11.1.2014

...Jatkuu

Tänään sitten vedettiin näemmä päässä piuhoja uusiksi, ja on tullut vain nukuttua. Ei se mitään, muu elämä ehtii odottaa. Huomenna ehtii oikaista rytmin maanantaiksi. Piti jatkaa noiden huomioiden listaa, jota viime postauksessa aloitin.
Kyllä on vielä joitain asioita, jotka dissoilussa haittaavatkin. Yksi on muistamattomuus: kun elämänmuutos iskee, hetken päästä olen elänyt sellaista elämää aina, ja aiempi elämä tuntuu unelta. Havahduin tähän, kun sain lapset lähtemään hiekkikselle ja jäin siivoamaan eteistä. Mietin, miksi en ole kokenut tarpeelliseksi pitää yhteyttä eksään. Hän ja aika, jonka hänen kanssaan vietin, tuntuu unelta. Se on menneisyyttä, eli ei enää olemassa. Sopeudun uuteen rooliini äitipuolena niin tehokkaasti, että pääni on jo sitä mieltä, että olen aina elänyt tällaista elämää. Yhtenä päivänä vain *puff* ilmestyin, ja asuin Dyykkarin kanssa. En vielä oikein tiedä, miten suhtautua tällaiseen tapaan kirjoittaa elämänsä historiaa. Kun elämä muuttuu, kumitan pois kaiken muutosta edeltäneen: sekä hyvät että huonot muistot.

Yksi, mikä on ihmetyttänyt sekä eksääni että nyksääni on analysointi. Joudun osieni ansiosta analysoimaan kaikkea, koko ajan. Tätä on vaikea selittää ihmisille, joilla ei ole osia. Ei Dyykkari pohdi päässään, onko hän ahdistunut, hän vain tietää olevansa. Hänen ei tarvitse käydä päässään pitkiä keskusteluja kaikesta, analysoida kaikkea, houkutella kaikkea esiin. Jos häntä laiskottaa, hän laiskottelee, eikä hauku itseään laiskuudesta, murehdi jaksamattomuuttaan jne. Toisaalta olen huomannut, että minun on yhä helpompi tunnistaa itsestäni, että minulla on nälkä, jano, kylmä tai että olen väsynyt. Tunnistamisen helpottaminen on helpottanut itsestään huolehtimista.
Toinen vaikeasti selitettävä asia liittyy vihaan. Toisaalta olen iloinen, että Dyykkari vihaa puolestani mielensärkijää. Toisaalta ärsyttää, ettei hän salli minun muistaa mitään hyvää isääni liittyen. Koska on myös joitain hyviä muistoja. Niihin monesti liittyy jotain pahaa tai niissä on ollut taka-ajatus, mutta kuitenkin. Kaikki ei ole mustaa, on myös harmaata.
Olen täällä kertonut tavoista, joilla toimin osieni kanssa. Onhan se nyt hyvä sanoa, että "tee näin, jos osa riehuu". Se ei oo niin helposti tehty sillon, ku ne osat on väsyttäneet sut niin puhki, että ei meinaa enää jaksaa edes hengittää. Jos saa silmät auki, se on jo hyvä saavutus, ja jos vielä jaksaa mennä vessaan, se on jo aploodien arvoinen suoritus, ja jos peräti jaksaa pestä hampaat (!), pitäisi kuulua jo fanfaareja. Siihen lisäksi kun pitäisi vielä jaksaa kuunnella jotain hiton osaa, ja kuinka se itkee äidin perään... Mutta itse huomasi, että kun säännöllisesti kuunteli niitä osiaan, kirjotti uniaan ylös, niin vähitellen ne alkoivat uskoa siihen, että niitä kuunnellaan jatkossakin, ja uskoivat, kun sanoin, että nyt en enää jaksa työskennellä teidän kanssa, nyt pitää saada nukkua välillä. Jatketaan, kun herään. Lopulta ne eivät enää odottaneetkaan heti skarppina paikalla, kun heräsi. Ne saattoivat malttaa odottaa siihen asti, että ehti vessaan asti. Sitten ne jaksoivat jo odottaa niiin kauan, että ehti syödä aamupalaakin. Nykyään ne muistuttelevat itsestään päivien päästä. Ehtii elääkin välissä.
Miten minä koen dissosiaatiohäiriön: Minä koostun palasista. Minun tapauksessani yksi paloista on "puikoissa", "ohjaimissa", ja sen kokemukset muodostavat sen todellisuuden ja sen historian, jossa koen eläväni. Muut palat vaeltavat käyden välillä lähempänä "pintaa" (=todellisuutta), välillä vajoten taas pitkäksikin aikaa, jopa vuosiksi "pohjamutiin" (=alitajuntaan). Koska jokaisella palalla on eri kokemukset, sillä on myös eri oireet. Siksi yhden palan ollessa pinnalla olen todella väsynyt, koska osa elää todellisuutta, että se on juuri raiskattu ja haluaa vain levätä. Toisen osan ollessa pinnalla olen levoton, koska osa haluaa juosta pakoon jotain uhkaa, jonka se ei tiedä poistuneen jo aikoja sitten. Kolmannen osan ollessa pinnalla olen itkuherkkä, koska osalla on tarve itkeä. Asiaa ei yhtään helpota se, että joskus voi olla ja usein onkin pinnalla useita osia yhtä aikaa, jolloin olen esimerkiksi levoton, itkuherkkä ja väsynyt ilman selkeää, nykyhetkestä johtuvaa syytä.
Eivät osat silti täysin todellisuudesta irti ole, vaikka ne ovatkin jääneet kiinni syntyhetkensä tilanteeseen. Jokin nykyhetkeen liittyvä asia, esimerkiksi tietty ääni, haju, maku, äkillinen pelästyminen, stressi tai muu ärsyke, joka muistuttaa niitä muistosta, jota ne kantavat, saa ne pompsahtamaan pintaan, joskus jopa niin voimakkaasti, että minä (=puikoissa oleva osa) katoaa hetkellisesti nykyhetkestä, kuten viimeksi tapahtui kun löin Dyykkaria.
Minä en koe olevani sairas. Minun mieleni vain toimii tällä tavalla. Olen huomannut, että kaikkien mieli kulkee omia polkujaan. Joitain säännönmukaisuuksia voidaan löytää, mutta jokaisen ihmisen mieli on kuitenkin uniikki, eikä mikään malli osaa ennustaa yhdenkään ihmisen ajattelua pisteelleen.
Osien yhdistymisen myötä minusta ei ole tuntunut, että olisin menettänyt jotain. Päinvastoin, olen saanut jotain: itseni. Kun kaikki osani askartelivat kukin tahollaan päässäni, minulla oli kyky tehdä vaikka mitä, mutta vain pääni sisällä. Mitä ehjempi minusta tulee, sitä enemmän minulla on voimia toimia tässä todellisessa maailmassa: alkaa luoda uraa, perustaa perhe, muuttaa maailmaa.

Paraneminen ei ole ollut vaikeinta, mitä olen kokenut. Vaikeampaa, paljon vaikeampaa oli ottaa isän muna suuhun tietäen, että ei halua, maistaen jo sen karmean mädän valkoisen aineen kielellään, oksennusta pidätellen. Tietäen, että jos ei ota, tulee turpaan niin, että siihen voi kuolla. Tai saada aivovaurion. Isi ei välitä. Tietäen, että vaikka ottaa, siihenkin voi kuolla. Oksennukseensa voi tukehtua, tai voi saada turpaansa, kun tekee jotain väärin. Vaikka ei edes tietäisi, mitä tekee väärin. Kaikki tämä pyörii päässä samalla, kun häpeä, syyllisyys, ajatukset äidistä ja siskosta, se kaikki paska tuntuu kaatuvan niskaan ja yrität vain keskittyä siihen, että saat suusi auki. Koska ei ole vaihtoehtoa. Se oli kuoleman odottamista, kuoleman hyväksymistä joka kerta, ja oikeasti vaarallista. Paraneminen ei sitä ole. Paraneminen on vaikeaa, sen lopputulos ei ole tunnettu, mutta paraneminen tapahtuu sinun ehdoillasi, sinun voimavarojesi mukaan, eikä kukaan hakkaa sinua henkihieveriin, jos et edisty terapiassasi "oikein" tai "tarpeeksi nopeasti".

Tämmöisiä lohdun sanoja minä nyt sain kasaan. Monesti tulee kirjoitettua tänne, mitä oireita milloinkin kokee, mutta harvoin muistaa kirjoittaa, mitä ei enää koe. Että jos täällä nyt olisi vähän tätä edistymistäkin. :)

5 kommenttia:

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta <3

    VastaaPoista
  2. Olet vahva ihminen kun olet selvinyt kaikesta näin upeasti :) Vaikka vielä on tietä kuljettavana, on tähän pisteeseen pääsy jo voitto.

    VastaaPoista
  3. Olet tehnyt hienoa työtä vaikeuksista huolimatta. Saat olla ylpeä itsestäsi!

    Sait myös minut muistamaan, miksi täällä eletään - ja mitä kohti. Kiitos siitä. Vielä on paljon tekemättä, vielä on paljon koettavaa ja kohdattavaa. Vielä on elämää tämän kaiken allakin. Vielä on mahdollisuuksia.

    Lämpimät onnentoivotukset tulevaisuuteesi! Me selviämme.

    Tuulia

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä kaikesta. Olen oppinut paljon itsestäni sinun tekstiesi kautta. Minun matkani tietoisuuteen on vasta alussa, mutta tuntuu erittäin huojentavalta, että vihdoin olen uskaltanut kohtata sen ettei tarvitse aina yrittää ja näyttää olevansa vahva, vaan saa olla myös rikkimennyt (monista eri syistä) ja kaikista helpoimmalta tuntuu se, että nyt olen lähtenyt viemään tätä prosessia eteenpäin, kohti eheytymistä. Hyvät ammattilaiset ympärillä on turvallista jatkaa tätä matkaa eteenpäin.

    VastaaPoista
  5. Kirjoitat tosi upeasti. Ihailen edistymistäsi ja voimien palaamista. Katkenneen käden metafora on erinomainen, ja uskon sen pätevän muihinkin mielen sairauksiin. Voimia ja valoa.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)