10.1.2014

Palasista totuus

Minulla on tallessa pitkä teksti, jossa listaan kaikkea, mikä on jo hyvin. Ajattelin julkaistan sen heti, kun tulee rauhallisempi jakso. Mutta ei.

Eilen aloitin harjoittelupaikassani uusissa työtehtävissä. Minulla on nyt siis opiskeluihin kuuluvia pakollisia harjoitteluita, kun valmistuminen on niin lähellä. Yksi asiakas oli äärimmäisen hankala, ja väitti vastaan ihan kaikkeen. Lopulta suutuin, kun tuntui, että a) minua ei kuunneltu b) mikään ei mennyt perille c) se ihminen ei arvostanut minua yhtään. Sanoin pahasti, ja myöhemmin hävetti. Yritin ensin käsitellä asiaa harjoitteluni ohjaajan kanssa, mutta hän ei ollut huomannut tilannetta, joten jääväsi itsensä. Kun pääsin kotiin, minulla oli suuri halu käydä asia Dyykkarin kanssa läpi, mutta meille olikin tullut yllätysvieraita, joita hän viihdytti.

Ehdotin, että jos käytäisiin vuokraamassa leffa ja hakemassa vähän irtokarkkia. Ajatuksenani oli, että saisi vähän rentoutua, sillä minusta tuntui, että nyt oli saatava vähän omaa aikaa. Taka-ajatuksena oli, että saisin automatkalla puhua hänen kanssaan harjoittelussa tapahtuneesta, mutta ei. Yksi vieraista sai päähänsä, että iloisen jälleennäkemisen kunniaksi pitää saada kaljaa. Paljon. Että jos me voitaisiin tuoda sitä samalla. Dyykkari vastasi, että ei hän ala kuormajuhdaksi. Jos haluaa korillisen, tulkoon mukaan hakemaan. Tästä sitten vängättiin vaikka kuinka kauan. Välillä vieraat päättivät jo lähteä hakemaan kaljansa itse, välillä päätettiin, että Dyykkari hakee, välillä päätettiin en tiedä mitä. Lopulta minulla meni hermo. Karjuin koko poppoolle, että minä en pyytänyt muuta kuin että saisin hakea karkkia ja katsoa leffan. Nyt siihen yhtälöön on jotenkin ängetty kalja, joka ei mitenkään kuulu mihinkään muuhun kuin herrojen päähänpinttymiin, ja taas tässä käy niin, että kun kalja on kuvioissa, millään, mitä minä toivon tai haluan, ei ole merkitystä.

Jotain nuo rupesivat minua rauhoittelemaan, mutta totesin, että olkoon, minä menen hukuttautumaan vessanpönttöön. Lukittauduin vessaan itkemään. Ihmettelin, mikä minulla nyt oikein on. Ensin hermostun töissä, sitten hermoilen kotona, eikä edes asioiden lyhyt purku Dyykkarin kanssa hetkenä, jolloin vieraat olivat tupakalla, ollut auttanut (vaikka Dyykkarin mielestä en ollut sanonut pahasti, vain tiukasti, ja niissä on ero). Oloni oli kuin räjähtämään pyrkivällä tulivuorella, enkä tiennyt miksi.

Minun istuskellessani kasaamassa itseäni, miehet pääsivät vihdoin sopuun järjestelyistä. Yksi vieraista tulisi mukaan hakemaan kaljansa. Tätä juhliakseen menivät taas tupakalle, joten Dyykkari lähti etsimään minua. Hän yritti ensin oven läpi kysellä, mikä minulla on, mutta kun en vastannut, avasi lukon ulkopuolelta. Hän oli huolissaan, kun olin itkenyt. Sekä siksi, että olin tolaltani, että siksi, ettei hän halunnut, että vieraat näkevät, kun menisi tunnelma pilalle ja hän haluaa nyt vähän rentoutua ja pitää hauskaa. Hän tarvitsee sitä nyt, jotta hänen päänsä pysyisi kasassa. Selitin, että juuri siksihän minä tänne tulin vollottamaan. Ja että minä en nyt voi tälle mitään. Minä olen nyt ihan sekaisin ja rikki, enkä tiedä miksi. Olin kuolemanväsynyt, ja tiesin, että parasta olisi, jos menisin samantien nukkumaan, mutta tiesin myös, etten saisi unta.

Ostosreissu saatiin tehtyä ja sulkeuduin rauhoittuneena katsomaan leffani (Frankenweenie). Se sopi olotilaani kuin nenä päähän, ja lopuksi sai itkeä. En tiedä, johtuiko se, mitä seuraavaksi tapahtui siitä lasillisesta valkkaria, jonka olin leffan aikana juonut, vai siitä, että itkin, mutta päänsärkyni vain paheni, ja nyt minua myös oksetti.

Yritin mennä nukkumaan ja saamaan Dyykkarin viereeni. Oikeassa silmässäni oli migreeni, kaikki valo sattui siihen. Olin niin väsynyt, että hyvä kun pysyin pystyssä, jos lähdin johonkin vaeltelemaan, mutta en saanut nukahdettuakaan. Lopulta sain Dyykkarin sänkyyn viereeni. Olin varma, että jos vain saan hänet pitämään minusta kiinni, nukahdan. Väärin. Yritin käsitellä päässäni, mikä nyt on. Lopulta tajusin, että minun täytyy saada kuulla ne sanat: jos joku minua loukkaa tai satuttaa, minulla on oikeus suuttua. Yritin saada tämän menemään Dyykkarille perille, mutta hän yritti vain neuvoa minulle, mitä voisin jatkossa tehdä hankalassa asiakastilanteessa. Minulla pimeni. Täysin. Jouduin jotenkin niin voimakkaasti sen tunteen valtaan, että minua ei kuunnella. Luulin, että tapahtui näin: Otin Dyykkarin paidasta kiinni (siis yhä makuulla), vedin siitä pari kertaa vaatien samalla häntä kuuntelemaan, ja sitten löin pari kertaa häntä voimattomasti rintakehään. Tämän jälkeen sain vähän rauhoituttua ja noustua sängynlaidalle istumaan. Heitin pari tyynyä sinne päin, missä arvelin seinän olevan (oli pilkkopimeää), ja karjuin, ettei minua ikinä kuunnella. Dyykkarin versio tapahtumista oli, että olin yrittänyt repiä hänen paitansa rikki, ja sen jälkeen lyönyt häntä, kerran kasvoihin.

Olin tolaltani, paniikissa ja äärimmäisen pahoillani. Tajusin, että kun olin jäänyt tunteen valtaan, joku osani oli tilapäisesti astunut puikkoihin, purkanut vihaansa vierelläni olleeseen mieheen, jonka se oli olettanut olevan mielensärkijä tai joku muu vaarallinen, ja olin päässyt takaisin "omaksi itsekseni" vasta sängynlaidalla istuessani. Aivan lyhyestä hetkestä minulla ei edes ole muistikuvaa: Ensin Dyykkari oli ihan vieressäni, sitten ei enää ollutkaan. Yritin selittää, pyysin ja sain anteeksi, mutta lopuksi Dyykkari totesi, että hänen pitää nyt saada mennä vähän rauhoittumaan tai hän hajoaa.

Jäin yksin. Päätäni särki yhä. Aluetta kehostani, joka kattoi oikean silmäni ja oikean käteni, poltteli. Yritin kuulostella, josko siellä olisi osa, ja jos oli, mitä se halusi. Sieltä löytyi hyvin vihainen, puolustautuva osa. Se halusi lähteä tappamaan mielensärkijän siltä istumalta. Se halusi hakea keittiöstä veitsen, ottaa auton ja käydä suolestamassa sen paskiaisen. Kielsin, ja ehdotin sille sijaistoimintaa. Kävisikö veitsen sijasta nyrkit? Hakkasin ensin peittoani, mutta se ei antanut tarpeeksi vastusta. Hakkasin sitten tyynyä, kuvitellen sen olevan mielensärkijän pää, joka antaisi periksi iskujen alla, kunnes se olisi enää vain veristä mössöä. Sekään ei antanut tarpeeksi vastusta. Hakkasin siis vielä patjaakin, niin lujaa kuin jaksoin. Tässä vaiheessa Dyykkari palasi. Hän oli kuullut outoja ääniä, ja halusi tietää, pärjäänkö minä. Kerroin, että yksi osani minussa haluaa lähteä tappamaan mielensärkijän, ja satuttaa minua (=aiheuttaa minulle migreenin), kun en anna sen tehdä niin.

Dyykkari halasi minua ja alkoi selittää, miksi osani ei kannata lähteä tappamaan mielensärkijää. Hän selitti juurtajaksain syyt aina vankilaan joutumisesta veljeni reaktioon. Lopuksi hän sopi kanssani, että jahka mielensärkijä on kuolinvuoteellaan käydään kostamassa hänelle niin, että käydään räkäsemässä sen hirviön naamaan ja lähdetään pois. Sitä ennen ei pidetä siihen olentoon mitään yhteyttä, kuolkoon yksin.

Aloin itkeä. Itkin ja itkin. Tajusin, että olisin lapsena halunnut pelastaa äidin, mutta en osannut. En pystynyt. Olin liian pieni. Liian heikko. Selitin osalleni rauhallisesti päässäni, että ei ollut sen tehtävä tai velvollisuus pelastaa äiti. Ymmärrän sen halun tehdä niin, sillä se rakasti äitiä, mutta äidin pelastaminen olisi ollut ja on yhä aikuisten asia. Eikä ihmistä voi pelastaa, jos hän ei halua tulla pelastetuksi. Vähitellen osan itku rauhoittui. Dyykkari toi minulle nenäliinan, toivotti hyvät yöt ja lähti taas rauhoittumaan.

En ollut pitkään ehtinyt olla yksikseni, kun alkoi uusi itku. Eri itku. Eri osan itku. Se tuli syvältä kurkusta ja kuulosti aivan jonkun eläimen ulvonnalta. Yritin kysellä osalta, miksi se itkee. Ei mennyt edes kauaa, kun se kertoi. Isi oli hakannut äidin ja kadonnut sitten jonnekin. Isi oli poissa. Nousin turvapaikastani ja varovasti, hiljaa, lähdin hipsimään kohti äitiä. Makuuhuoneen ovi oli auki. Äiti makasi vaaleanpunaisessa froteisessa aamutakissa lattialla, ikkunan alla. "Äiti on kuollut."

"Äiti on kuollut."

Hiivin lähemmäs.

"Ä-i-ti on kuollut," osani nyyhkytti, vaikka tunsin yhä, kuinka muistossa olin kuin jäässä. Jähmettynyt viimeistäkin lihasta myöten. Tässä kohtaa osa vaihtui, ja toinen osa jatkoi kertomusta. Askel kerrallaan hiivin lähemmäs, pysähtyen joka liikkeen jälkeen kuuntelemaan. Odottamaan.

Lopulta kuulin sen. Äiti itki. Helpotus hulvahti lävitseni. Äiti ei ollutkaan kuollut.

Heti perään minut valtasi hirveä syyllisyys, jota tämä osa kantoi. Tunsin iloa siitä, että äiti itki. Siksi tämä osa piti erottaa muista. En halunnut ajatella, että olin ollut niin iloinen niin hirveänä hetkenä.

Osa, joka kantoi tietoa vain siitä, että äiti oli maannut lattialla, eikä tiennyt, oliko hän elossa vai kuollut, karkasi paikalta ennen varmuuden saamista, koska se ei enää kestänyt jännitystä. Toinen vaihtoehdoista, se, että äiti olisikin oikeasti ollut kuollut, oli niin hirveä, että se häipyi paikalta. Nyt, kun muistin tämän kaiken, osaan myös liittää sen tähän muistoon vuodelta 2009. Näin kauan meni, ennen kuin uskalsin muistaa kaiken. Näin ollen minulle oli jäänyt tapauksesta ei yhtä, vaan neljä osaa. Yksi, joka kantoi kauhuani siitä, kun odotin itkien, että se kaikki loppuisi. Yksi, joka kantoi vihaani, joka oli syntynyt, kun jouduin kuuntelemaan äidin pahoinpitelyä. Se olisi halunnut pelastaa äidin, mutta ei voinut. Yksi, joka pahoinpitelyn jälkeen löysi äidin ja jäi luuloon, että äiti oli kuollut. Ja lopuksi yksi, joka kantoi tietoa siitä, että äiti oli elossa, mutta myös kauheaa tietoa siitä, että olin kokenut iloa, vaikka äitiin sattui. Äidin löytänyt osa osasi kertoa myös, miten vanha se oli. Olin ollut kolme vuotta, kun luulin, että äiti oli kuollut.

Osieni kerrottua muistonsa myös itku loppui. Rauhoituin. Ehdin jo toivoa, että nyt saisin nukahdettua. Sitten alkoi taas eri itku. Pienen lapsen itku.

Olin äidin kanssa yksin kotona. Äiti makasi parisängyllä, ja lennätti minua yläpuolellaan. Äiti nauroi. Minä nauroin. Välillä äiti kaatoi minut sängylle viereensä ja kutitti minua. Nauroin. Ja sitten taas lennettiin.

Olimme kai nukahtaneet sängylle molemmat. Mielensärkijä löysi  meidät siitä tultuaan töistä. Tästä alkoi riita. Mielensärkijä ei halunnut, että lapset ovat aikuisten sängyllä. Lapset eivät kuulu aikuisten sängylle. Heillä on omat sänkynsä. Äiti oli ollut eri mieltä. Ei siitä mitään haittaa ole, jos lapsi kerran nukahtaa aikuisten sängylle. Minä tarrasin unileluuni ja katsoin vierestä, kun aikuiset huusivat. Sitten isä otti äitiä hiuksista, raahasi hänet makuuhuoneeseen ja...

Äiti ei kuollut. Mutta melkein.

Itkin. Osittain onnesta, sillä äiti oli leikkinyt minun kanssani. Olin unohtanut sen. En ole nauttinut kutittamisesta sen jälkeen. Olen kai aina yhdistänyt sen siihen ajatukseen, että äiti kuoli. Äiti kuoli, koska minua kutitettiin. Näin taas takaperoisesti olin saanut kuulla osiltani tapahtumien kulun. Olin leikkinyt äidin kanssa, nukahtanut, ja kun heräsin, isä tuli paikalle ja pakotti minut voimattomana kuuntelemaan kuinka äiti huusi apua, kunnes lopulta tuli aivan hiljaista. Isän on pitänyt poistua tässä välissä, mutta minun muistikuvieni mukaan hän vain katosi jonnekin. Ja minä menin äidin luo. Ja äiti oli kuollut. Paitsi, ettei ollutkaan.

ps. Otin tämän illan aikana 2 x 15mg Oxaminiä. En ole koskaan aiemmin (muistaakseni) ottanut samantien kahta tablettia. Silti tuntui, että rauhotuin vasta, kun osat olivat kertoneet asiansa. Ehkä rauhoittavat kuitenkin auttoivat siinä, että kestin oireet paremmin, kun pystyin ajattelemaan, että kohta helpottaa.

pps. Juuri ennen nukahtamista tunsin, kuinka joku osistani koki dissosatiivisia oireita: jossain kaukana sen maailma kutistui ja kasvoi, heilui ja keikkui. Tuntui oudolta. Aina ennen se on ollut minun maailmani, joka on heilunut ja keikkunut, jos joku osistani on kokenut voimakkaita oireita. Ehkä tämä on merkki siitä, että minulla menee nykyään paremmin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)