29.1.2014

Väsy

Voi Dyykkari.

Lääkkeet ovat tehneet miehestä kuin varjon entisestään. Kun ahdistus ei enää saa pomppimaan seinille, masennus ja väsymys tulevat esiin koko voimallaan. Täällä on musta hahmo, joka joko nukkuu, tai apaattisesti kulkee jääkaapin ja telkkarin välillä. Ja vihaa. Minua, kun kehtasin viedä hänet ensiapuun (olisi vain pitänyt tuoda kotiin). Helvetin psykiatreja ja lääkäreitä, kun yrittävät auttaa (saatanan pellet, tästä oo mitään hyötyä). Koko maailmaa, kun ei anna hänen kuolla.

Mutta ennen kaikkea hän vihaa minua. Kestän sen, koska näen, että vihan alla on pelkoa. Dyykkari pelkää, että alan hallinnoida hänen elämäänsä. Päättämään kaiken hänen puolestaan. Dyykkari pelkää, että hänelle nauretaan. Että häntä pidetään idioottina. Dyykkari ei kehtaa enää käydä lääkärissä tai kulkea kaupungilla, koska hän pelkää sitä, mitä hänestä ajatellaan.

Kaikki olisi kuulemma ihan hyvin, jos hän vain saisi jostain töitä. Pääsisi elämään kiinni. Eli saisi taas ruoskia ja rankaista itseään, purkaa stressit viinalla ja taas paahtaa menemään kohti aikaista hautaa.

Yritin tänään puhua hänelle järkeä. Että jos ei mistään muusta syystä nyt kävisi psykologille puhumassa, niin minun vuokseni. Minä en jaksa opiskella, jos joudun vain koko ajan miettimään sitä, onko Dyykkari enää hengissä, kun ehdin taas kotiin.

En ole vieläkään rentoutunut viikonlopun järkytyksen jäljiltä. Minulle on vain vilautettu sitä tunnekuohua, jonka silloin koin. Jos nyt antaisin sen iskeä, minusta ei olisi mihinkään. En jaksaisi tehdä ruokaa itselleni, saati sitten Dyykkarille. En jaksaisi opiskella. En jaksaisi hoitaa asioita. En jaksaisi mitään. Joten sinnittelen perjantai-iltaan. Silloin voin antaa itseni romahtaa.

Huomenna Dyykkari tapaa ensimmäistä kertaa psykologin. Tai kuten hän heitä kutsuu, paskanjauhajan. Veisin hänet sinne itse, mutta minulla on töitä. Ehdotin, että hän ottaisi taksin, mutta kuulemma semmoinen on turhuutta. Hän aikoo ajaa omalla autolla sinne. Kerroin, että pelkään että noilla kolmiolääkkeillä hän ajaa sen auton ojaan. No, sitten hän ei ota lääkkeitä, ongelma ratkaistu. Aargh.

Yritä nyt sitten tässä olla itse väsymättä. Mikään puhe ei mene perille. Mies on kuin kaksi eri ihmistä. Hereillä hän tihkuu vihaa. Nukkuessaan vaatii päästä syliin ja valittaa, jos ei löydä minua vierestään. Lähimuisti ei toimi hänellä lainkaan. Saan kirjoittaa kaiken lapulle, sanoa monta kertaa ja kirjoittaa uuden lapun. Silloin hän ehkä muistaa asian vielä huomennakin. Ehkä. Hän ei esimerkiksi vieläkään tiedä, mitä lääkkeitä hän syö ja miten niiden pitäisi vaikuttaa, vaikka olen asian jo monta kertaa selittänyt. Aina, kun kännykkä soi lääkkeen ottamisen muistutukseksi, hän yllättyy: Mitä? Pitääkö mun tähän aikaan ottaa jotain?

Yritän keskittyä positiivisiin asioihin. Hän syö ruokaa, jos sitä tuodaan eteen. Tänä aamuna hän totesi, että nukahtamislääkkeet ovat hyvät. Hän on yhä hengissä. Se on jo paljon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)