30.1.2014

Aaltoliikettä ylöspäin

Dyykkari heräsi tänään itsestään 2h ennen kellon soimista. Hän kyllä meni sitten takaisin nukkumaan, mutta heräsi ajoissa lähteäkseen psykologin juttusille. Olen äärimmäisen iloinen siitä, että hän meni. Ja lupasi mennä toistekin, vaikka ei kuulemma haluaisi. Psykologi oli puhunut hänelle järkeä, alkoholi saa jäädä.

Luulen, että Dyykkari on oikeasti helpottunut siitä, että hän joutuu vielä psykologilla käymään. Tuntuu, kuin tuon miehen sisällä olisi kaksi ihmistä: Toinen haluaa vain kuolla, vihaa kaikkia, jotka yrittävät sitä estää ja halveksii kaikkea, mitä hänen eteensä yritetään tehdä. Sitten on se toinen, joka on helpottunut kun pääsi hoitoon, onnellinen kun estin häntä kuolemasta ja on toiveikas: kyllä minä vielä tästä paranen. Vaikka ensin mainittu kuinka raivoaisi, sieltä alta rakoilee esiin tuo jälkimmäinen olotila. Yritän keskittyä siihen, ja toivon että toivottomuus vähitellen väistyy.

Minä taasen olen päättänyt alkaa oikeasti nostaa kuntoani. Pilates on ollut löytö. Se on minulle sopivan pehmeä ja rauhallinen laji, jossa saan korjattua kehoni puolieroja ja huonoa ryhtiä samalla kun lihasvoima kasvaa. Se myös laukoo päälle hassuja kehooni liittyviä estoja, joten samalla saa purettua niitä. Harmi vain, että lajin harrastaminen on niin kallista. Tilasinkin sitten välineet kotiin ja odottelen niitä innolla. Erityisesti pilatesrullaa, joka kurssin testikäytön perusteella on aivan lyömätön aukomaan lihasjumeja. Jo se, että vaivautuu makaamaan selälleen sen päälle (siis rulla selän myötäisesti), rentouttaa lihaksia todella hyvin. Koska yläselkäni on taas rikki (= se menee jatkuvasti lukkoon), toivon että tuosta olisi apuja.

29.1.2014

Väsy

Voi Dyykkari.

Lääkkeet ovat tehneet miehestä kuin varjon entisestään. Kun ahdistus ei enää saa pomppimaan seinille, masennus ja väsymys tulevat esiin koko voimallaan. Täällä on musta hahmo, joka joko nukkuu, tai apaattisesti kulkee jääkaapin ja telkkarin välillä. Ja vihaa. Minua, kun kehtasin viedä hänet ensiapuun (olisi vain pitänyt tuoda kotiin). Helvetin psykiatreja ja lääkäreitä, kun yrittävät auttaa (saatanan pellet, tästä oo mitään hyötyä). Koko maailmaa, kun ei anna hänen kuolla.

Mutta ennen kaikkea hän vihaa minua. Kestän sen, koska näen, että vihan alla on pelkoa. Dyykkari pelkää, että alan hallinnoida hänen elämäänsä. Päättämään kaiken hänen puolestaan. Dyykkari pelkää, että hänelle nauretaan. Että häntä pidetään idioottina. Dyykkari ei kehtaa enää käydä lääkärissä tai kulkea kaupungilla, koska hän pelkää sitä, mitä hänestä ajatellaan.

Kaikki olisi kuulemma ihan hyvin, jos hän vain saisi jostain töitä. Pääsisi elämään kiinni. Eli saisi taas ruoskia ja rankaista itseään, purkaa stressit viinalla ja taas paahtaa menemään kohti aikaista hautaa.

Yritin tänään puhua hänelle järkeä. Että jos ei mistään muusta syystä nyt kävisi psykologille puhumassa, niin minun vuokseni. Minä en jaksa opiskella, jos joudun vain koko ajan miettimään sitä, onko Dyykkari enää hengissä, kun ehdin taas kotiin.

En ole vieläkään rentoutunut viikonlopun järkytyksen jäljiltä. Minulle on vain vilautettu sitä tunnekuohua, jonka silloin koin. Jos nyt antaisin sen iskeä, minusta ei olisi mihinkään. En jaksaisi tehdä ruokaa itselleni, saati sitten Dyykkarille. En jaksaisi opiskella. En jaksaisi hoitaa asioita. En jaksaisi mitään. Joten sinnittelen perjantai-iltaan. Silloin voin antaa itseni romahtaa.

Huomenna Dyykkari tapaa ensimmäistä kertaa psykologin. Tai kuten hän heitä kutsuu, paskanjauhajan. Veisin hänet sinne itse, mutta minulla on töitä. Ehdotin, että hän ottaisi taksin, mutta kuulemma semmoinen on turhuutta. Hän aikoo ajaa omalla autolla sinne. Kerroin, että pelkään että noilla kolmiolääkkeillä hän ajaa sen auton ojaan. No, sitten hän ei ota lääkkeitä, ongelma ratkaistu. Aargh.

Yritä nyt sitten tässä olla itse väsymättä. Mikään puhe ei mene perille. Mies on kuin kaksi eri ihmistä. Hereillä hän tihkuu vihaa. Nukkuessaan vaatii päästä syliin ja valittaa, jos ei löydä minua vierestään. Lähimuisti ei toimi hänellä lainkaan. Saan kirjoittaa kaiken lapulle, sanoa monta kertaa ja kirjoittaa uuden lapun. Silloin hän ehkä muistaa asian vielä huomennakin. Ehkä. Hän ei esimerkiksi vieläkään tiedä, mitä lääkkeitä hän syö ja miten niiden pitäisi vaikuttaa, vaikka olen asian jo monta kertaa selittänyt. Aina, kun kännykkä soi lääkkeen ottamisen muistutukseksi, hän yllättyy: Mitä? Pitääkö mun tähän aikaan ottaa jotain?

Yritän keskittyä positiivisiin asioihin. Hän syö ruokaa, jos sitä tuodaan eteen. Tänä aamuna hän totesi, että nukahtamislääkkeet ovat hyvät. Hän on yhä hengissä. Se on jo paljon.

27.1.2014

Jee!

En meinaa itsekään uskoa, mutta Dyykkarilla on nyt masennuslääkitys. Hän ei kyllä ikinä olisi päässyt lääkäriin ilman minua: Varasin ajan, laitoin kellon herättämään, kävin laittamassa auton lämpiämään, keitin puuroa ja kahvia, varastin peiton, etsin vaatteet, lompakon, kännykän ja avaimet, pakotin miehen sängystä ja ajoin meidät lääkäriin.

Vastaanotolla Dyykkari jaksoi hädin tuskin hengittää. Olimme etukäteen sopineet, että minä kerron lääkärille tilanteesta, ja Dyykkari vastaa lisäkysymyksiin, jos minä en osaa. Olin kirjoittanut etukäteen paperille asiat, jotka piti sanoa. Mitkä ovat oireet, mikä on tilanne, mitä Dyykkari toivoo käynniltä. Luin paperin ja vastasin lääkärin kysymyksiin. Dyykkari jaksoi vastata pariin kysymykseen, mutta pian hän vastasi enää vain nyökytellen tai päätään puistellen.

Minä pidin huolen, että lääkäri kirjoitti reseptin sekä masennuslääkkeelle, nukahtamislääkkeelle että tarvittaessa otettavalle rauhoittavalle lääkkeelle. Hylkäsin pari ensiksi ehdotettua, koska niitä oli jo kokeiltu, huonolla menestyksellä.

Aamulääkkeeksi tuli Escitalopram 10 mg, iltalääkkeeksi Mirtazapiinia 15mg, tarvittaessa otettavaksi Lorazepam 1mg (max. 2/päivä), nukahtamiseen 1-2 kpl Imovane 7,5 mg. Ensimmäisen testipäivän perusteella ei toimi. Lääkkeet tekevät olon vain tokkuraiseksi, ahdistus pysyy. Pitää soittaa aamulla lääkärille ja pyytää jotain vahvempaa tuohon ahdistukseen.

Lääkkeet ovat minun takanani, Dyykkari ei edes tiedä, missä ne ovat. Näin siksi, ettei hänelle tulisi himoa ottaa niitä enemmän kuin on määrätty. Valitettavasti en voi estää miestä hakemasta kaupasta kaljaa lääkkeiden seuraksi. Aluksi hän meinasi, että pysyy vahvana, eikä mitään hae, mutta kun ahdistus ei lääkärin lupauksista huolimatta hellittänyt, mies antoi periksi. Sen hän on jo oppinut, että alkoholin kanssa rauhoittavat toimivat paremmin. En viitsinyt tuosta vetää hernepeltoa nenään. Mikään ei tapahdu taikaiskusta. Olen tällä hetkellä vain äärimmäisen tyytyväinen siihen, että Dyykkari on aloittanut masennuslääkityksen. Nyt mennään päivä kerrallaan ja yritetään pysyä hoidon piirissä.

Ps. Edelliseen postaukseen liittyen: En joudu pakkaamaan kamojani. Kotona oli toinen ääni kellossa. Minua halittiin, pussailtiin, pidettiin hyvänä. Ilmeisesti se, että estää miestä tappamasta itseään, vie tämän ensiapuun ja vahtii, että siellä saa myös hoitoa, on romanttisinta, mitä on. Ilmeisesti olen nyt osoittanut välittäväni, oikeasti.

26.1.2014

Toivon pilkahduksia

Dyykkari yritti tappaa itsensä.

Estin häntä. Vein ensiapuun. Odotin tunteja, vahtien, ettei hän yritä lähteä. Vaikka turhaa se olisi ollut. Jos hän olisi päässyt minun ohitseni, vartijat olisivat tuoneet hänet ulko-ovelta takaisin. Sain kuulla, kuinka hän ei koskaan antaisi tätä minulle anteeksi. Kuinka saisin pakata kamani ja lähteä sillä siunaamalla sekunnilla, kun olisimme taas kotona. Vastasin, että minä kestän sen. Lopulta promillet olivat niin vähäiset, että psykiatri otti vastaan. Ammattilaiset tekivät sen, mihin minä en ollut pystynyt: Saivat puhuttua Dyykkarille järkeä.

Huomenna hän menee lääkäriin ja aloittaa masennuslääkityksen. Jos ei mene, tulevat kotiin. Asia ei enää ole minun tai Dyykkarin harteilla. Nyt hänestä ja hänen tilanteestaan tiedetään. Lääkärin huoneessa väsynyt mies sanoi ääneen sen, mitä olin odottanut niin pitkään: Hän ei jaksa enää, ja silloin on haettava apua. Pieni toivon kipinä miehen silmissä: häntä ehkä voitaisiin auttaa?

Kotimatkalla alkoi soida sama vanha rikkinäinen levy: Tästä mistään ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä, eivät ne hänen ahdistustaan pysty poistamaan, anna tänne ne rauhoittavat (joita saatiin mukaan), hän ottaa ne kaikki nyt.

...Mutta kaljat antoi pois avaamattomina. Lupasi yhä mennä lääkäriin.

Huominen näyttää.

22.1.2014

Insestikriisi

Voinko minä olla hyvä, vaikka isäni oli hirviö?

Mikä minä olen, jos minulla ei ole isää?

20.1.2014

"Sukulais"vierailu

Kuulin, että mielensärkijä on pois kaupungista, joten uskalsin käydä siinä kirotussa talossa. Nuorimmainen halusi esitellä minulle yhtä jos toista huoneestaan. Tajusin vierailun aikana, ettei minun enää kannata käydä siellä. Sillä paikalla ei ole minulle mitään annettavaa. Laiminlyöjä on hyvää vauhtia muuttumassa katkeraksi ämmäksi. Ei häntä kiinnosta minun elämäni. Suurimman osan ajasta hän oli puhelimessa jonkun kaverinsa kanssa. Joka paikka siinä talossa on saastainen. Sain pestä kaikki vaatteeni ja itseni päästyäni kotiin, jotta pääsin siitä kissankusen hajusta eroon. Ainoa vaikutus vierailulla oli hyvä mieli nuorimmaiselle ja esineet, jotka pelottivat osiani. Vaikka nyt pystyinkin pitämään ne rauhallisina kertomalla niille, ettei mielensärkijä ollut lähimaillakaan. Yksi tuli jopa uteliaana olkapäälle tutkimaan sitä kaikkea. Se oli viimeksi nähnyt mielensärkijän pesän joskus 80-luvulla, jos silloinkaan.

Pitää muistaa muistuttaa itseäni tästä, jos joskus taas tulee mieleen käydä siellä. Siitä ei ole hyötyä. Ei se enää saa minua paniikkiin, mutta jo sen talon näkeminen oksettaa. Koko paikka on luotaan työntävä. Iljettävä. Eikä minua edes kutsuta siellä oikealla nimelläni.

17.1.2014

Nyt tapahtuu paljon

Valmistuminen, omaan ammattiinsa kasvaminen, oman ammattikuntansa edustajaksi siirtyminen... Kaikki nämä jo riittävät pitämään pääni kiireisenä. Pitää miettiä, miten pukeutuu töihin, miten ilmaisee itseään sekä puheessaan että sanattomasti viestien, miten toimia vaikeissa tilanteissa jne.

Olen kolme yötä putkeen nähnyt pelkkiä painajaisia. Yritän saada vanhempani kuuntelemaan, mutta he vain naureskelevat minulle. Nuorimmainen sentään yrittää, mutta omien rajoitteittensa takia epäonnistuu. Suutun. Kiehun. Viha tulee mukaan hereille. En halua lähteä. Olen vihainen maailmalle. Vihaan kaikkia, jotka pakottavat minut menemään ovesta ulos.

Tänään oli onneksi lyhyt päivä. Silti tulin myöhässä. Päässä hoki vain "haluan nukkumaan! kuolla, ja nukkua!". Olen suomentanut tämän itselleni "haluan nukkua niin pitkään, ettei enää väsytä. Haluan nukkua rauhassa, ilman, että päässä kelaa ihan kaikki, mitä vielä pitäisi tehdä, osata tai ajatella." Totesin osalle, että voi voi, nyt ei voi mitään. Nämä asiat on hoidettava, muuten joudun tekemään enemmän plus suututan ohjaajani. Keho teki vastaan kaiken, minkä pystyi: fyysiset voimani tippuivat puoleen. En jaksanut pyöräillä enää edes tasasella, piti taluttaa. Kaiken vastaanhankaamisen vuoksi myöhästyin. Osa oli tyytyväinen: sainpas tehtyä haittaa! Sainpas osoitettua pointtini!

Näen myös toisenlaisia unia. Joskus en tiedä, olenko edes varsinaisesti unessa, vai makaanko vain hereillä sängyssäni. Niihin liittyy kauhua. Kuvittelen suutelevani Dyykkarin vatsaa, kun tajuankin, että se ei ole hänen vatsansa. Nostan katseeni, ja mielensärkijä katsoo minua, naama irvistyneenä pedon hymyyn. Kauhu nousee vatsastani, pääni haluaa pestä kätensä tästä ja yritän työntää muistijäljen takaisin sinne, mistä se nousikaan.

Tärisen paljon. Se alkoi siitä, kun aloitin pilates-ryhmässä, jonka tavoitteena on saada parempi ryhti osallistujille. Kävi ilmi, etten vieläkään käytä pakaralihaksiani mihinkään, ellei ole ihan pakko. (Minulle on nyt tästä valitettu niin kauan kuin olen fysioterapeuteilla tmv. käynyt.) Tärinä saattaa muuttua kunnon riehumiseksi, kylläkin makuulla. Vatsalihakset kouristelevat, jalat potkivat ilmaa, keho heijaa itseään ja minä yritän keskittyä hengittämiseen ja itseni kuunteluun. Suurin osa siitä, mitä nyt on noussut, on unohtunut heti, kun osa on sen kertonut. Yhden isomman palan vielä muistan. Olen vanhempi kuin suurimmassa osassa muistojani. Pituuskasvuni on jo alkanut, sillä käteni ja jalkani tuntuvat oudon pitkiltä suhteessa kehooni. On yö, vain katulamput valaisevat sisään. Juoksen mielensärkijää karkuun keittiön läpi. Hän saa minua kiinni nilkasta, ja kaadun. Hän pyöräyttää minut selälleni, tarttuu polviini, jotka nostin suojakseni, ja repäisee jalkani niin auki, että tunnen reidenlähentäjien repeävän. Kipu saa minut nostamaan itseni palloksi, takapuoli ylös, ja valtava kipu läpäisee minut. Isken takapuoleni maahan, pois päin kivusta. Päädyn istumaan ja huohottamaan. Mielensärkijä raahaa minut jalasta takaisin, vaikka potkin, huudan ja teen vastaan.

Jälkikäteen mietin, löikö mielensärkijä minua sähköpiiskalla anukseen tai sen tietämille? Se selittäisi äkillisen, voimakkaan kivun.

Mutta tuo pilates-kurssi on jo nyt osoittanut hyödyllisyytensä. Se laukoo päälle paljon hassuja kehooni liittyviä pelkoja, kuten "en voi nostaa lantiota maasta, jos olen selinmakuulla" tai "en voi venyttää reiden lähentäjiä jos joku katsoo". Siinä on sitten saanut rauhoitella osaa hetken, ja vasta sitten alkanut tekemään liikettä.

Tuo tämän aamuinen osa, joka olisi halunnut minun lepäävän tarpeeksi, osoittautui 4-vuotiaaksi, joka kantaa aivan hirveästi muistoja. Tuntuu, kuin sillä olisi aivovaurio tai jotain, kun se on aivan tajuttoman hilpeä kaikesta huolimatta. Osa, joka on jakautunut kahtia? Osa on todella laaja, vaikka aiemmin se onkin piilotellut otsassani, vasemman aivolohkon etuosassa. Kun se alkoi liikahdella, tajusin sen olevan suurempi kuin minä. Kun se tuli näkyviin, näin pienen 4-vuotiaan, vaaleanpunaisessa lolita-tyylisessä mekossa, hiukset ruseteilla. Muuten tavallinen, iloinen lapsi, mutta selkäpuolellaan se kantaa valtavaa, lasta suurempaa mustaa kasvannaista, jonka lähes läpikuultavassa pinnassa käy aina välillä joitain, taas kadoten. Kasvannainen sykkii, kuin se olisi oma, erillinen yksikkönsä. Tyttö kertoi nimensä: Hän on Vera. Se on alunperin slaavilainen nimi. Venäjäksi se tarkoittaa uskoa, latinaksi totuutta. Vera: lapsi, joka kantaa totuutta, ja uskoo. Kuulemma uskoo siihen, että me selvitään. Uskon sisarukset ovat Toivo ja Rakkaus. Ehkä minä joskus tapaan heidätkin.

Aika hauska muuten huomata, miten tarkkaan osani nimensä valitsevat. Luin yläasteella paljon nimikirjoja, etenkin niitä, joissa nimistä kerrottiin niiden merkityksiä. Osani ilmeisesti silloin ja uudelleen ennen ulkomaille muuttoani ovat kahlanneet noita skarppeina ja valinneet itselleen nimet, jotka ovat helpottaneet kommunikointia.

Tämän osan myötä muistin piirtäneeni mummolassa joskus yläasteaikoihin. Halusin tietää vointini, joten piirsin puun, joka minua kuvaisi. Piirsin yhden puun. Sitten tuli tunne, että se puu ei kuvaa minua täysin, joten piirsin vielä kaksi muuta puuta. Turhauduin. Niistä tuli ihan erilaisia kuin se ensimmäinen. Ajattelin, että ehkä en osaa piirtää sellaista puuta, joka minua kuvaisi. Sitten ajattelin, että piirrän itseni sen puun alle. Piirsin ensin yhden hahmon, sitten toisen, kun tajusin, että ensimmäinen hahmo ei kuvannut kaikkea minussa. Lopulta kuvassa oli useita kymmeniä hahmoja, joista osa ei ollut edes teini-ikäisiä tyttöjä. Mummo tuli kysymään, mitä piirrän. Piilotin sen äkkiä selkäni taa ja myöhemmin poltin. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta minusta tuntui, että se olisi voinut kertoa minulle paljon. Toisaalta, se saattoi vain olla todiste hulluudestani tai paljastaa minusta liikaa, joten poltin sen.

ps. Huomasin, että käytän kehoni osista anatomian termejä. Suhtaudun kehooni yhtä kliinisesti kuin tunteisiinikin.

EDIT: Niin joo! Löysin tänään Leonardon makaamassa haavoittuneena ja vuotamassa kuiviin pääni sisällä. Huusin paikalle kaikki apuun, ja hänet kannettiin riemusaatossa mieleni taloon, jonne minulla ei jostain syystä ole nyt asiaa. Päällikkö tuli tätä minulle kertomaan ihan henkilökohtaisesti, jolloin minulle selvisi, että hän on n. 40v. nainen. Miten minussa voi olla osia, jotka ovat vanhempia kuin minä itse? Onhan minussa myös vanha nainen, joka vain tärisee mustissaan ja odottaa kuolemaa. Hänen ikänsä on kuulemma 89v.

12.1.2014

Pöh

Minä täällä taas mietin, miksi ihmiset eivät voi sanoa tarvitsevansa apua sen sijaan, että hyökkäävät toistensa kimppuun: "Tämä on sinun vikasi!" Ahdistaa ja masentaa. Enkä minä voi tehdä mitään, koska neuvojani ei kuunnella.

Tein myös löydön. Lukekaahan, aiheena kehonkuva. Teksti löytyy, kun selaa sivua alaspäin.

11.1.2014

...Jatkuu

Tänään sitten vedettiin näemmä päässä piuhoja uusiksi, ja on tullut vain nukuttua. Ei se mitään, muu elämä ehtii odottaa. Huomenna ehtii oikaista rytmin maanantaiksi. Piti jatkaa noiden huomioiden listaa, jota viime postauksessa aloitin.
Kyllä on vielä joitain asioita, jotka dissoilussa haittaavatkin. Yksi on muistamattomuus: kun elämänmuutos iskee, hetken päästä olen elänyt sellaista elämää aina, ja aiempi elämä tuntuu unelta. Havahduin tähän, kun sain lapset lähtemään hiekkikselle ja jäin siivoamaan eteistä. Mietin, miksi en ole kokenut tarpeelliseksi pitää yhteyttä eksään. Hän ja aika, jonka hänen kanssaan vietin, tuntuu unelta. Se on menneisyyttä, eli ei enää olemassa. Sopeudun uuteen rooliini äitipuolena niin tehokkaasti, että pääni on jo sitä mieltä, että olen aina elänyt tällaista elämää. Yhtenä päivänä vain *puff* ilmestyin, ja asuin Dyykkarin kanssa. En vielä oikein tiedä, miten suhtautua tällaiseen tapaan kirjoittaa elämänsä historiaa. Kun elämä muuttuu, kumitan pois kaiken muutosta edeltäneen: sekä hyvät että huonot muistot.

Yksi, mikä on ihmetyttänyt sekä eksääni että nyksääni on analysointi. Joudun osieni ansiosta analysoimaan kaikkea, koko ajan. Tätä on vaikea selittää ihmisille, joilla ei ole osia. Ei Dyykkari pohdi päässään, onko hän ahdistunut, hän vain tietää olevansa. Hänen ei tarvitse käydä päässään pitkiä keskusteluja kaikesta, analysoida kaikkea, houkutella kaikkea esiin. Jos häntä laiskottaa, hän laiskottelee, eikä hauku itseään laiskuudesta, murehdi jaksamattomuuttaan jne. Toisaalta olen huomannut, että minun on yhä helpompi tunnistaa itsestäni, että minulla on nälkä, jano, kylmä tai että olen väsynyt. Tunnistamisen helpottaminen on helpottanut itsestään huolehtimista.
Toinen vaikeasti selitettävä asia liittyy vihaan. Toisaalta olen iloinen, että Dyykkari vihaa puolestani mielensärkijää. Toisaalta ärsyttää, ettei hän salli minun muistaa mitään hyvää isääni liittyen. Koska on myös joitain hyviä muistoja. Niihin monesti liittyy jotain pahaa tai niissä on ollut taka-ajatus, mutta kuitenkin. Kaikki ei ole mustaa, on myös harmaata.
Olen täällä kertonut tavoista, joilla toimin osieni kanssa. Onhan se nyt hyvä sanoa, että "tee näin, jos osa riehuu". Se ei oo niin helposti tehty sillon, ku ne osat on väsyttäneet sut niin puhki, että ei meinaa enää jaksaa edes hengittää. Jos saa silmät auki, se on jo hyvä saavutus, ja jos vielä jaksaa mennä vessaan, se on jo aploodien arvoinen suoritus, ja jos peräti jaksaa pestä hampaat (!), pitäisi kuulua jo fanfaareja. Siihen lisäksi kun pitäisi vielä jaksaa kuunnella jotain hiton osaa, ja kuinka se itkee äidin perään... Mutta itse huomasi, että kun säännöllisesti kuunteli niitä osiaan, kirjotti uniaan ylös, niin vähitellen ne alkoivat uskoa siihen, että niitä kuunnellaan jatkossakin, ja uskoivat, kun sanoin, että nyt en enää jaksa työskennellä teidän kanssa, nyt pitää saada nukkua välillä. Jatketaan, kun herään. Lopulta ne eivät enää odottaneetkaan heti skarppina paikalla, kun heräsi. Ne saattoivat malttaa odottaa siihen asti, että ehti vessaan asti. Sitten ne jaksoivat jo odottaa niiin kauan, että ehti syödä aamupalaakin. Nykyään ne muistuttelevat itsestään päivien päästä. Ehtii elääkin välissä.
Miten minä koen dissosiaatiohäiriön: Minä koostun palasista. Minun tapauksessani yksi paloista on "puikoissa", "ohjaimissa", ja sen kokemukset muodostavat sen todellisuuden ja sen historian, jossa koen eläväni. Muut palat vaeltavat käyden välillä lähempänä "pintaa" (=todellisuutta), välillä vajoten taas pitkäksikin aikaa, jopa vuosiksi "pohjamutiin" (=alitajuntaan). Koska jokaisella palalla on eri kokemukset, sillä on myös eri oireet. Siksi yhden palan ollessa pinnalla olen todella väsynyt, koska osa elää todellisuutta, että se on juuri raiskattu ja haluaa vain levätä. Toisen osan ollessa pinnalla olen levoton, koska osa haluaa juosta pakoon jotain uhkaa, jonka se ei tiedä poistuneen jo aikoja sitten. Kolmannen osan ollessa pinnalla olen itkuherkkä, koska osalla on tarve itkeä. Asiaa ei yhtään helpota se, että joskus voi olla ja usein onkin pinnalla useita osia yhtä aikaa, jolloin olen esimerkiksi levoton, itkuherkkä ja väsynyt ilman selkeää, nykyhetkestä johtuvaa syytä.
Eivät osat silti täysin todellisuudesta irti ole, vaikka ne ovatkin jääneet kiinni syntyhetkensä tilanteeseen. Jokin nykyhetkeen liittyvä asia, esimerkiksi tietty ääni, haju, maku, äkillinen pelästyminen, stressi tai muu ärsyke, joka muistuttaa niitä muistosta, jota ne kantavat, saa ne pompsahtamaan pintaan, joskus jopa niin voimakkaasti, että minä (=puikoissa oleva osa) katoaa hetkellisesti nykyhetkestä, kuten viimeksi tapahtui kun löin Dyykkaria.
Minä en koe olevani sairas. Minun mieleni vain toimii tällä tavalla. Olen huomannut, että kaikkien mieli kulkee omia polkujaan. Joitain säännönmukaisuuksia voidaan löytää, mutta jokaisen ihmisen mieli on kuitenkin uniikki, eikä mikään malli osaa ennustaa yhdenkään ihmisen ajattelua pisteelleen.
Osien yhdistymisen myötä minusta ei ole tuntunut, että olisin menettänyt jotain. Päinvastoin, olen saanut jotain: itseni. Kun kaikki osani askartelivat kukin tahollaan päässäni, minulla oli kyky tehdä vaikka mitä, mutta vain pääni sisällä. Mitä ehjempi minusta tulee, sitä enemmän minulla on voimia toimia tässä todellisessa maailmassa: alkaa luoda uraa, perustaa perhe, muuttaa maailmaa.

Paraneminen ei ole ollut vaikeinta, mitä olen kokenut. Vaikeampaa, paljon vaikeampaa oli ottaa isän muna suuhun tietäen, että ei halua, maistaen jo sen karmean mädän valkoisen aineen kielellään, oksennusta pidätellen. Tietäen, että jos ei ota, tulee turpaan niin, että siihen voi kuolla. Tai saada aivovaurion. Isi ei välitä. Tietäen, että vaikka ottaa, siihenkin voi kuolla. Oksennukseensa voi tukehtua, tai voi saada turpaansa, kun tekee jotain väärin. Vaikka ei edes tietäisi, mitä tekee väärin. Kaikki tämä pyörii päässä samalla, kun häpeä, syyllisyys, ajatukset äidistä ja siskosta, se kaikki paska tuntuu kaatuvan niskaan ja yrität vain keskittyä siihen, että saat suusi auki. Koska ei ole vaihtoehtoa. Se oli kuoleman odottamista, kuoleman hyväksymistä joka kerta, ja oikeasti vaarallista. Paraneminen ei sitä ole. Paraneminen on vaikeaa, sen lopputulos ei ole tunnettu, mutta paraneminen tapahtuu sinun ehdoillasi, sinun voimavarojesi mukaan, eikä kukaan hakkaa sinua henkihieveriin, jos et edisty terapiassasi "oikein" tai "tarpeeksi nopeasti".

Tämmöisiä lohdun sanoja minä nyt sain kasaan. Monesti tulee kirjoitettua tänne, mitä oireita milloinkin kokee, mutta harvoin muistaa kirjoittaa, mitä ei enää koe. Että jos täällä nyt olisi vähän tätä edistymistäkin. :)

10.1.2014

Kaikki hyvin

Luulen, että tuon eilisen laukaisi kaksi asiaa. Ensimmäinen oli rankka ja kiireinen jakso viime syksynä. Koko ajan piti suorittaa: vielä yksi essee, vielä yksi tentti, vielä tunti töitä. En ehtinyt työstämään osieni asioita.Toiseksi viimeisenä koulupäivänä Sipe nousi pintaan, mistä tajusin, että olen todellakin loman tarpeessa. Kyräilin kaikkia huppuni alta ja muutuin antisosiaaliseksi. Sipe suojeli minua. Ei enää yhtään nakkia, ei enää yhtään lupautumista yhtään minnekään. Napit korviin ja lattian tuijottamista kokouksissa ja luennoilla, ettei vain tule lisähommia enää. Olin kyllä tunnistanut väsymykseni jo pitkään, eikä Sipen esiinnousu ollut mitenkään yllättävää. Yllätyin vain sen voimakkuudesta. Toisaalta otin sen avun kiitollisena vastaan. Sipellä on aura, joka saa jokaisen nakin heittelijän kääntymään kannoillaan.

Toinen laukaiseva tekijä oli vierailu siskoni luo jouluna. Otimme pienet kännit, tai siis minä otin kaksi terästettyä glögiä, Dyykkari otti pari kaljaa ja siskoni joi itseltään muistin. Itkuisena, kyyneleet poskilla hän katsoi minuun ja sanoi "Äiti on vielä siellä", ja minä tiesin, mitä hän tarkoitti.

Mutta eilinen ei imenyt minua kuiviin. En kyllä pystynyt opiskelemaan tänään, mutta se nyt ei haittaa, kun tänään ei tarvinnut fyysisesti olla missään. Olen ollut tavallista enemmän ajatuksissani, mutta olen kyllä saanut aikaan. Nousin ennen kymmentä, siivosin, kävin kaupassa... kaikkea arkijuttua. Annoin itselleni suosiolla aikaa olla ajatuksissani ja järjestää päätäni, annoin itselleni luvan olla opiskelematta tänään.

Minusta ei enää tunnu, että olen hullu. Minusta tuntuu, että olen selväjärkinen. Henkisesti terve. Vaikka osat välillä purkavat suruaan, vihaansa, kipujaan. Siitä huolimatta. Minä osaan nykyään suhtautua niihin järkevästi. Ottaa itselleni aikaa, kun tarvitsee. Rauhoittaa elämääni, kun huomaan, että on alkamassa rankempi jakso. Nukkua, kun väsyttää. Syödä, kun on nälkä. Tuijottaa seinää, kun on tarve. Osat ovat osa minua. Osani ovat minua. Olisi yhtä järjetöntä sotia niitä vastaan kuin sotia vasenta kättään vastaan. Jos vasen käteni murtuu, minä menen lääkäriin ja huolehdin, että käsi laitetaan lastaan. Pidän kättä lastassa ja lepään, kunnes se on taas terve. Sillä välin teen oikealla kädelläni sen, mitä pystyn.

Vastaavasti täytän osieni tarpeet. Jos alkaisin vaatia niiltä täydellistä toimintakykyä romahduksen hetkellä, se olisi sama, kuin ohittaisin vasemman käteni murtumisen. En menisi lääkäriin. En lastoittaisi kättäni. Yrittäisin vain käyttää sitä samoin kuin ennenkin, kivusta huolimatta, ja suuttuisin sille, kun se ei toimisikaan. Tuntisin itseni huonoksi ihmiseksi, kun en enää pystykään siihen, mihin ennen. Haukkuisin itseäni, kun olen niin paska, etten saa edes yhtä kättä pakotettua toimimaan. Niin minä aikoinaan toimin. Kun väsytti, raivosin osilleni, kun ne taas vievät kaikki voimani. Pakotin itseni ulos, suorittamaan elämistä. Oli muka pakko käydä joululahjaostoksilla, vaikka väsytti. Oli muka pakko tavata kavereita, vaikka ei olisi jaksanut. Oli muka pakko toimia samoin kuin ennen. Ei ollut.

Olen myös alkanut kiinnittää huomiota siihen, että tunnen oloni turvalliseksi. Olen huomannut, että siisti kämppä, pestyt pyykit, suriseva astianpesukone luovat minulle turvaa: ne rauhottavat minua. Puhtaat, ja hyväntuoksuiset lakanat paitsi tuntuvat hyviltä nukkumaan mennessä, saavat minut rentoutumaan ja nukahtamaan nopeammin. Rikkinäisten vaatteiden korjaaminen heti eikä vuosien päästä lisää hallinnan tuntua. Samoin kirjaston kirjojen palauttaminen ajallaan. Tehtävien priorisointi, asioiden tekeminen ajoissa ja rauhassa ylläpitävät myös sisäistä rauhaani. Nykyään minulla on rutiineja, ja ne rauhoittavat minua. Herään ennen kymmentä, syön ruuan keskipäivän maissa, syön iltapäivällä välipalaa, kuudelta syön ruokaa ja menen ajoissa nukkumaan. Tajusin, etteivät minua ahdistaneet rutiinit sinänsä, vaan liian ahtaat rutiinit. Tein itselleni aikoinaan minuuttiaikatauluja, ja kaikki piti tehdä aina samassa järjestyksessä. Se vain ahdisti. Minun rutiinieni pitää olla tarpeeksi joustavia, eikä niitä ole pakko noudattaa.

Asioiden arvottaminen on helpottanut. Jos nykyään vielä tulee epäilys, pitääkö minun tehdä jotain, kysyn itseltäni, kumpi tekee minulle hyvää: se, että teen, vai se, että en tee. Jos olen väsynyt, yleensä ainoa, mitä pitää tehdä, on mennä nukkumaan. Jos minulla rupeaa joku osa päässä hokemaan jotain, mikä on minulle haitaksi, korjaan sitä. Olen huomannut, että korjaaminen on paljon tehokkaampaa kuin huutaa päänsä sisällä "lopeta!" tai jättää osa huomiotta. Eli jos vaikka osa rupeaa huutamaan minulle, että olen laiska, kun menen nukkumaan, korjaan, että en ole laiska, vaan pidän ahkerasti huolta vuorokausirytmistäni. Jos en nyt mene lepäämään, en jaksa huomenna kaikkea, mitä pitää.

Tällä hetkellä yksi osistani marmattaa, kun olen niin huonossa kunnossa fyysisesti. Se pysyy rauhallisena ihan vain sillä, että kerron sille, että tilanne on tilapäinen. Jahka taas ehdin ja jaksan urheilla, voin tehdä asialle jotain. Ja tarkoitan sitä. Minulla menee hyvin. Itse asiassa minulla menee niin hyvin, että pitääpä katkaista tämä postaus tästä ja jatkaa myöhemmin listaa, mikä kaikki on nykyään hyvin. :D

Vuoropuhelua

z: Minä en halua kuolla. Ja sitähän yhdistyminen tarkoittaisi, eikö? Eikö? Että voisi yhdistyä, ja silti elää? Selitä, miten.

x: No jos me yhdistymme, me kaikki voimme toimia ja elää ihan tässä hetkessä. Me kaikki tiedämme, mitä tapahtuu, aina.

z: Mutta sillon me myös jouduttaisiin aina tekemään kompromissi siitä, mitä tehdään.

x: Yleensä joo, mutta ei aina. Voidaan esimerkiksi päättää, että nyt tehdään tuon osan halun mukaan, ja vaikka piirretään. Tai sitten vietetään yksi päivä metsässä, jos joku niin haluaa. Yksittäisten osien haluista tulisi kaikkien haluja, jolloin kaikki voisivat toimia niiden halujen mukaan. Ymmärrätkö? Voitais tehdä yhteistyötä siten, että kaikki saa sen, mitä haluaa.

z: Mä en taho.

x: Mikset?

z: ...

x (maanittelee): Myönnä nyt.

z (vastentahtoisesti): No koska mä yhä pidän yllä sitä toivetta, että joku päivä mä saisin yksin, itte sanella kaiken, mitä tehdään.

x: Sä tiedät itsekin, ettei se tuu koskaan tapahtumaan.

z: Huoh. Joo. Niin mä tiiän. Kai se on tässä pakko vihdoin myöntää...

(hiljaisuus)

z: No. Mites tästä eteenpäin? Mitä sä meinasit tehdä?

(Tunnen, kuinka osa yhdistyy minuun, ja keskustelu lakkaa.)

Palasista totuus

Minulla on tallessa pitkä teksti, jossa listaan kaikkea, mikä on jo hyvin. Ajattelin julkaistan sen heti, kun tulee rauhallisempi jakso. Mutta ei.

Eilen aloitin harjoittelupaikassani uusissa työtehtävissä. Minulla on nyt siis opiskeluihin kuuluvia pakollisia harjoitteluita, kun valmistuminen on niin lähellä. Yksi asiakas oli äärimmäisen hankala, ja väitti vastaan ihan kaikkeen. Lopulta suutuin, kun tuntui, että a) minua ei kuunneltu b) mikään ei mennyt perille c) se ihminen ei arvostanut minua yhtään. Sanoin pahasti, ja myöhemmin hävetti. Yritin ensin käsitellä asiaa harjoitteluni ohjaajan kanssa, mutta hän ei ollut huomannut tilannetta, joten jääväsi itsensä. Kun pääsin kotiin, minulla oli suuri halu käydä asia Dyykkarin kanssa läpi, mutta meille olikin tullut yllätysvieraita, joita hän viihdytti.

Ehdotin, että jos käytäisiin vuokraamassa leffa ja hakemassa vähän irtokarkkia. Ajatuksenani oli, että saisi vähän rentoutua, sillä minusta tuntui, että nyt oli saatava vähän omaa aikaa. Taka-ajatuksena oli, että saisin automatkalla puhua hänen kanssaan harjoittelussa tapahtuneesta, mutta ei. Yksi vieraista sai päähänsä, että iloisen jälleennäkemisen kunniaksi pitää saada kaljaa. Paljon. Että jos me voitaisiin tuoda sitä samalla. Dyykkari vastasi, että ei hän ala kuormajuhdaksi. Jos haluaa korillisen, tulkoon mukaan hakemaan. Tästä sitten vängättiin vaikka kuinka kauan. Välillä vieraat päättivät jo lähteä hakemaan kaljansa itse, välillä päätettiin, että Dyykkari hakee, välillä päätettiin en tiedä mitä. Lopulta minulla meni hermo. Karjuin koko poppoolle, että minä en pyytänyt muuta kuin että saisin hakea karkkia ja katsoa leffan. Nyt siihen yhtälöön on jotenkin ängetty kalja, joka ei mitenkään kuulu mihinkään muuhun kuin herrojen päähänpinttymiin, ja taas tässä käy niin, että kun kalja on kuvioissa, millään, mitä minä toivon tai haluan, ei ole merkitystä.

Jotain nuo rupesivat minua rauhoittelemaan, mutta totesin, että olkoon, minä menen hukuttautumaan vessanpönttöön. Lukittauduin vessaan itkemään. Ihmettelin, mikä minulla nyt oikein on. Ensin hermostun töissä, sitten hermoilen kotona, eikä edes asioiden lyhyt purku Dyykkarin kanssa hetkenä, jolloin vieraat olivat tupakalla, ollut auttanut (vaikka Dyykkarin mielestä en ollut sanonut pahasti, vain tiukasti, ja niissä on ero). Oloni oli kuin räjähtämään pyrkivällä tulivuorella, enkä tiennyt miksi.

Minun istuskellessani kasaamassa itseäni, miehet pääsivät vihdoin sopuun järjestelyistä. Yksi vieraista tulisi mukaan hakemaan kaljansa. Tätä juhliakseen menivät taas tupakalle, joten Dyykkari lähti etsimään minua. Hän yritti ensin oven läpi kysellä, mikä minulla on, mutta kun en vastannut, avasi lukon ulkopuolelta. Hän oli huolissaan, kun olin itkenyt. Sekä siksi, että olin tolaltani, että siksi, ettei hän halunnut, että vieraat näkevät, kun menisi tunnelma pilalle ja hän haluaa nyt vähän rentoutua ja pitää hauskaa. Hän tarvitsee sitä nyt, jotta hänen päänsä pysyisi kasassa. Selitin, että juuri siksihän minä tänne tulin vollottamaan. Ja että minä en nyt voi tälle mitään. Minä olen nyt ihan sekaisin ja rikki, enkä tiedä miksi. Olin kuolemanväsynyt, ja tiesin, että parasta olisi, jos menisin samantien nukkumaan, mutta tiesin myös, etten saisi unta.

Ostosreissu saatiin tehtyä ja sulkeuduin rauhoittuneena katsomaan leffani (Frankenweenie). Se sopi olotilaani kuin nenä päähän, ja lopuksi sai itkeä. En tiedä, johtuiko se, mitä seuraavaksi tapahtui siitä lasillisesta valkkaria, jonka olin leffan aikana juonut, vai siitä, että itkin, mutta päänsärkyni vain paheni, ja nyt minua myös oksetti.

Yritin mennä nukkumaan ja saamaan Dyykkarin viereeni. Oikeassa silmässäni oli migreeni, kaikki valo sattui siihen. Olin niin väsynyt, että hyvä kun pysyin pystyssä, jos lähdin johonkin vaeltelemaan, mutta en saanut nukahdettuakaan. Lopulta sain Dyykkarin sänkyyn viereeni. Olin varma, että jos vain saan hänet pitämään minusta kiinni, nukahdan. Väärin. Yritin käsitellä päässäni, mikä nyt on. Lopulta tajusin, että minun täytyy saada kuulla ne sanat: jos joku minua loukkaa tai satuttaa, minulla on oikeus suuttua. Yritin saada tämän menemään Dyykkarille perille, mutta hän yritti vain neuvoa minulle, mitä voisin jatkossa tehdä hankalassa asiakastilanteessa. Minulla pimeni. Täysin. Jouduin jotenkin niin voimakkaasti sen tunteen valtaan, että minua ei kuunnella. Luulin, että tapahtui näin: Otin Dyykkarin paidasta kiinni (siis yhä makuulla), vedin siitä pari kertaa vaatien samalla häntä kuuntelemaan, ja sitten löin pari kertaa häntä voimattomasti rintakehään. Tämän jälkeen sain vähän rauhoituttua ja noustua sängynlaidalle istumaan. Heitin pari tyynyä sinne päin, missä arvelin seinän olevan (oli pilkkopimeää), ja karjuin, ettei minua ikinä kuunnella. Dyykkarin versio tapahtumista oli, että olin yrittänyt repiä hänen paitansa rikki, ja sen jälkeen lyönyt häntä, kerran kasvoihin.

Olin tolaltani, paniikissa ja äärimmäisen pahoillani. Tajusin, että kun olin jäänyt tunteen valtaan, joku osani oli tilapäisesti astunut puikkoihin, purkanut vihaansa vierelläni olleeseen mieheen, jonka se oli olettanut olevan mielensärkijä tai joku muu vaarallinen, ja olin päässyt takaisin "omaksi itsekseni" vasta sängynlaidalla istuessani. Aivan lyhyestä hetkestä minulla ei edes ole muistikuvaa: Ensin Dyykkari oli ihan vieressäni, sitten ei enää ollutkaan. Yritin selittää, pyysin ja sain anteeksi, mutta lopuksi Dyykkari totesi, että hänen pitää nyt saada mennä vähän rauhoittumaan tai hän hajoaa.

Jäin yksin. Päätäni särki yhä. Aluetta kehostani, joka kattoi oikean silmäni ja oikean käteni, poltteli. Yritin kuulostella, josko siellä olisi osa, ja jos oli, mitä se halusi. Sieltä löytyi hyvin vihainen, puolustautuva osa. Se halusi lähteä tappamaan mielensärkijän siltä istumalta. Se halusi hakea keittiöstä veitsen, ottaa auton ja käydä suolestamassa sen paskiaisen. Kielsin, ja ehdotin sille sijaistoimintaa. Kävisikö veitsen sijasta nyrkit? Hakkasin ensin peittoani, mutta se ei antanut tarpeeksi vastusta. Hakkasin sitten tyynyä, kuvitellen sen olevan mielensärkijän pää, joka antaisi periksi iskujen alla, kunnes se olisi enää vain veristä mössöä. Sekään ei antanut tarpeeksi vastusta. Hakkasin siis vielä patjaakin, niin lujaa kuin jaksoin. Tässä vaiheessa Dyykkari palasi. Hän oli kuullut outoja ääniä, ja halusi tietää, pärjäänkö minä. Kerroin, että yksi osani minussa haluaa lähteä tappamaan mielensärkijän, ja satuttaa minua (=aiheuttaa minulle migreenin), kun en anna sen tehdä niin.

Dyykkari halasi minua ja alkoi selittää, miksi osani ei kannata lähteä tappamaan mielensärkijää. Hän selitti juurtajaksain syyt aina vankilaan joutumisesta veljeni reaktioon. Lopuksi hän sopi kanssani, että jahka mielensärkijä on kuolinvuoteellaan käydään kostamassa hänelle niin, että käydään räkäsemässä sen hirviön naamaan ja lähdetään pois. Sitä ennen ei pidetä siihen olentoon mitään yhteyttä, kuolkoon yksin.

Aloin itkeä. Itkin ja itkin. Tajusin, että olisin lapsena halunnut pelastaa äidin, mutta en osannut. En pystynyt. Olin liian pieni. Liian heikko. Selitin osalleni rauhallisesti päässäni, että ei ollut sen tehtävä tai velvollisuus pelastaa äiti. Ymmärrän sen halun tehdä niin, sillä se rakasti äitiä, mutta äidin pelastaminen olisi ollut ja on yhä aikuisten asia. Eikä ihmistä voi pelastaa, jos hän ei halua tulla pelastetuksi. Vähitellen osan itku rauhoittui. Dyykkari toi minulle nenäliinan, toivotti hyvät yöt ja lähti taas rauhoittumaan.

En ollut pitkään ehtinyt olla yksikseni, kun alkoi uusi itku. Eri itku. Eri osan itku. Se tuli syvältä kurkusta ja kuulosti aivan jonkun eläimen ulvonnalta. Yritin kysellä osalta, miksi se itkee. Ei mennyt edes kauaa, kun se kertoi. Isi oli hakannut äidin ja kadonnut sitten jonnekin. Isi oli poissa. Nousin turvapaikastani ja varovasti, hiljaa, lähdin hipsimään kohti äitiä. Makuuhuoneen ovi oli auki. Äiti makasi vaaleanpunaisessa froteisessa aamutakissa lattialla, ikkunan alla. "Äiti on kuollut."

"Äiti on kuollut."

Hiivin lähemmäs.

"Ä-i-ti on kuollut," osani nyyhkytti, vaikka tunsin yhä, kuinka muistossa olin kuin jäässä. Jähmettynyt viimeistäkin lihasta myöten. Tässä kohtaa osa vaihtui, ja toinen osa jatkoi kertomusta. Askel kerrallaan hiivin lähemmäs, pysähtyen joka liikkeen jälkeen kuuntelemaan. Odottamaan.

Lopulta kuulin sen. Äiti itki. Helpotus hulvahti lävitseni. Äiti ei ollutkaan kuollut.

Heti perään minut valtasi hirveä syyllisyys, jota tämä osa kantoi. Tunsin iloa siitä, että äiti itki. Siksi tämä osa piti erottaa muista. En halunnut ajatella, että olin ollut niin iloinen niin hirveänä hetkenä.

Osa, joka kantoi tietoa vain siitä, että äiti oli maannut lattialla, eikä tiennyt, oliko hän elossa vai kuollut, karkasi paikalta ennen varmuuden saamista, koska se ei enää kestänyt jännitystä. Toinen vaihtoehdoista, se, että äiti olisikin oikeasti ollut kuollut, oli niin hirveä, että se häipyi paikalta. Nyt, kun muistin tämän kaiken, osaan myös liittää sen tähän muistoon vuodelta 2009. Näin kauan meni, ennen kuin uskalsin muistaa kaiken. Näin ollen minulle oli jäänyt tapauksesta ei yhtä, vaan neljä osaa. Yksi, joka kantoi kauhuani siitä, kun odotin itkien, että se kaikki loppuisi. Yksi, joka kantoi vihaani, joka oli syntynyt, kun jouduin kuuntelemaan äidin pahoinpitelyä. Se olisi halunnut pelastaa äidin, mutta ei voinut. Yksi, joka pahoinpitelyn jälkeen löysi äidin ja jäi luuloon, että äiti oli kuollut. Ja lopuksi yksi, joka kantoi tietoa siitä, että äiti oli elossa, mutta myös kauheaa tietoa siitä, että olin kokenut iloa, vaikka äitiin sattui. Äidin löytänyt osa osasi kertoa myös, miten vanha se oli. Olin ollut kolme vuotta, kun luulin, että äiti oli kuollut.

Osieni kerrottua muistonsa myös itku loppui. Rauhoituin. Ehdin jo toivoa, että nyt saisin nukahdettua. Sitten alkoi taas eri itku. Pienen lapsen itku.

Olin äidin kanssa yksin kotona. Äiti makasi parisängyllä, ja lennätti minua yläpuolellaan. Äiti nauroi. Minä nauroin. Välillä äiti kaatoi minut sängylle viereensä ja kutitti minua. Nauroin. Ja sitten taas lennettiin.

Olimme kai nukahtaneet sängylle molemmat. Mielensärkijä löysi  meidät siitä tultuaan töistä. Tästä alkoi riita. Mielensärkijä ei halunnut, että lapset ovat aikuisten sängyllä. Lapset eivät kuulu aikuisten sängylle. Heillä on omat sänkynsä. Äiti oli ollut eri mieltä. Ei siitä mitään haittaa ole, jos lapsi kerran nukahtaa aikuisten sängylle. Minä tarrasin unileluuni ja katsoin vierestä, kun aikuiset huusivat. Sitten isä otti äitiä hiuksista, raahasi hänet makuuhuoneeseen ja...

Äiti ei kuollut. Mutta melkein.

Itkin. Osittain onnesta, sillä äiti oli leikkinyt minun kanssani. Olin unohtanut sen. En ole nauttinut kutittamisesta sen jälkeen. Olen kai aina yhdistänyt sen siihen ajatukseen, että äiti kuoli. Äiti kuoli, koska minua kutitettiin. Näin taas takaperoisesti olin saanut kuulla osiltani tapahtumien kulun. Olin leikkinyt äidin kanssa, nukahtanut, ja kun heräsin, isä tuli paikalle ja pakotti minut voimattomana kuuntelemaan kuinka äiti huusi apua, kunnes lopulta tuli aivan hiljaista. Isän on pitänyt poistua tässä välissä, mutta minun muistikuvieni mukaan hän vain katosi jonnekin. Ja minä menin äidin luo. Ja äiti oli kuollut. Paitsi, ettei ollutkaan.

ps. Otin tämän illan aikana 2 x 15mg Oxaminiä. En ole koskaan aiemmin (muistaakseni) ottanut samantien kahta tablettia. Silti tuntui, että rauhotuin vasta, kun osat olivat kertoneet asiansa. Ehkä rauhoittavat kuitenkin auttoivat siinä, että kestin oireet paremmin, kun pystyin ajattelemaan, että kohta helpottaa.

pps. Juuri ennen nukahtamista tunsin, kuinka joku osistani koki dissosatiivisia oireita: jossain kaukana sen maailma kutistui ja kasvoi, heilui ja keikkui. Tuntui oudolta. Aina ennen se on ollut minun maailmani, joka on heilunut ja keikkunut, jos joku osistani on kokenut voimakkaita oireita. Ehkä tämä on merkki siitä, että minulla menee nykyään paremmin?

8.1.2014

Niin oli, kuin olin pelännytkin. K, joka kirjoitti Minä ja muut -blogia, väsyi viime syyskuussa. Hiljaiseksi tämä vetää. Kyllä minä tiesin, että insesti voi tappaa vielä kauan itse hyväksikäytön loputtuakin. Kyllä minä tiesin, että henkinen kipu voi kasvaa niin suureksi, että sitä ennemmin riistää henkensä kuin kestää sitä enää hetkeäkään. Olivat ne merkit nähtävissä K:n blogissakin, mutta jotenkin sitä aina toivoo. Siksi minä kävin aina säännöllisin väliajoin katsomassa hänen blogiaan, vaikkei se kuukausiin ollut enää päivittynytkään.

Jotenkin sitä on itse tullut jo niin kauas valon puolelle, että on enää vaikea muistaa sitä, miten syvissä vesissä sitä on tullut uitua. Joskus minäkin vein veitsen ranteelle, ja tunsin rauhaa. Mutta en sitten koskaan viiltänyt. Korkeintaan vähän raavin, enempään en ikinä pystynyt. Joskus teininä, kauan ennen tätä blogia, yritin kuristaa itseni vyöllä ja kirosin itseäni siitä, että aina viime hetkellä käteni herpaantuivat. Onneksi en silloin tajunnut ripustaa itseäni siitä vyöstä mihinkään.

Olen miettinyt, miksi minun kohdallani ei käynyt huonosti. Ehkä se johtui siitä, että kaikesta huolimatta minulla oli lapsuudessani myös niitä turvallisia aikuisia. Heidän ansiostaan minulle syntyi myös suojelevia osia, kuten Päällikkö, Salamurhaaja (Altaïr) ja Lääkäri. Eikä koskaan ole ollut niin synkkää, että olisin täysin ja kokonaan luopunut toivosta. Jopa silloin keittiössä, puukko kädessä TOIVOIN, että joku tulisi ottamaan sen minulta pois. Niin kuin tulikin. Toivoin hyvin syvällä, salassa jopa itseltänikin, mutta toivoin silti. En tiedä, miksi toivoin. Joka tapauksessa tuo toivonkipinä on minussa elänyt, ja elää edelleen.

Jotenkin lapsuus oli kestettävissä, kun tiesi, ettei se kestä ikuisesti. Kun täyttää 18, pääsee pois. Tiesin, että vaikka minulle mitä pahaa tehtäisiin, niin kauan kuin pysyisin hengissä, se loppuisi kyllä. Muistan laiminlyöjän useaan otteeseen kertoneen minulle täysi-ikäisyydestä, ja maalailleen minulle hyvinkin ruusuisia kuvia siitä, mitä kaikkea sitten voisin tehdä. Ehkä se oli hänen tapansa pitää minut hengissä.

Ehkä minua suojeli myös hyvä dissosiointikykyni. Hirveimmistä asioista ei jäänyt jälkeäkään muistiini. Katoan paikalta automaattisesti pienimmistäkin vihjeistä. Vihjeeksi raiskauksen alkamisesta riittää näemmä se, että isolla porukalla keskusteltaessa tulee äkkiä hiljaista. Niin voi käydä vaikka kokouksen loppupuolella, kun kaikki alkavat kirjoittaa kalentereihinsa sovittuja päivämääriä. Minä katoan jo siinä.

Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua siihen, että kipu seuraisi minua vielä "kotoa" lähdön jälkeenkin. Kun toimintakyky meni, eikä meinannut jaksaa edes hengittää, ei voinut lohduttaa itseään sillä, että kun täyttää niin ja niin paljon, se loppuu. Piti vain ripustautua siihen toivoon, että se loppuu joskus. Ehkä. Koska ne pahat jaksot eivät ole ikuisia. Niin minä sanoin K:lle viimeiseksi jääneessä kommentissani. Se tieto ei kuitenkaan häntä pelastanut. Tuskin mitkään sanat olisivat häntä enää sieltä kuilusta tavoittaneet.

Kuten K:ta, minuakin tukivat muut ihmiset. Erityisesti puolisoni ovat pitäneet minut elämässä kiinni: ensin eksäni ja nyt minua tukee Dyykkari. En tiedä, olisinko enää hengissä, jos ei niissä pahimmissa alhoissa olisi saanut rypeä tietäen, että se toinen hoitaa laskut, se toinen huolehtii rahaa tilille, se toinen katsoo, etten kuole nälkään tai joudu kadulle. Kaikki energia ei mennyt stressaamiseen raha-asioista, vaan sai keskittyä taistelemaan mielensärkijää päästään pihalle. Mutta kaikilla ei käy niin hyvin kuin minulla. Minä olen ollut jopa niin ehjä, että minusta on ollut parisuhteeseen. Toisaalta minulla ei koskaan ole ollut läheisiä ystäviä, ja mitä olen kuullut, hyvä ystävä voi olla jopa parempi kuin huono kumppani.

Minut on pitänyt hengissä myös halu kertoa tarinani. Kertoa kaikille, mitä minulle on tehty. K:n tarinaa emme koskaan kuulleet loppuun. Hän vei sen mukanaan hautaan kerrottuaan vain palan sieltä, toisen täältä. Mutta se, että hänen kipunsa oli niin suurta, että se peitti kaiken valon alleen, kertoo jo paljon.

Mitä selviytymiskeinoja teillä onkaan, vaalikaa niitä. Pysytään me muut hengissä, jooko?


(Kari Rydman - Niin kaunis on maa)

3.1.2014

En mennytkään

Viime kirjoituksen jälkeen jäi olo, että jotain jäi sanomatta. Jäihän sitä. Näin viime yönä outoa unta. Jotenkin se meni niin (en muista enää kovin tarkkaan), että yhden Dyykkarin kaverin selässä oli iso finni. Minun piti jostain syystä imeä se tyhjäksi. Kun nyt mietin asiaa, minulla tuli samaan kohtaan omaan selkääni iso finni yhdellä etelänlomalla, jonne mielensärkijä minut raahasi. Mutta joka tapauksessa. Finnin imeminen tuntui minusta ällöttävältä, varsinkin kun sieltä tuli sitä valkoista mätää suu täyteen. Ajattelin, että homma onnistuu ihan hyvin, kunhan en vain liikuta kieltäni ja joudu maistamaan sitä. Mutta sitten minä tein juuri niin. Roikotin päätäni lavuaarin yllä suu täynnä valkoista mätää yökkien niin voimakkaasti, ettei nielaisemisesta tullut mitään, mutta kykenemättä kuitenkaan sylkäisemäänkään. Yäk.

Nyt mielessä pyörii yksi Elämäni eläimet -sarjassa tullut jakso, jossa eläinlääkäri opasti harjoittelijaa tyhjentämään kanin poskessa olleen, hammaslähtöisen paiseen. Sitä valkoista tavaraa tuli kanin poskesta ihan kiitettävästi, ja harjoittelija naureskeli kameraan katsoen, että "tässä tulee kyllä kaikki finnien puristeluhimot tyydytettyä".

Liittyyköhän tämä spermaan ja siihen, ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä se miesten pippelin päästä tullut valkoinen aine oli? Todennäköisesti.

Rampamielestä vauhtimimmiksi

Pelkäämisen loppumisella on ollut huimia seurauksia. Nyt tajuaa, miten hirveästi minulla on mennyt energiaa ihan vain siihen, että olen PELÄNNYT. Heräsin tänään itsestäni kuudelta, pakotin itseni nukkumaan vielä tunnin, mutta sitten oli pakko nousta. Olen jo tehnyt rästissä olleita koulujuttuja vinon pinon ja siivonnut keittiön. Tätä on nyt jatkunut jo useamman päivän. Illalla menen aikaisin nukkumaan, kun keho alkaa jo kymmenen aikaan vinkkailla, että voisi rauhoittua. Unta ei enää riitä loputtomiin. Viime yönä tuli kyllä nukuttua se 9 tuntia, mutta edellisenä yönä oli jäänyt univelkaa tunti tai kaksi, joten se oli kai takaisinmaksua.

Opiskelujuttuihin tarttuminen on muuttunut älyttömän helpoksi. En enää ole lykännyt kaikkea loputtomiin. Olen jo katsonut koko kevään kurssien aikataulut ja merkinnyt kalenteriini, milloin pitää ruveta lukemaan mihinkin tenttiin. Vatsanpohjassa ei enää koko ajan paina tunne, että minä epäonnistun, että minusta ei ole tähän, että pitää pelätä epäonnistumista. Nyt on rauhallinen olo: minusta on tähän, hiljaa hyvä tulee. Tämän päivän jutut on jo tehty, nyt voi rauhassa löhötä ja katsella televisiota. Tai olla Dyykkarin kutitettavana, mihin se touhu usein johtaa.

Unen laatu on parantunut, enkä enää pyöri sängyssäni hereillä mieleni heitellessä uhkakuvia seinille. Enää ei pelota, että joku murtautuu meille. Enää ei pelota, että joku vaanii sängyn alla tai kaapissa. Minä olen turvassa täällä.

Olo on epätodellinen. Ei tämä voi olla totta. Minäkö jaksaisin näin paljon? Eilen tuli tehtyä kahdesti ruokaa, käytyä kaupassa (muistin jopa palauttaa pullot!), luettua kahteen tenttiin, sovittua sähköpostitse asioita, pestyä koneellinen pyykkiä, siivottua ja tiskattua, suunniteltua ja ajoitettua opiskeluja ja tuntui, että minulla jäi ihan hulluna aikaa! Kaikki "pakollinen" oli tehtynä jo kuuden aikaan illalla, joten loppuillan sai katsella leffaa, jutella kämppisten kanssa ja paijata Dyykkaria.

Nyt voisi syödä aamupalaa ja lähteä sitten kävelylle. On olo, että pitää päästä liikkumaan. :)