläin, raiskaajan kiinni saama lapsi tietävät tunteen.

Jähmettymistä kuvaa siis hermoston ylivirittyneisyys. Alivirittyneisyys puolestaan on tyypillistä veltolle passiivisuudelle. Kun mikään muu ei ole auttanut, kuolleeksi tekeytyminen, veltto passiivisuus, toimintojen alasajo ja/tai tajunnan menettäminen voivat vielä pelastaa.
"Sydämen aikaisemmin kiivas syke hidastuu mateluksi, verenpaine laskee jyrkästi, jännittyneet lihakset romahtavat ja muuttuvat liikkumattomiksi, mikä johtuu näennäisesti ulkoisten syiden aiheuttamasta tiedottomuudesta. Tarkkaavainen ja valpas mieli muuttuu turtuneeksi ja dissosioituneeksi, mikä johtuu ainakin osittain korkeasta endorfiinitasosta. Muistin hyödyntäminen ja muistojen taltioiminen estyy, mikä todennäköisesti johtaa muistinmenetykseen."
Keho pumppaa itsensä täyteen omia kipulääkkeitään, jolloin kivuntunto heikentyy tai katoaa kokonaan. Tunteet etäännytetään. Kaikki tuntuu tapahtuvan jollekulle muulle. Jotkut kertovat siirtyneensä kehonsa ulkopuolelle seuraamaan tapahtumia. Kaiken tämän tavoite on minimoida lisäkärsimykset.

Puolustusreaktio voidaan jakaa seuraaviin vaiheisiin:
  1. Merkittävä vireyden muutos
  2. Voimistunut orientoitumisrefleksi
  3. Kiintymisen ja sosiaalisen sitoutumisen järjestelmät
  4. Liikkeellepanevat puolustusstrategiat
  5. Liikkumattomiksi muuttavat puolustusstrategiat
  6. Palautuminen
  7. Yhdistäminen

Vaiheet eivät välttämättä seuraa toisiaan tässä järjestyksessä ja jotkut niistä voivat jäädä pois. Lapsuudessaan kaltoinkohtelua kokeneet ovat oppineet, ettei taistelusta ja pakenemisesta ole hyötyä. Näin ollen he voivat reagoida uhkaan välittömästi alistumalla tai liikkumattomuudella.
"On yleistä, että pitkäaikaisen kaltoinkohtelun traumatisoimat ihmiset reagoivat uhkaärsykkeisiin mekaanisella mukautumisella tai välinpitämättömällä alistumisella. On tärkeää, että tätä alistumistaipumusta ei pidetä tietoisena suostumuksena — se tulee tunnistaa puolustuskäyttäytymiseksi. Esimerkiksi eräs nainen, joka päästi mekaanisesti miespuolisen sukulaisen asuntoonsa tietäen, että tämä tulisi raiskaamaan hänet kuten aikaisemminkin, turvautui hyvin todennäköisesti alistuvaan puolustusreaktioon, jonka hän oli oppinut koettuaan toistuvasti saman uhkatilanteen. Uhreja saalistavat ja väkivaltaiset ihmiset pyrkivät usein herättämään muissa tämän vaistomaisen puolustusreaktion ja käyttämään sitä hyväkseen saadakseen aikaan automaattisen myöntymisen kaltoinkohteluun "
Näin aiemmat kokemukset muokkaavat reaktioitamme nykyisyydessä ja edelleen selittävät hyväksikäytettyjen alttiutta joutua uudelleen uhriksi.

Palautuminen tapahtuu, kun uhka on ohi. Sen tavoitteena on vireystilan palauttaminen normaalille tasolle. Tämä voi vaatia jännityksen purkamista esimerkiksi juoksemalla tai urheilemalla, tärisemällä, itkemällä... Mahdolliset vammat yleensä huomataan tässä vaiheessa, koska kiputunto palaa. Tapahtuneesta kerrotaan muille ihmisille, levätään ja toivutaan. Jos palautuminen estyy esimerkiksi uuden hyökkäyksen vuoksi, seuraa ongelmia:
"Kyvyttömyys viedä toipumisvaihe päätökseen johtaa usein krooniseen “haavojen nuolemiseen” (uupumukseen sekä pitkiin kausiin sairasvuoteessa, jotka eivät kuitenkaan palauta voimia) tai kyvyttömyyteen huolehtia kehosta ja/tai itsestä."
Palautumisen rinnalla toimii yhdistäminen. Tämä prosessi vie yleensä pidempään kuin fyysinen tai psyykkinen palautuminen ja sen onnistuminen riippuu useista tekijöistä, kuten henkilöhistoriasta, tapahtuman vakavuudesta, tukiverkostosta jne. Traumakokemus käydään läpi yhä uudelleen, kunnes se on onnistuneesti liitetty osaksi henkilön elämäntarinaa. Kävi itse tapahtumassa sitten miten tahansa, se muuttaa ihmistä. Jos puolustautuminen onnistui, ihminen kokee monia positiivisia tunteita: ylenpalttista innostusta, kiitollisuutta, helpotusta, iloa, riemua tai optimismia. Stressaavat tilanteet voivat jopa lisätä ihmisen joustavuutta ja stressinsietokykyä.

Tilanne on kuitenkin eri, jos uhka ei ole koskaan poistunut ja tilanteeseen on ollut pakko alistua, tai jos tapahtuma on ollut niin raju, ettei puolustautumisreaktiota ole voitu saattaa loppuun.
"Traumaperäisille häiriöille yhteinen, pysyvä piirre näyttää olevan muuntuneiden puolustusreaktioiden ja epätarkoituksenmukaisten orientoitumisreaktioiden säilyminen jopa vuosikymmenien ajan. Sensorimotorisen psykoterapian perusvakaumus on, että ajan mittaan tavaksi muuttuneet, keskeytyneet tai tehottomat fyysiset puolustautumisliikkeet ylläpitävät trauman oireita ja ehkäisevät sen purkamisen. Niiden lohkominen minuuden muista puolista pitää ne erillisinä, ja ne jäävät yhdistämättä ihmisen nykyiseen elämään ja kokemukseen."
Traumatisoituminen voi oireilla yli- tai alivireyden kautta uhkaavissa tai sellaisiksi tulkituissa tilanteissa:
"Asiakkaat eivät ymmärrä turvautuvansa vaistomaiseen liikkumattomaksi muuttavaan reaktioon ja syyttävät siksi itseään ikään kuin he olisivat valinneet reaktion tietoisesti ja tahallisesti. Tilanteen tulkitseminen itsestä johtuvaksi ja siihen liittyvät itsesyytökset vuorostaan vahvistavat jähmettymismallia. "
Onneksi tämä jumiutuminen voidaan purkaa.

Trauma ja keho: Tietoisuuden suuntaamisesta

Luvussa neljä käydään läpi trauman vaikutusta orientoitumisreaktioon ja -refleksiin. Ensin mainittu on tietoisella tasolla tapahtuvaa huomion suuntaamista, jälkimmäinen automaattinen tapahtuma. Esimerkkinä orientoitumisreaktiosta on tapahtumaketju, jossa kuulet elokuvan alkavan ja päätät lopettaa kaverisi kanssa keskustelun ja suunnata huomiosi leffaan. Jos taas kuulet kovan pamauksen, orientoitumisrefleksi saa sinut pomppaamaan pystyyn ja kääntämään kasvosi kohti äänen lähdettä, ennen kuin olet ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtuu. Olemme jatkuvasti, sekä nukkuessamme että hereillä, orientoitumisvalmiudessa. Luonnollisesti traumatisoituminen vaikuttaa paljon huomion suuntaamiseen.

Orientoituminen voi olla ulkoista, havaittavaa (esim. pään kääntäminen kohti mielenkiinnon kohdetta) tai sisäistä, jolloin sitä ei välttämättä huomaa (esim. oppilas näyttää kuuntelevan, mutta sisäisesti hänen huomionsa on suuntautunut viikonlopun suunnitteluun).
"Traumaperäisistä häiriöistä kärsivillä on usein vaikeuksia sovittaa yhteen ulkoista ja sisäistä orientoitumista. He orientoituvat usein ulkoisesti arkipäiväisiin virikkeisiin ja samalla orientoituvat sisäisesti traumaperäisiin virikkeisiin — nopeaan sydämenlyöntiin, tunkeutuviin kuviin tai riittämättömyyden ja epäonnistumisen ajatuksiin."
Maadottaminen auttaa sisäisen huomion suuntaamista takaisin nykyhetkeen. Tapoja on monia. Jos terapeutti huomaa asiakkaan "katoavan paikalta", hän voi auttaa tätä palaamaan nykyhetkeen esimerkiksi kiinnittämällä asiakkaansa huomion huoneessa oleviin esineisiin tai kehotuntemuksiinsa. Pään kääntely ympäri huonetta ja huomion kohdistaminen uudelleen auttaa palauttamaan turvallisuuden tunteen.

Orientoitumisreaktio voidaan jakaa yhdeksään vaiheeseen, jotka kuitenkin tapahtuvat samanaikaisesti tai seuraavat toisiaan sekunnin murto-osan sisällä. Nämä vaiheet ovat:
1. Vireyden kohoaminen
2. Toiminnan keskeyttäminen
3. Aistien valpastuminen
4. Sopeuttavat lihasliikkeet
5. Ympäristön tutkiminen
6. Paikallistaminen
7. Tunnistaminen ja arviointi
8. Toiminta
9. Uudelleen järjestyminen
Traumatisoitumisen tapahtuessa selviytyjä jää jumiin johonkin reaktion vaiheeseen, eikä pääse uudelleen järjestymisen vaiheeseen. Hän saattaa toistaa yhä uudelleen traumatisoitumisen hetkellä kesken jääneitä toimintoja kykenemättä estämään itseään tai kokee lamaannusta. Nykyhetken tarkoituksenmukainen havaitseminen vaikeutuu:
"Tiedostamattaan ja refleksinomaisesti he kaventavat tietoisuutensa kentän koskemaan vain traumaärsykkeitä eivätkä siten havaitse ärsykkeitä, jotka kertoisivat heidän olevan turvassa: näin he tahtomattaan pitävät yllä uhkan tunnetta. Vaihtoehtoisesti he kokevat, että alivireys heikentää heidän luontaista kykyään orientoitua ärsykkeisiin, jotka viestivät joko mielihyvästä tai vaarasta: he voivat tuntea olonsa “alasajetuksi’ eli he eivät tunnista tunteitaan, menettävät kosketuksen kehoaistimuksiinsa tai eivät huomioi vaaraärsykkeitä (mikä voi altistaa uudelle uhriksi joutumiselle)."
Traumatisoitunut on siis yliherkkä vähäisille ympäristön muutoksille, taipuvainen ylireagoimaan traumasta muistuttaviin virikkeisiin ja kyvytön tekemään todenmukaisia arvioita nykyhetken turvallisuudesta.

Traumatisoituminen vaikuttaa myös huomion kohdistamiseen ja keskittymiseen. Kun huomion ylläpito on vaikeaa mieleen nousevien traumatakaumien vuosi, tehtävien loppuun saattaminen vaikeutuu. Häiriöalttius kasvaa, keskittymyyskyky katoaa, käytöksestä tulee asiatonta tai oikullista. Toisaalta keskittyminen voi olla pakonomaista, asioihin "uppoaa" tai jää jumiin.

Kirjassa todetaan sama, minkä oivalsin jonkin aikaa sitten: Odotuksemme vaikuttavat havaintoihimme. Jos lapsuudessamme kukaan ei ollut meitä varten, emme aikuisena edes tunnista tarjottua apua. Tulkitsemme avuliaisuuden hyökkäykseksi tai syytökseksi ja yksin jäämisen kokemuksemme vain syvenee. Kun opimme tunnistamaan nämä ylitulkintamme, voimme vähitellen muuttaa niitä.
"Traumasta kärsivien traumaperäiset vaaraodotukset usein ehkäisevät pitkäkestoisen arvioinnin ja tarkistamisprosessin, minkä johdosta he ovat taipuvaisia reagoimaan uhkaaviksi tulkitsemiinsa ärsykkeisiin ja traumamuistumiin puolustustoimilla"
Itse sain aikoinaan palautetta, että minulle on pelottavaa antaa palautetta, koska reagoin heti hyökkäämällä. Olen yrittänyt muuttaa tätä käyttäytymismalliani.

Jotta voisimme tehdä järkeviä arvioita nykyhetkestä, meidän tulee osata erottaa menneisyys nykyisyydestä ja lisäksi kyetä pitämään vireystilamme tilanteeseen sopivana. Kun pysymme rauhallisina vajoamatta lamaannukseen, pystymme ajattelemaan selkeästi, tunnistamaan tunteemme ja tulkitsemaan nykyhetken realistisesti. Kun pulssi kohoaa sataan ja tietoisuuden kenttä kapenee kattamaan vain vaaralliseksi tulkitun asian, kannattaa käännellä päätään ja arvioida tilanne uudelleen. Tällöin liikkuu pois refleksin alueelta ja siirtyy kognitiivisten toimintojen alueelle, jolloin voi valita muuttaa tulkintaansa tilanteesta. Tätä ehkä avaa esimerkki Dorothystä, joka alkoi raiskausyrityksen jälkeen turhaan pelätä miespuolista esimiestään:
"Ensin hän oppi huomioimaan tietoisuutensa supistumisen ja sietämään sitä, sitten muuttamaan reaktiotaan antamalla katseensa tietoisesti vaeltaa uusiin virikkeisiin. Seuraavissa tapaamisissa esimiehen kanssa Dorothy kykeni työstämään orientoitumis- ja puolustustaipumuksiaan, (...) itsetietoisuus parani ja tietoisuuden kenttä laajeni, hänen vireytensä alkoi pysyä sietoikkunan puitteissa ja hän kykeni ympäristön realistiseen arvioimiseen."

Trauma ja keho: kiintymisestä

Ehdin taas vaihteeksi lukea Trauma ja keho -kirjaa. Olen päässyt nyt jo kiintymyssuhteisiin ja niiden muodostumiseen asti (luku 3*). Turvallinen kiintyminen ensisijaiseen hoitajaan, joka usein on äiti, mahdollistaa lapsen itsesäätelyn. Turvallisesti kiintynyt lapsi osaa tunnistaa vaaralliset tilanteet, luottaa itseensä ja osaa säädellä tunnetilojaan ja -reaktioitaan tilanteeseen sopivalla tavalla.

Meidän ei-niin onnekkaiden kohdalla kiintyminen on tavallisesti jäsentymätöntä eli sekavaa**:
"Main ja hänen kollegansa havainnoivat lapsiryhmää, jolla eron jälkeisessä kohtaamisessa ilmeni joukko hämmentävän ristiriitaisia reaktioita äiteihinsä. Tutkijat tarkkailivat myös äitejä, joiden käyttäytymistä he luonnehtivat joko “pelottavaksi” (uhkaava käyttäytyminen, äkilliset liikkeet, äkilliset hyökkäykset ja hyökkäysasennot) tai “säikähtäneeksi” (peräytyminen, liioitellut säpsähdysreaktiot, pois vetäytyminen reaktiona lapseen, pelokas ääni tai kasvonilmeet). Tämän lisäksi näiden äitien käyttäytymisessä ilmeni roolien sekaantumista (tuen hakemista lapselta), sekavuutta (transsinomaista käyttäytymistä, päämäärätöntä vaeltelua reaktiona lapsen itkuun), tunkeilevuutta (ranteesta retuuttamista, pilkallisuutta tai kiusoittelua, lelun eväämistä) tai vetäytymistä (tervehtimättä jättämistä, puhumattomuutta, katseyhteyden välttämistä)."
"Tämän kaltainen hoivaaja synnyttää pysyvien kielteisten tunteiden leimaamia traumatiloja. Koska hoivaajalla on heikko kyky kiintymiseen, hän ei kykene suojelemaan lasta muilta mahdollisilta kaltoinkohtelijoilta — —. Tämän kaltainen hoivaaja on tavoittamaton ja reagoi lapsen tunneilmaisuihin ja stressiin asiaankuulumattomasti tai torjuvasti. Hänen osallistumisensa vireydensäätelyprosesseihin on olematonta tai ennustamatonta. Vireyden kohtuullistamisen sijaan hän tarjoaa liian paljon (tai liian vähän) virikkeitä ja synnyttää äärimmäisiä vireystiloja: vireys nousee liian korkeaksi kaltoinkohtelun yhteydessä tai jää liian matalaksi laiminlyönnin yhteydessä. Koska hän ei korjaa tilannetta vuorovaikutteisesti, lapsen voimakkaat kielteiset tunnetilat kestävät [liian] kauan."
Kiintymyssuhteet voivat vahingoittua myös kriittisen puolen vuoden iän jälkeen, ja johtaa ongelmiin kiintymyssuhteissa aikuisiällä. Laiminlyöjä ja/tai kaltoinkohtelija voi olla myös joku muu kuin äiti tai ensisijainen hoitaja. Oleellista on vuorovaikutussuhteen jatkuvuus ja vahingollisuus.
"Steele, Van der Hart ja Nijenhuis ovat kyseenalaistaneet käsityksen, että kyseinen kiintymismalli olisi “jäsentymätön”. He otaksuvat, että pelokkaan/pelottavan hoivaamisen tapauksessa jäsentymätön/sekava kiintyminen on tosiasiallisesti jäsentynyt ja looginen reaktio, joka johtuu sekä puolustus- että kiintymisjärjestelmän samanaikaisesta aktivoitumisesta (...) Pelokkaan/pelottavan hoivaajan muodostama uhka aktivoi sekä läheisyyteen hakeutumiseen että puolustukseen liittyvät toimintataipumukset. Tämän kaltaista kiintymiskäyttäytymistä on todettu 80 prosentilla kaltoin kohdelluista lapsista, ja se ennustaa tilastollisesti merkitsevällä tavalla sekä dissosiaatiohäiriöitä että aggressiivista käyttäytymistä."
Eli nykyhetkessä epäloogisella käyttäytymisellä on looginen perusta menneisyydessä. Jos turvan lähde oli myös vaarallinen, sylissäkään ei kannattanut täysin rentoutua, koska seuraavaksi saattoi saada turpaansa.

Käytännössä sekava kiintyminen ilmenee ääripäästä toiseen heilahteluna tai jopa samanaikaisuutena:
"kohonnut pulssi, voimakkaat valmiusreaktiot, (...) paikallaan oleminen, lyhytaikaiseen transsiin vaipuminen, reagoimattomuus ja toimintojen alasajo."
"Traumatisoivissa ympäristöissä, jotka synnyttävät lapsissa jäsentymätöntä/sekavaa kiintymiskäyttäytymistä, tapahtuu tyypillisesti sekä laiminlyöntiä että kaltoinkohtelua. Fyysinen, emotionaalinen tai seksuaalinen kaltoinkohtelu tavallisesti aiheuttaa joko autonomisen vireyden kroonista kohoamista tai kaksisuuntaista vaihtelua yli- ja alivireystilojen välillä. Laiminlyönti puolestaan johtaa tavallisesti tunteiden latistumiseen, millä on kielteisempiä seurauksia kuin pelkällä kaltoinkohtelulla. (...) Trauma on virikkeiden liiallisuuden ja tilanteiden puutteellisen korjaamisen väistämätön seuraus; mutta myös laiminlyöntiin liittyy virikkeiden epätarkoituksenmukaisuus, riittämätön peilaaminen ja hoivaajan reaktioiden puute. Tämän kaltainen viriketason sopimattomuus voi lapsesta tuntua henkeä uhkaavalta, mikä pakottaa lapsen välinpitämättömyyteen ja itsesäätelyyn alivireyden avulla."
Kirjassa kuvataan myös, miten tällaista kiintymyssuhteen vinoumaa voidaan hoitaa.
"Kiintyminen terapeuttisessa liitossa laukaisee väistämättä asiakkaan puolustusjärjestelmät; kiintymisjärjestelmä aktivoituu vuorostaan silloin, kun asiakas tai terapeutti ottaa välimatkaa. (...) vaikka traumasta kärsivät tuntevatkin epätoivoista tarvetta luotettaviin suhteisiin, heitä piirittävät pelot ja epäluuloisuus, jotka on opittu — ja jotka ovat olleet perusteltuja — heidän traumaattisessa menneisyydessään."
Yksi terapian ensimmäisistä tavoitteista onkin tämän kiintymyskammon voittaminen. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi terapeutin tulee seurata asiakkaansa kehollista viestintää ja havaita sen ja sanallisen viestinnän erot, joista asiakas itse ei ole tietoinen. Hänen tulee toimia kuin tarpeeksi hyvän äidin: lukea, sanoittaa ja auttaa itsesäätelyssä. Itsesäätelyn ongelma ei koske vain epämiellyttäviä tunteita:
"Useimmilta traumatisoituneilta asiakkailta puuttuu kyky kokea elämässään mielihyvää ja iloa. (...) heidän kykynsä tulla edes tietoisiksi miellyttävistä kokemuksista on heikentynyt. Tämän lisäksi myönteiset tunteet on traumatisoivissa lapsuudenympäristöissä usein yhdistetty vaaraan. Ylpeys saavutuksista on usein häpäisty, nauramista on voinut seurata rangaistus, rentoutuminen on merkinnyt ylivalppauden kadottamista, mikä on voinut johtaa hyväksikäyttöön."
Kirja jatkaa tapauskuvauksella, jossa avioparin vaimoa oli lapsena käytetty seksuaalisesti hyväksi, eikä hän nyt aikuisena kyennyt seksuaaliseen kanssakäymiseen miehensä kanssa. Terapeutti auttoi naista huomaamaan, milloin hänen kehonsa reagoi voimakkaasti keskustelun aikana. Hän antoi asiakkaalleen luvan pitää tällöin tauon, kunnes kykenisi taas jatkamaan. Tämän jälkeen pohdittiin muita mahdollisesti pelottavia asioita nykyhetkessä, jotka estävät naista rentoutumasta ja etsittiin keinoja uudelleen rauhoittumiseen. Aviopari sopi yhdessä terapeutin kanssa, että nainen siirtyy istumaan lähemmäs huoneen ovea ja avaa oven raolleen (koska pelkäsi olla huoneessa kahden miehen kanssa, terapeutin ja aviomiehensä). Kun tämänkin jälkeen naista pelotti, terapeutti antoi hänelle ison tyynyn, jota pitää sylissään. Vähitellen terapian myötä löydettiin keinoja, joilla nainen pystyi turvallisuudentunteensa säilyttäen lähestymään miestään. Tätä ei toteutettu niin, että nainen olisi vain hammasta purren tehnyt pelottavia asioita (mihin moni traumatisoitunut itsensä pakottaa), vaan etsimällä mielikuvaharjoittelun avulla tilanteita, jotka hän koki turvalliseksi. Koska kädestä pitäminen ja suutelu puistossa oli turvallista, aviopari suuteli ja piti kädestä puistossa. Vähitellen turvallisuuden ja hallinnan tunteiden kasvaessa pystyttiin siirtymään muihin ympäristöihin.

Tämän kuvauksen lukeminen laukaisi minussa oivalluksen: Jos sosiaalinen tilanne käy minulle sietämättömäksi, minä voin sanoa siitä, poistua tilanteesta rauhoittumaan tai ihan vain pitää tauon. Minulla on tähän oikeus ja mahdollisuus. Lapsena minulla ei ollut mitään mahdollisuutta pistää hommaa seis siinä kohtaa, kun en enää kestänyt, mutta mikään ei estä sitä nyt. Vaikka mielensärkijä vain jatkoi ilkkumistaan jopa silloin, kun jo itkin, se ei tarkoita, että kaikki muut olisivat yhtä tunteettomia. Nyt kannattaa sanoa seis.

Tunnistan kyllä jo, milloin minulle tulee paha olo vuorovaikutustilanteessa Dyykkarin kanssa. Julkisissa tilanteissa ongelmia aiheuttaa se, että dissosioin huomaamattani hirveän helposti. Dyykkarinkin kanssa en kiinnitä huomiota fyysisiin asioihin, kuten pulssiini, hengitykseeni, kehoni lämpötilaan. Näihin pitää jatkossa kiinnittää huomiota.

Strategiat, rajat ja rakenne ovat oleellisia kiintymiskyvyn ja vireyden säätelykyvyn kehittymiselle. Edellä kuvatussa avioparin tapauksessa yhdessä terapeutin kanssa luotiin strategia eli suunnitelma, kuinka lähestyä kulloistakin ongelmaa. Terapeutti auttoi naista löytämään rajansa (mitä hän kestää, mitä ei). Kun nainen huomasi pystyvänsä hallitsemaan tapahtumia, hänen itseluottamuksensa ja turvallisuudentunteensa parani. Näin pystyttiin vähitellen poistamaan kiintymykseen liittyviä pelkoja ja nainen oppi paremmin säätelemään vireyttään, eli hän ei enää joutunut sietämättömien tunteiden tai lamaannuksen valtaan. Tarpeeksi hidas eteneminen ja selkeät tavoitteet edistivät avioparin sitoutumista terapiaan.

**)Kirjassa kuvattiin myös muut kiintymyssuhteen muodot (yhteensä neljä), mutta keskityin tässä vain tähän meille tutuimpaan muotoon.

*)Luku 1 käsitteli ihmisen hermoston rakennetta ja toimintaa. Luku 2 käsitteli sietoikkunaa, eli vireystilan säätelyä. Traumatisoituneilla sietoikkuna on tavallisesti kapea, eli vähäisetkin ärsykkeet laukaisevat joko taistele tai pakene -reaktion tai lamaantumisen. Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo aiemmin täällä.