26.1.2014

Toivon pilkahduksia

Dyykkari yritti tappaa itsensä.

Estin häntä. Vein ensiapuun. Odotin tunteja, vahtien, ettei hän yritä lähteä. Vaikka turhaa se olisi ollut. Jos hän olisi päässyt minun ohitseni, vartijat olisivat tuoneet hänet ulko-ovelta takaisin. Sain kuulla, kuinka hän ei koskaan antaisi tätä minulle anteeksi. Kuinka saisin pakata kamani ja lähteä sillä siunaamalla sekunnilla, kun olisimme taas kotona. Vastasin, että minä kestän sen. Lopulta promillet olivat niin vähäiset, että psykiatri otti vastaan. Ammattilaiset tekivät sen, mihin minä en ollut pystynyt: Saivat puhuttua Dyykkarille järkeä.

Huomenna hän menee lääkäriin ja aloittaa masennuslääkityksen. Jos ei mene, tulevat kotiin. Asia ei enää ole minun tai Dyykkarin harteilla. Nyt hänestä ja hänen tilanteestaan tiedetään. Lääkärin huoneessa väsynyt mies sanoi ääneen sen, mitä olin odottanut niin pitkään: Hän ei jaksa enää, ja silloin on haettava apua. Pieni toivon kipinä miehen silmissä: häntä ehkä voitaisiin auttaa?

Kotimatkalla alkoi soida sama vanha rikkinäinen levy: Tästä mistään ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä, eivät ne hänen ahdistustaan pysty poistamaan, anna tänne ne rauhoittavat (joita saatiin mukaan), hän ottaa ne kaikki nyt.

...Mutta kaljat antoi pois avaamattomina. Lupasi yhä mennä lääkäriin.

Huominen näyttää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)