10.1.2014

Kaikki hyvin

Luulen, että tuon eilisen laukaisi kaksi asiaa. Ensimmäinen oli rankka ja kiireinen jakso viime syksynä. Koko ajan piti suorittaa: vielä yksi essee, vielä yksi tentti, vielä tunti töitä. En ehtinyt työstämään osieni asioita.Toiseksi viimeisenä koulupäivänä Sipe nousi pintaan, mistä tajusin, että olen todellakin loman tarpeessa. Kyräilin kaikkia huppuni alta ja muutuin antisosiaaliseksi. Sipe suojeli minua. Ei enää yhtään nakkia, ei enää yhtään lupautumista yhtään minnekään. Napit korviin ja lattian tuijottamista kokouksissa ja luennoilla, ettei vain tule lisähommia enää. Olin kyllä tunnistanut väsymykseni jo pitkään, eikä Sipen esiinnousu ollut mitenkään yllättävää. Yllätyin vain sen voimakkuudesta. Toisaalta otin sen avun kiitollisena vastaan. Sipellä on aura, joka saa jokaisen nakin heittelijän kääntymään kannoillaan.

Toinen laukaiseva tekijä oli vierailu siskoni luo jouluna. Otimme pienet kännit, tai siis minä otin kaksi terästettyä glögiä, Dyykkari otti pari kaljaa ja siskoni joi itseltään muistin. Itkuisena, kyyneleet poskilla hän katsoi minuun ja sanoi "Äiti on vielä siellä", ja minä tiesin, mitä hän tarkoitti.

Mutta eilinen ei imenyt minua kuiviin. En kyllä pystynyt opiskelemaan tänään, mutta se nyt ei haittaa, kun tänään ei tarvinnut fyysisesti olla missään. Olen ollut tavallista enemmän ajatuksissani, mutta olen kyllä saanut aikaan. Nousin ennen kymmentä, siivosin, kävin kaupassa... kaikkea arkijuttua. Annoin itselleni suosiolla aikaa olla ajatuksissani ja järjestää päätäni, annoin itselleni luvan olla opiskelematta tänään.

Minusta ei enää tunnu, että olen hullu. Minusta tuntuu, että olen selväjärkinen. Henkisesti terve. Vaikka osat välillä purkavat suruaan, vihaansa, kipujaan. Siitä huolimatta. Minä osaan nykyään suhtautua niihin järkevästi. Ottaa itselleni aikaa, kun tarvitsee. Rauhoittaa elämääni, kun huomaan, että on alkamassa rankempi jakso. Nukkua, kun väsyttää. Syödä, kun on nälkä. Tuijottaa seinää, kun on tarve. Osat ovat osa minua. Osani ovat minua. Olisi yhtä järjetöntä sotia niitä vastaan kuin sotia vasenta kättään vastaan. Jos vasen käteni murtuu, minä menen lääkäriin ja huolehdin, että käsi laitetaan lastaan. Pidän kättä lastassa ja lepään, kunnes se on taas terve. Sillä välin teen oikealla kädelläni sen, mitä pystyn.

Vastaavasti täytän osieni tarpeet. Jos alkaisin vaatia niiltä täydellistä toimintakykyä romahduksen hetkellä, se olisi sama, kuin ohittaisin vasemman käteni murtumisen. En menisi lääkäriin. En lastoittaisi kättäni. Yrittäisin vain käyttää sitä samoin kuin ennenkin, kivusta huolimatta, ja suuttuisin sille, kun se ei toimisikaan. Tuntisin itseni huonoksi ihmiseksi, kun en enää pystykään siihen, mihin ennen. Haukkuisin itseäni, kun olen niin paska, etten saa edes yhtä kättä pakotettua toimimaan. Niin minä aikoinaan toimin. Kun väsytti, raivosin osilleni, kun ne taas vievät kaikki voimani. Pakotin itseni ulos, suorittamaan elämistä. Oli muka pakko käydä joululahjaostoksilla, vaikka väsytti. Oli muka pakko tavata kavereita, vaikka ei olisi jaksanut. Oli muka pakko toimia samoin kuin ennen. Ei ollut.

Olen myös alkanut kiinnittää huomiota siihen, että tunnen oloni turvalliseksi. Olen huomannut, että siisti kämppä, pestyt pyykit, suriseva astianpesukone luovat minulle turvaa: ne rauhottavat minua. Puhtaat, ja hyväntuoksuiset lakanat paitsi tuntuvat hyviltä nukkumaan mennessä, saavat minut rentoutumaan ja nukahtamaan nopeammin. Rikkinäisten vaatteiden korjaaminen heti eikä vuosien päästä lisää hallinnan tuntua. Samoin kirjaston kirjojen palauttaminen ajallaan. Tehtävien priorisointi, asioiden tekeminen ajoissa ja rauhassa ylläpitävät myös sisäistä rauhaani. Nykyään minulla on rutiineja, ja ne rauhoittavat minua. Herään ennen kymmentä, syön ruuan keskipäivän maissa, syön iltapäivällä välipalaa, kuudelta syön ruokaa ja menen ajoissa nukkumaan. Tajusin, etteivät minua ahdistaneet rutiinit sinänsä, vaan liian ahtaat rutiinit. Tein itselleni aikoinaan minuuttiaikatauluja, ja kaikki piti tehdä aina samassa järjestyksessä. Se vain ahdisti. Minun rutiinieni pitää olla tarpeeksi joustavia, eikä niitä ole pakko noudattaa.

Asioiden arvottaminen on helpottanut. Jos nykyään vielä tulee epäilys, pitääkö minun tehdä jotain, kysyn itseltäni, kumpi tekee minulle hyvää: se, että teen, vai se, että en tee. Jos olen väsynyt, yleensä ainoa, mitä pitää tehdä, on mennä nukkumaan. Jos minulla rupeaa joku osa päässä hokemaan jotain, mikä on minulle haitaksi, korjaan sitä. Olen huomannut, että korjaaminen on paljon tehokkaampaa kuin huutaa päänsä sisällä "lopeta!" tai jättää osa huomiotta. Eli jos vaikka osa rupeaa huutamaan minulle, että olen laiska, kun menen nukkumaan, korjaan, että en ole laiska, vaan pidän ahkerasti huolta vuorokausirytmistäni. Jos en nyt mene lepäämään, en jaksa huomenna kaikkea, mitä pitää.

Tällä hetkellä yksi osistani marmattaa, kun olen niin huonossa kunnossa fyysisesti. Se pysyy rauhallisena ihan vain sillä, että kerron sille, että tilanne on tilapäinen. Jahka taas ehdin ja jaksan urheilla, voin tehdä asialle jotain. Ja tarkoitan sitä. Minulla menee hyvin. Itse asiassa minulla menee niin hyvin, että pitääpä katkaista tämä postaus tästä ja jatkaa myöhemmin listaa, mikä kaikki on nykyään hyvin. :D

1 kommentti:

  1. Ihana teksti, antoi minullekin kovasti toivoa! :) Toivottavasti vielä jonain päivänä pystyn itsekin toimimaan osieni kanssa yhtä hyvin, vielä kun tuntuu että tämä on vain loputonta piirileikkiä ja pilkkimistä...

    Kiitos myös kommenteistasi <3 Ja mielenkiinnostasi blogejani kohtaan ylipäätään :) Kova suoritus lukea ne molemmat noin nopeasti, en osaa kuin ihmetellä että miten ihmeessä jaksoit...!

    Tuo valokuvaidea oli mielenkiintoinen. Suurin osa valokuvista on vaan äidin luona. :( Jonne EN halua mennä, jos ei ole ihan pakko. Ne kuvat jotka mulla on, tuntuvat edustavan kaikki jotain "pahaa kautta", oli se sitten koulukiusaaminen tai kotijutut, niihin on tullut tavallaan jo jonkinlainen "leima". Anoreksian aikaiset kuvat olen heittänyt mäkeen, ei löydy enää yhtä ainutta. Se oli puhdistava kokemus.

    Mutta yksi "turvallinen" kuva on, jossa olen n. 5-vuotias ja turvallisen ihmisen sylissä. Se kuva symboloi mulle viattomuutta ja huolenpitoa, olen vaalinut sitä kuvaa vuosikausia, vaikka kyseinen henkilö on ollutkin kuolleena jo kauan. Tärkeä kuva siis monellakin tapaa <3

    Tuon viimeisimmän kommenttisi myötä mieleen nousi ajatus BINGO! Nuo kaksi blogiani ovat tavallaan samanlaisia, ja tavallaan eivät. Kaninkolo edustaa enemmän toivoa ja on pidemmän tähtäimen blogi; millaisena näen itseni, millaisena haluaisin joskus nähdä itseni, mitä olen oppinut, missä olen päässyt eteenpäin. Yritän olla sekoittamatta tätä ajatusketjua liialla negatiivisuudella.

    Ja ne muut aatokset menevätkin sitten toiseen blogiin. Osat saavat luvan olla myös enemmän läsnä, saa purkautua, saa olla epäjohdonmukainen ja kirjoittaa ilman sen kummempia suunnitelmia, eräänlainen mielen roskasanko ylipäätään. Epätäydellinen blogi. Olet ensimmäinen joka tämän asian oikeasti hokasi! :) Tai ainakin ensimmäinen joka sitä miettii ääneen. Toisinaan kun tuntuu että ymmärtääköhän kukaan tuota toista blogia, että miksi se on edes olemassa ja miksi se on useimmiten niin synkkä, olen miettinyt jopa sen salaiseksi pistämistä yhdessä vaiheessa, kunnes tajusin että kuinka suuri osuus lukijoista on anonyymejä, en sitten raaskinutkaan.

    Jatkan myös blogisi lukemista pienissä ryppäissä :) Kiitos että kirjoitat, teksteistäsi on ollut jo nyt apua monille pohdinnoilleni!

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)