8.1.2014

Niin oli, kuin olin pelännytkin. K, joka kirjoitti Minä ja muut -blogia, väsyi viime syyskuussa. Hiljaiseksi tämä vetää. Kyllä minä tiesin, että insesti voi tappaa vielä kauan itse hyväksikäytön loputtuakin. Kyllä minä tiesin, että henkinen kipu voi kasvaa niin suureksi, että sitä ennemmin riistää henkensä kuin kestää sitä enää hetkeäkään. Olivat ne merkit nähtävissä K:n blogissakin, mutta jotenkin sitä aina toivoo. Siksi minä kävin aina säännöllisin väliajoin katsomassa hänen blogiaan, vaikkei se kuukausiin ollut enää päivittynytkään.

Jotenkin sitä on itse tullut jo niin kauas valon puolelle, että on enää vaikea muistaa sitä, miten syvissä vesissä sitä on tullut uitua. Joskus minäkin vein veitsen ranteelle, ja tunsin rauhaa. Mutta en sitten koskaan viiltänyt. Korkeintaan vähän raavin, enempään en ikinä pystynyt. Joskus teininä, kauan ennen tätä blogia, yritin kuristaa itseni vyöllä ja kirosin itseäni siitä, että aina viime hetkellä käteni herpaantuivat. Onneksi en silloin tajunnut ripustaa itseäni siitä vyöstä mihinkään.

Olen miettinyt, miksi minun kohdallani ei käynyt huonosti. Ehkä se johtui siitä, että kaikesta huolimatta minulla oli lapsuudessani myös niitä turvallisia aikuisia. Heidän ansiostaan minulle syntyi myös suojelevia osia, kuten Päällikkö, Salamurhaaja (Altaïr) ja Lääkäri. Eikä koskaan ole ollut niin synkkää, että olisin täysin ja kokonaan luopunut toivosta. Jopa silloin keittiössä, puukko kädessä TOIVOIN, että joku tulisi ottamaan sen minulta pois. Niin kuin tulikin. Toivoin hyvin syvällä, salassa jopa itseltänikin, mutta toivoin silti. En tiedä, miksi toivoin. Joka tapauksessa tuo toivonkipinä on minussa elänyt, ja elää edelleen.

Jotenkin lapsuus oli kestettävissä, kun tiesi, ettei se kestä ikuisesti. Kun täyttää 18, pääsee pois. Tiesin, että vaikka minulle mitä pahaa tehtäisiin, niin kauan kuin pysyisin hengissä, se loppuisi kyllä. Muistan laiminlyöjän useaan otteeseen kertoneen minulle täysi-ikäisyydestä, ja maalailleen minulle hyvinkin ruusuisia kuvia siitä, mitä kaikkea sitten voisin tehdä. Ehkä se oli hänen tapansa pitää minut hengissä.

Ehkä minua suojeli myös hyvä dissosiointikykyni. Hirveimmistä asioista ei jäänyt jälkeäkään muistiini. Katoan paikalta automaattisesti pienimmistäkin vihjeistä. Vihjeeksi raiskauksen alkamisesta riittää näemmä se, että isolla porukalla keskusteltaessa tulee äkkiä hiljaista. Niin voi käydä vaikka kokouksen loppupuolella, kun kaikki alkavat kirjoittaa kalentereihinsa sovittuja päivämääriä. Minä katoan jo siinä.

Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua siihen, että kipu seuraisi minua vielä "kotoa" lähdön jälkeenkin. Kun toimintakyky meni, eikä meinannut jaksaa edes hengittää, ei voinut lohduttaa itseään sillä, että kun täyttää niin ja niin paljon, se loppuu. Piti vain ripustautua siihen toivoon, että se loppuu joskus. Ehkä. Koska ne pahat jaksot eivät ole ikuisia. Niin minä sanoin K:lle viimeiseksi jääneessä kommentissani. Se tieto ei kuitenkaan häntä pelastanut. Tuskin mitkään sanat olisivat häntä enää sieltä kuilusta tavoittaneet.

Kuten K:ta, minuakin tukivat muut ihmiset. Erityisesti puolisoni ovat pitäneet minut elämässä kiinni: ensin eksäni ja nyt minua tukee Dyykkari. En tiedä, olisinko enää hengissä, jos ei niissä pahimmissa alhoissa olisi saanut rypeä tietäen, että se toinen hoitaa laskut, se toinen huolehtii rahaa tilille, se toinen katsoo, etten kuole nälkään tai joudu kadulle. Kaikki energia ei mennyt stressaamiseen raha-asioista, vaan sai keskittyä taistelemaan mielensärkijää päästään pihalle. Mutta kaikilla ei käy niin hyvin kuin minulla. Minä olen ollut jopa niin ehjä, että minusta on ollut parisuhteeseen. Toisaalta minulla ei koskaan ole ollut läheisiä ystäviä, ja mitä olen kuullut, hyvä ystävä voi olla jopa parempi kuin huono kumppani.

Minut on pitänyt hengissä myös halu kertoa tarinani. Kertoa kaikille, mitä minulle on tehty. K:n tarinaa emme koskaan kuulleet loppuun. Hän vei sen mukanaan hautaan kerrottuaan vain palan sieltä, toisen täältä. Mutta se, että hänen kipunsa oli niin suurta, että se peitti kaiken valon alleen, kertoo jo paljon.

Mitä selviytymiskeinoja teillä onkaan, vaalikaa niitä. Pysytään me muut hengissä, jooko?


(Kari Rydman - Niin kaunis on maa)

7 kommenttia:

  1. Täällä on toinen kohtalotoveri... En pitkään aikaan oo lukenu sun blogia ku oon ollu semmosessa myllerryksessä, etten oo pystyny. Valoa on silti aina ja toivoaki. En osaa sanoa, mikä mut pitää tässä päivässä ja hetkessä kiinni, mutta tärkeintä on, että pitää. Omaan blogiini kirjottelen enempi näistä asioista... Kiitos tästä sun blogista. Se on toivoa antava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. *voimahali* Ei aina tartte kommentoida, kunhan taustalla kummittelee. Kyllä mulla näkyy, käykö täällä porukkaa. :)

      Olen iloinen, että olet saanut blogistani jotain irti. Olisin itse aikoinaan kaivannut blogia, joka olisi kertonut, että siitä kaikesta selviää, mutta en löytänyt. Kirjoitin sitten sellaisen itse, vaikka välillä ei meinannut hyvään loppuun jaksaa uskoakaan. Jaksamista sulle! Sulla on ihanan valoisa blogi, kaikesta huolimatta. :)

      Poista
  2. Syyskuun lopulta lähtien kävin oikeastaan joka päivä tarkistamassa K:n blogia ja sähköpostiani. Vaikka jotenkin tiesikin mitä on tapahtunut. Silti piti elätellä jotakin toivoa.
    Kiitos Rampamieli, että otit asian selville. En tiennyt mitä kautta olisi itse voinut kysellä ja vaikka tämä on se pahin mahdollinen tieto, on parempi kuitenkin tietää.

    Käyn myös läpi mielessäni viimeisiä hänelle laittamiani viestejä ja kommentteja. Vaikka tiedänkin ettei kenelläkään voinut olla sanoja, jotka olisivat muuttaneet tapahtumien kulkua. Silti sitä miettii.

    Ja kyllä, pysytään me muut. Vaikka mikä tulisi.

    (T. entinen thursdayschild, nykyään toisella nimellä. Jos haluat, voin laittaa sähköpostitse linkkiä nykyiseen blogiini.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla sustakin! Mietinkin välillä, mitä sulle kuuluu. Laita vaan s-postia.

      Mäkin kävin tarkistamassa tiedon saatuani, mitä K on mun blogiin viimeksi kommentoinut, ja kattelin postauksiani hänen viimeisiltä ajoiltaan, vaikka en tiedä, kävikö hän niitä edes lukemassa... Mulla on ollu sillon tosi vaikea kausi, joten kävi mielessä, että en oo tainnu paljoo toivoo antaa minäkään... Ei voi lohduttautua kuin sillä, että en kuitenkaan koskaan hänelle pahaa sanaa sanonut ja autoin sen, minkä täältä kaukaa voin.

      Jotenkin se vaan nää yhteiset haavat ja blogin kirjoitus sitoo yhteen, vaikka ei IRL tunnekkaan... Onneksi löytyi yhteys näin netin kautta johonkuhun, joka tiesi tapahtuneesta, sai varmuuden.

      Poista
  3. Aamen.

    Pysytään me muut hengissä, tuli mitä tuli. Voimia taistoon menneisyyttä vastaan (itse kullekin)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli vielä mieleeni, että voisitkohan laittaa tänne päin vielä sähköpostia tapahtuneen tiimoilta? Osoite on aavanvarjossa@gmail.com. Olisin kiitollinen mahdollisista lisätiedoista, sillä olimme K:n kanssa tekemisissä useamman vuoden ajan oikeassakin elämässä. Ikävä on kova, sekä kysymyksiä tuhansittain. Kiitos jo etukäteen, Rampamieli <3

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)