17.1.2014

Nyt tapahtuu paljon

Valmistuminen, omaan ammattiinsa kasvaminen, oman ammattikuntansa edustajaksi siirtyminen... Kaikki nämä jo riittävät pitämään pääni kiireisenä. Pitää miettiä, miten pukeutuu töihin, miten ilmaisee itseään sekä puheessaan että sanattomasti viestien, miten toimia vaikeissa tilanteissa jne.

Olen kolme yötä putkeen nähnyt pelkkiä painajaisia. Yritän saada vanhempani kuuntelemaan, mutta he vain naureskelevat minulle. Nuorimmainen sentään yrittää, mutta omien rajoitteittensa takia epäonnistuu. Suutun. Kiehun. Viha tulee mukaan hereille. En halua lähteä. Olen vihainen maailmalle. Vihaan kaikkia, jotka pakottavat minut menemään ovesta ulos.

Tänään oli onneksi lyhyt päivä. Silti tulin myöhässä. Päässä hoki vain "haluan nukkumaan! kuolla, ja nukkua!". Olen suomentanut tämän itselleni "haluan nukkua niin pitkään, ettei enää väsytä. Haluan nukkua rauhassa, ilman, että päässä kelaa ihan kaikki, mitä vielä pitäisi tehdä, osata tai ajatella." Totesin osalle, että voi voi, nyt ei voi mitään. Nämä asiat on hoidettava, muuten joudun tekemään enemmän plus suututan ohjaajani. Keho teki vastaan kaiken, minkä pystyi: fyysiset voimani tippuivat puoleen. En jaksanut pyöräillä enää edes tasasella, piti taluttaa. Kaiken vastaanhankaamisen vuoksi myöhästyin. Osa oli tyytyväinen: sainpas tehtyä haittaa! Sainpas osoitettua pointtini!

Näen myös toisenlaisia unia. Joskus en tiedä, olenko edes varsinaisesti unessa, vai makaanko vain hereillä sängyssäni. Niihin liittyy kauhua. Kuvittelen suutelevani Dyykkarin vatsaa, kun tajuankin, että se ei ole hänen vatsansa. Nostan katseeni, ja mielensärkijä katsoo minua, naama irvistyneenä pedon hymyyn. Kauhu nousee vatsastani, pääni haluaa pestä kätensä tästä ja yritän työntää muistijäljen takaisin sinne, mistä se nousikaan.

Tärisen paljon. Se alkoi siitä, kun aloitin pilates-ryhmässä, jonka tavoitteena on saada parempi ryhti osallistujille. Kävi ilmi, etten vieläkään käytä pakaralihaksiani mihinkään, ellei ole ihan pakko. (Minulle on nyt tästä valitettu niin kauan kuin olen fysioterapeuteilla tmv. käynyt.) Tärinä saattaa muuttua kunnon riehumiseksi, kylläkin makuulla. Vatsalihakset kouristelevat, jalat potkivat ilmaa, keho heijaa itseään ja minä yritän keskittyä hengittämiseen ja itseni kuunteluun. Suurin osa siitä, mitä nyt on noussut, on unohtunut heti, kun osa on sen kertonut. Yhden isomman palan vielä muistan. Olen vanhempi kuin suurimmassa osassa muistojani. Pituuskasvuni on jo alkanut, sillä käteni ja jalkani tuntuvat oudon pitkiltä suhteessa kehooni. On yö, vain katulamput valaisevat sisään. Juoksen mielensärkijää karkuun keittiön läpi. Hän saa minua kiinni nilkasta, ja kaadun. Hän pyöräyttää minut selälleni, tarttuu polviini, jotka nostin suojakseni, ja repäisee jalkani niin auki, että tunnen reidenlähentäjien repeävän. Kipu saa minut nostamaan itseni palloksi, takapuoli ylös, ja valtava kipu läpäisee minut. Isken takapuoleni maahan, pois päin kivusta. Päädyn istumaan ja huohottamaan. Mielensärkijä raahaa minut jalasta takaisin, vaikka potkin, huudan ja teen vastaan.

Jälkikäteen mietin, löikö mielensärkijä minua sähköpiiskalla anukseen tai sen tietämille? Se selittäisi äkillisen, voimakkaan kivun.

Mutta tuo pilates-kurssi on jo nyt osoittanut hyödyllisyytensä. Se laukoo päälle paljon hassuja kehooni liittyviä pelkoja, kuten "en voi nostaa lantiota maasta, jos olen selinmakuulla" tai "en voi venyttää reiden lähentäjiä jos joku katsoo". Siinä on sitten saanut rauhoitella osaa hetken, ja vasta sitten alkanut tekemään liikettä.

Tuo tämän aamuinen osa, joka olisi halunnut minun lepäävän tarpeeksi, osoittautui 4-vuotiaaksi, joka kantaa aivan hirveästi muistoja. Tuntuu, kuin sillä olisi aivovaurio tai jotain, kun se on aivan tajuttoman hilpeä kaikesta huolimatta. Osa, joka on jakautunut kahtia? Osa on todella laaja, vaikka aiemmin se onkin piilotellut otsassani, vasemman aivolohkon etuosassa. Kun se alkoi liikahdella, tajusin sen olevan suurempi kuin minä. Kun se tuli näkyviin, näin pienen 4-vuotiaan, vaaleanpunaisessa lolita-tyylisessä mekossa, hiukset ruseteilla. Muuten tavallinen, iloinen lapsi, mutta selkäpuolellaan se kantaa valtavaa, lasta suurempaa mustaa kasvannaista, jonka lähes läpikuultavassa pinnassa käy aina välillä joitain, taas kadoten. Kasvannainen sykkii, kuin se olisi oma, erillinen yksikkönsä. Tyttö kertoi nimensä: Hän on Vera. Se on alunperin slaavilainen nimi. Venäjäksi se tarkoittaa uskoa, latinaksi totuutta. Vera: lapsi, joka kantaa totuutta, ja uskoo. Kuulemma uskoo siihen, että me selvitään. Uskon sisarukset ovat Toivo ja Rakkaus. Ehkä minä joskus tapaan heidätkin.

Aika hauska muuten huomata, miten tarkkaan osani nimensä valitsevat. Luin yläasteella paljon nimikirjoja, etenkin niitä, joissa nimistä kerrottiin niiden merkityksiä. Osani ilmeisesti silloin ja uudelleen ennen ulkomaille muuttoani ovat kahlanneet noita skarppeina ja valinneet itselleen nimet, jotka ovat helpottaneet kommunikointia.

Tämän osan myötä muistin piirtäneeni mummolassa joskus yläasteaikoihin. Halusin tietää vointini, joten piirsin puun, joka minua kuvaisi. Piirsin yhden puun. Sitten tuli tunne, että se puu ei kuvaa minua täysin, joten piirsin vielä kaksi muuta puuta. Turhauduin. Niistä tuli ihan erilaisia kuin se ensimmäinen. Ajattelin, että ehkä en osaa piirtää sellaista puuta, joka minua kuvaisi. Sitten ajattelin, että piirrän itseni sen puun alle. Piirsin ensin yhden hahmon, sitten toisen, kun tajusin, että ensimmäinen hahmo ei kuvannut kaikkea minussa. Lopulta kuvassa oli useita kymmeniä hahmoja, joista osa ei ollut edes teini-ikäisiä tyttöjä. Mummo tuli kysymään, mitä piirrän. Piilotin sen äkkiä selkäni taa ja myöhemmin poltin. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta minusta tuntui, että se olisi voinut kertoa minulle paljon. Toisaalta, se saattoi vain olla todiste hulluudestani tai paljastaa minusta liikaa, joten poltin sen.

ps. Huomasin, että käytän kehoni osista anatomian termejä. Suhtaudun kehooni yhtä kliinisesti kuin tunteisiinikin.

EDIT: Niin joo! Löysin tänään Leonardon makaamassa haavoittuneena ja vuotamassa kuiviin pääni sisällä. Huusin paikalle kaikki apuun, ja hänet kannettiin riemusaatossa mieleni taloon, jonne minulla ei jostain syystä ole nyt asiaa. Päällikkö tuli tätä minulle kertomaan ihan henkilökohtaisesti, jolloin minulle selvisi, että hän on n. 40v. nainen. Miten minussa voi olla osia, jotka ovat vanhempia kuin minä itse? Onhan minussa myös vanha nainen, joka vain tärisee mustissaan ja odottaa kuolemaa. Hänen ikänsä on kuulemma 89v.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)