27.2.2014

Kilometripostaus!!

Jatkan toiseen postaukseen, koska... No, paljon sanottavaa.

Kun lähdimme kaverin luota, halusin (ja osani halusi) jotenkin jakaa Dyykkarille sen, että minä olin niin onnellinen. Annoin osani kertoa, ettei saunassa ollut yhtään isiä, ja toivoin, että Dyykkari näyttäisi jotenkin olevansa siitä iloinen. Ei ollut. Seuraavaksi sain rauhoitella osaani siitä, ettei se nyt ollut suututtanut ketään tai ollut tuhma. Dyykkari ei vain tiennyt, mistä puhuin. Yritin sitten aikuisena itsenäni kertoa, mitä olin kokenut. Dyykkaria ei joko kiinnostanut, hän oli liian kiinni omissa ajatuksissaan (oli puhunut kaverinsa kanssa eksästään) tai sitten hän pelkäsi minun kertovan taas jotain pahoja muistoja, eikä halunnut minun jatkavan. Ehkä kaikkia näitä. Koin taas, etten tullut kuulluksi tai ymmärretyksi. Ehkä minä haluan tältä suhteelta jotain, mitä se ei voi olla.

Eikö sen luulisi riittävän, että seksi on parasta ikinä?

Kotona menin suoraan sänkyyn, olin rättiväsynyt. Heräsin parin tunnin päästä ja päässäni soi biisi. Tiesin sen olevan iPodissani, joten päätin hakea sen. Palasin sänkyyn, pistin biisin soimaan ja olin onnellinen. Todella onnellinen. Minun oli hyvä olla. Tässä hyvän olon hyöyssäni uskalsin sitten alkaa ajatella aihetta Näätä. Taas. Että jos minä olisin paikassa, jossa voisimme törmätä, ja äkkiä hän olisikin siinä, mitä minä haluaisin sanoa hänelle.

Että minä rakastan häntä. Ja se tekee kaikesta niin vaikeaa.

Hän kysyi, miksi minä rakastan häntä.

Hyvä kysymys. Koska minä uskon, että hän kuolee ilman minua. Se on aika paska syy rakastaa ketään. Minä uskon, että jos minä en pidä hänestä huolta, hänelle käy jotain pahaa. Minun pitää pitää pinnalla siskoani, veljeäni, nuorimmaista, Dyykkaria, kaikkia. Jos minä en jatkuvasti pidä ihmisiä hengissä, heille tapahtuu jotain pahaa.

Hän nauroi. Kysyi, onko minulla oikeasti semmoista valtaa.

Ei, eipä minulla ole.

Huoh.

Mjoo. Tunteistaan irtoaminen (tai irrottaminen, kuten minulle tehtiin) on oikeasti tosi perseestä. Siinä menettää tiedon siitä, mitä on, mitä haluaa, mitä tahtoo olla. Millainen ihminen minä olen, mistä minä pidän jne. Miten muuten minä tiedän nuo asiat, paitsi tunteiden kautta?

Tajusin myös, mitä ihme liikettä rintalihakseni ovat tehneet tärisemisensä alusta asti. Ne ovat inhon puistatuksia. Minä olen inhonnut sitä, mitä minulle on tehty, mitä ne miehet ovat tehneet, mutta minä en ole voinut sitä näyttää. Olen unohtanut kokonaan inhon tunteen. Olen minä sitä kokenut, mutta en ole kyllä varmaan ikinä luetellut sitä tunteeksi, jos on käsketty luettelemaan eri tunteita. Inhon tunne: se tunne, jota koet, kun pitäisi tyhjentää viemäri hiuksista. Se tunne, joka saa sinut välttelemään käden työntämistä vessanpönttöön. Se tunne, joka pompsahtaa esiin, kun näet netissä kuvan, jonka toivoisit voivasi unohtaa samantien. Se tunne, jota koin, kun näin vanhan, lihavan pedofiilin raiskaavan pikkupoikaa perseeseen. Minä koin syvää inhoa. Sekä sitä pedofiilia, että koko tilannetta kohtaan. Minä en halunnut olla siellä. Silti olin. Oli pakko olla ja kestää. Joten minä jäädytin itseni.

Oksettaa.

Päätä huippaa, ja taas palaan näätään. Mikähän helvetti minulla nyt on? Miksi en osaa lopettaa sen ihmisen ajattelua???

Tuolla sängyssä maatessani tajusin, että ehkä nyt alan olla siinä pisteessä, että en tarvitse jotakuta. Ehkä nyt voisin vihdoin olla niin vahva, että voisin sanoa parisuhteelle ei, ja olla omillani jonkin aikaa. Mutta parisuhteessa on etunsa, enkä puhu nyt seksistä. On joku, jonka kanssa jakaa päivän kokemukset. On joku, joka auttaa, kun ei osaa. On joku, joka vahtii, ettei mielensärkijä änge meille, joku, joka toimii pelotteena. Jos nyt muuttaisin omilleni jonnekin yksiöön, joutuisin muuttamaan toiselle paikkakunnalle. En kertoisi osoitettani kenellekään, en edes sukulaisille. En kertoisi edes paikkakuntaa. Ettei SE hirviö löytäisi minua. Tulisi ovelle.

Ja kumppanissa on sekin hyvä puoli, että hän tukee silloin, kun pelot meinaavat kaataa minut. Kun pelkään, etten jaksa. Kun pelkään, etten osaa. Kun pelkään, ettei minusta ole mihinkään, etten ansaitse mitään. Heikkoina hetkinä on hyvä olla joku.

Mutta onko Dyykkari se joku? En tiedä. Tuntuu, että minä olen häntä varten, mutta hän ei minua. Ei ainakaan tunnetasolla... Ja olen sen verran nainen, että tunteet ovat minulle tärkeitä. Haluan kumppanin, jonka kanssa saan kokea tunteita, ja tulen nähdyksi niiden kanssa.

Minulla alkaa olla jo aika paljon toiveita kumppaniani kohtaan:
- Kun osani haluaa jakaa jotain, iloitset sen kanssa.
- Kun olen surullinen, kysyt, mikä minulla on.
- Kun haluan kertoa jotain, kuuntelet.

Vai haluanko minä sittenkään kumppania? Luettelenko minä ominaisuuksia, jotka kuuluvat ystävälle? Jos minä kaipaankin ystävää?

Aviomies ei voi vastata kaikkiin tarpeisiin. Yksikään ihminen ei ole niin täydellinen, että hän voisi vastata toisen ihmisen kaikkiin tarpeisiin. Siksi meillä on (tai tulisi olla) useita läheisiä ihmisiä. Minulla on yksi. Sen toisen menetin, kun menin panemaan häntä. Hitto. Himot ne on hevosellakin, mutta pitääkö minun himojeni olla niin... Vahvoja?

Olisi niin kätevää, jos disso olisi ihmisille tutumpi ilmiö. Voisi ihan vapaasti puhua siitä, että nyt on huono päivä, osa riehuu. Tai että eilen oli jännä päivä, tunsin olevani pikkulapsi koko ajan, enkä uskonut yltäväni ylähyllylle edes tikkaiden kanssa. Tai että nyt olen edistynyt ihan hirveästi, iloitkaa mun kanssa.

Tuuli ujeltaa aavikolla. Ei ketään. Ei ketään, jolle kertoa nuo asiat.

Joten minä kirjoitan ne tänne blogiin. Ehkä joku samaistuu. Ehkä joku ymmärtää, vaikka minäkään en tällä hetkellä ymmärrä itseäni.

Joku iso tuli katsomaan, mitä kirjoitan. Se on osa, jolla on tunteet. Se meni kanssani päällekkäin tänään siellä saunassa. Siksi minä tunsin. Se kysyy, haluaisinko yhdistyä. Vastaan kyllä, ja haluan mennä nukkumaan.

Näätä. Mikä vittu siinä miehessä on?? Mikä minussa on?

Minun pitää löytää itseni, muuten mistään ei tule mitään. Päädyn vain satuttamaan ja rikkomaan ihmisiä, jos en saa selville, mitä haluan ja missä muodossa. Tämä on perseestä.

Ajattelenko pakonomaisesti näätää, koska en halua päästää Dyykkaria lähelle? Ehkä. Vieläkin on liian pelottavaa oikeasti antaa jonkun nähdä minut ihmisenä ilman mitään suojamuureja, eikä tuo alun autoepisodi vähentänyt sitä pelkoa lainkaan.

Minä etsin isääni miehissä, joita elämääni päästän. Olen niin klisee, että naurattaisi, jos ei itkettäisi. Kaipaan jotakuta, joka sanoisi, että minä kelpaan. Että olen tarpeeksi hyvä. Että hän voi rakastaa minua kaikista vioistani huolimatta. Että hän voi rakastaa minua, vaikka välillä haluankin päteä. Että hän voi rakastaa minua, vaikka olenkin välillä sekaantumassa ihan kaikkeen. Että hän voi rakastaa minua, vaikka olenkin välillä hankala.

Sen sijaan minulla on mies, joka sanoo, ettei tiedä voiko koskaan luottaa minuun. Joka ei uskalla luottaa siihen, että joskus valmistuisin. Joka ei useinkaan halua minun koskevan itseensä, koska ahdistuu siitä.

Jos Dyykkari dyykkasi minut, niin kyllä minäkin dyykkasin hänet. Hän oli heittänyt itsensä tunkiolle ja rypi siellä.

Tänään mietin eroa. Onko tuo mies jo niin vahvoilla, että voin hänet jättää? Olenko minä niin vahvoilla? Haluanko muuttaa tästä kahden miehen vartioimasta kämpästä oikeasti omilleni? Luopua noin ihanan ihmisen seurasta?

Dyykkari on siitä ihmeellinen tapaus, että hänen ympärillään tapahtuu. Elämäni ei ole ollut tylsää sen jälkeen kun hänet tapasin.

Sitten on vielä siskoni. Hän on nyt jotenkin ripustanut itsensä meihin. Me olemme hänen uudet vanhempansa. Hän tarvitsee isämallia yhtä kipeästi tai vielä kipeämmin kuin minä, ja on löytänyt sellaisen Dyykkarista. Hän inhoaa näätää.

En ole muuten ollut sen ihmisen kanssa tekemisissä yli puoleen vuoteen. Onkohan hän enää se henkilö, jonka tunsin, vai onko päässäni vain joku muisto hänestä, joka ei enää lainkaan kohtaa todellisuutta?

En tiedä.

Hitto. Olen kirjoittanut jo kilometrin, ja ajatuksia vain kuohuu menemään. En jaksaisi. Haluaisin nukahtaa... Ja en halua. Silloin tapahtuu jotain. Jos ei muuta, niin jos menee nukkumaan, pitää herätä, ja huomenna on kasin aamu. Nyt ei oikein opiskelut kiinnosta, sori vaan. Pitäkää tunkkinne, mun tarttee ensin saada itseni kasaan, taas.

Välillä mietin, lukeeko Näätä tätä blogia. Näytin sen hänelle joskus, mutta en usko, että hän muistaa. Jos hän lukee, hän osaa kyllä päätellä nimimerkkinsä. Joskus toivon, että hän lukisi. Että minulla olisi edes sitä kautta joku yhteys häneen. Joskus toivon, että hän ei lukisi, koska uskon, että jos hän lukee, hän alkaa vihata minua. Kukaan ei voi kestää minua sellaisena ihmisenä, kuin olen. Rikkinäisenä. Vajavaisena. Hauraana. Minuna itsenäni.

En ole koskaan puhunut kenellekään niin suoraan, kuin "puhun" blogilleni. Tosielämässä uskon, että suoraan puhumisesta saa turpaansa. Mistä minulla on ihan tarpeeksi kokemusta. Se sattuu ihan mukavasti, kun joku lyö nenään.

Lupasin itselleni, tai oikeastaan keholleni, että enää en anna tuottaa sille kipua. Oikea pakarani reagoi heti rentoutumalla lisää. Vasen jalkani on kuin kuollut. Sitä särkee, mutta se ei reagoi mihinkään. Pitipä tämäkin laittaa ylös, paljoa hyödyttää.

Huoh. Pitäisi ihan oikeasti olla siellä sängyssä jo.

Haluaisin Dyykkarin ymmärtävän osiani. Haluaisin hänen ymmärtävän, että minä koostun osista. Että minä en ole ehjä persoona. Haluaisin hänen ymmärtävän, jotta hän voisi... Niin, en tiedä. Ymmärtää minua? Antaa minulle luvan käydä panemassa näätää, koska joku osistani on rakastunut häneen, ja toinen Dyykkariin? En tiedä. En ymmärrä. Ehkä haluan Dyykkarin ymmärtävän osiani, että joku voisi antaa minulle jotain tiekarttaa tässä elämässä. Kaipaisin peiliä, ihmistä, joka kertoisi minulle, mitä minussa näkee. Dyykkarista semmoinen on "hempeilyä", eikä sitä pidä harrastaa.

Onko tuo mies oikeasti sellainen, ettei iloitse kanssani asioista, joista minä iloitsen, vai onko hän vain masentunut? Vittu kun ei voi tietää... Joskus toivoisi omistavansa sen kristallipallon, jotta voisi nähdä tulevaisuuteen. Mitä tapahtuu, jos teen näin? Mitä tapahtuu, jos teen näin? Mitä tapahtuu, jos en tee mitään? Voinko elää itseni kanssa?

Nukkumaan. Nyt.

Ei yhtäkää isiä!

Kävin saunassa. Siellä ei ollut isiä, minä katoin! Koin jotain outoa. Siellä ei ollut yhtään isiä, minä katoin monta kertaa! Joo, kuulin kyllä. Olen siitä iloinen, että uskalsit tulla katsomaan. Mutta jos minä nyt kerron vähän, mitä tapahtui, muillekin, niin ehkä he ymmärtävät sanomasi paremmin?

Ok. Dyykkarin kaveri siis kutsui saunaan. Jäin itseksekseni saunaan viimeisiin löylyihin. Tiesin, mitä oli tulossa: Tunteita. Keskityin rauhoittumaan ja hengittelemään. Lopulta minulta kysyttiin, olenko valmis. Annoin luvan.

Olin varautunut voimakkaaseen suruun. Itkemään. Kun tunne tuli, se nousi luista ja ytimistä. (Kirjaimellisesti minusta tuntui, kuin se olisi tullut luuytimistäni.) Se ei ollut surua. Kyllä minä nyyhkytin ensin. Mutta sitten minä nauroin. Hoin ääneen, ettei isi olisi saanut tehdä sellaista (viitaten ensimmäiseen anaaliraiskaukseen, joka tapahtui saunassa). Hoin sitä ja olin sekaisin. Tai siltä minusta tuntui. Työnsin seinää, kuin työntäen mielensärkijää pois kimpustani, kuten olisin halunnut silloin aikoinaan. Sanoin ääneen itselleni: "Noin. Minä sain työnnettyä mielensärkijän kimpustani. Minä voitin. Minä selvisin." Täällä ei ole yhtään isiä! Kyllä, me olemme melkein siinä kohdassa, mutta odota nyt vielä hetki. Joo.

Tunsin, kuinka lapsiosiani aivan änki olkapäälleni. Ne halusivat nähdä, mitä tapahtuu. Näytin niille saunaa: Täällä ei ole yhtään isiä. Isi ei ole täällä. Minä olen aivan yksin täällä saunassa. Minä voitin. Minä selvisin. Eikö täällä oikeasti ole yhtään isiä? Ei ole, minä vastasin. Voit katsoa aivan itse. Ei ole lauteiden allakaan. Ei ole yhtään isiä missään. *ihmeissään* Ei ole yh-tään isiä. Ei ole, ei.

Minut valtasi suunnaton riemu. Lapsiosa halusi näyttää kaikille, kuinka saunassa ei ollut yhtään isiä. Vielä siirryttyäni pesuhuoneen puolelle, jotta saisin rauhassa itkeä suihkussa (ja osoittaakseni osilleni, että jos minun tulee liian kuuma, voin tehdä asialle jotain), se halusi juosta saunan ovelle kurkkaamaan, että eihän saunassa nyt varmasti ollut yhtään isiä. Koska en halunnut juosta itse liukkaalla lattialla, kuvittelin sen juoksemaan pienillä jaloillaan ovelle ja kurkkaamaan. Kuvittelin myös, että se näki vain tyhjän saunan. Lapsiosa kääntyi ja julisti minulle taas: Ei ole yhtään isiä!

Se halusi tanssia. Se oli niin onnessaan, että ei tiennyt, miten päin olisi ollut. Tamppasin vesilätäkössä paikoillani, itkin ja olin onnellinen. Minä selvisin.

25.2.2014

Ä plöh

Näin unta näädästä. Siinä minun oli ikävä häntä. Herätessäni tajusin, että tässä ei ole mitään järkeä. Minä en kaipaa sitä ihmistä per se. Minä kaipaan ihmistä, joka kuuntelisi.

Tänään kävin lenkillä. Sen loppupuolella naamani päätti, että se haluaa auki. Irvistelin sitten kaduilla kulkiessani ja toivoin, ettei kukaan tuttu osuisi kohdalle.

Vatsassa vääntää. En ole syönyt, mutta ei ole nälkä. Paha mieli. Ahdistaa. Niin, ja naaman lihakset yrittävät saada itseään auki. Jos joku katselisi vierestä, luulisi varmaan minun seonneen. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ilmeitä naamallani käy. Pitäisi katsoa pelistä, mutta ei jaksa.

Ei jaksa mitään.

Ps. Tuli mieleen, että nimesinköhän Dyykkarin dyykkariksi, koska hän poimi eksäni hylkäämät jämät ja toi ne kotiinsa? Onko minut dyykattu?

23.2.2014

Löysin tunteeni

Ne ovat jumissa kasvoissani. Aloin miettimään, että kun nyt minussa on etureidetkin auki, niin missä hitossa enää voivat tunteeni olla jumissa. Sitten tajusin, että kasvojeni lihakset ovat yhä aukeamatta. Siellä niiden tunteiden täytyy olla. Rosen-terapeuttini sanoi, että minulla todennäköisesti on hyvin ilmeikkäät kasvot, mutta tällä hetkellä näyttää, kuin minulla olisi naamio. Viime yönä poskessani alkoi väristä yksi hyvin pieni lihas. Yritin saada muitakin auki, mutta vain kaulani lihakset suostuivat edes vähän yhteistyöhön. Tuon pienen värinän myötä tajusin, että poskissani on useita lihaskerroksia, joita en tunne lainkaan.

Katsotaan. Seuraillaan.

18.2.2014

Lamaannus

Huomenna pitäisi olla vaikka mitä. En jaksa. Tehtävät ovat palauttamatta, eikä jaksa edes ahistua. Nyt hyrrää ihan jollain muulla saralla kuin opiskeluissa.

Masennuksesta toipuva Dyykkari on huono juttu. Minä en ansaitse miestä, joka on terve. Minun pitää pelastaa ihmisiä, PELASTAA, huolehtia, hoivata. Uhrata itseni. Se ei onnistu, jos puolisonani on joku muu kuin täysin kädetön ja avuton äpärä.

Minä en kelpaa kellekään. En ainakaan sellaiselle, joka ei ole vähintään yhtä sekaisin kuin minä itse.

On ikävä näätää. Hän oikeasti kuunteli. Minä tarvitsisin nyt jonkun, joka kuuntelisi tuomitsematta ja palauttaisi maanpinnalle. Kyllä minä tiedän, miten järjettömiä ajatuksia nuo ovat. Siksi minä yritän nyt työstää niitä päästäni PIHALLE, ULOS!, mutta ne eivät mene...

Aamulla iski migreeni. Koko päivän huojuin tuolillani, huippasi. Lähdin kesken päivän, enkä mennyt edes jumppaan (LÄSKI!), kun tuntui, että nyt tarvitsee rauhoittua.

Huoh...

Itkettää.

Minulla on ollut jo yli kuukauden olo, että olen kauhean itkuherkkä. Ensin luulin sen liittyvän menkkoihin, mutta nyt olo on noussut niin monta kertaa ja tihenevään tahtiin, että oletan sen liittyvän siihen, että tunteet ovat vihdoin palaamassa.

Minun tunteenihan ovat Saharassa. Jossain. Kaukana. Eksyneet matkalla kotiinsa. Never heard, never seen. Ei havaintoa.

Kyllä minä jotain tunnen, mutta nyt pienten välähdysten myötä olen alkanut ymmärtää, että tähänastiset tunteeni ovat olleet vaimennettuja. Voimakkaat ahdistukseni, suruni, hätäni ovat puskeneet läpi muureistani, mutta eivät nekään kaikista. Viime aikoina olen pari kertaa saanut nähdä tunnehyökyni täydessä voimassaan, mutta silloinkin vain hetkeksi, pienen pyöreän luukun läpi.


Onko kirja Kuinkas sitten kävikään? tuttu? Minusta tuntuu, kuin olisin kiipeämässä etukannen ikkunasta sisään. Mitään hajua ei ole, mitä toisella puolella on, mutta eihän muumi-kirjoissa voi pahasti käydä?

Pyöräillessäni kotiin, kun totesin että olen eniten hyödyksi vällyjen välissä, päätin yhdessä ylämäessä kokeilla mitä tapahtuu, jos otan pakaralihakset mukaan polkaisuihin. Tuntui pahalta. Ahdistuin välittömästi niin, että yksi osani meinasi saada paniikkikohtauksen. Pyysin sitä odottamaan kotiin asti. Siihen asti, kunnes olisin Dyykkarin sylissä ja saisin itkeä. Romahtaa. Se suostui. Nyt en ole mennyt Dyykkaria lähellekään. Vältellyt hänelle puhumistakin. Osani on pettynyt.

Minä vain en halua kohdata sitä. Vielä. Jossain vaiheessa on pakko.

Olen maannut pimeässä ja syönyt suklaata. Vedonnut migreeniin, joka kyllä katosi jo aikapäiviä sitten. Minä haluan hoivaa. Huolenpitoa. Jonkun silittämään päätäni ja sanomaan, että kaikki tulee menemään hyvin.

Paskat.

14.2.2014

Etureidet, mukava tuntea

Eilen oli loppujen lopuksi tehokas päivä. Pääsin opiskelujuttujen ääreltä nukkumaan vähän yhden jälkeen yöllä. Kun pääsin sänkyyn, tajusin, ettei nukuta. Mutta etureisille voisi tehdä jotain. Makasin mahallani, ja tajusin, etten vieläkään tunne niitä. Minun piti painaa polviani todella kauan patjaa vasten, ennen kuin lihasten väsyminen antoi minulle jotain osviittaa siitä, että jotain siinä reisiluun etupuolella on. Päätin yrittää, josko saisin etureidet tärinän avulla auki. Ne nimittäin ovat niin jumissa, etteivät pilateksessa tietyt liikkeet vain onnistu. Kokeilin ensin sitä, että painoin polviani vasten patjaa, kunnes en enää jaksanut, ja tunnustelin, saisinko lihakset tärisemään, vaikka en niitä tuntenutkaan. Tärisyttelin välillä takareisiä ja pakaralihaksia, koska niihin minulla oli yhteys: tiesin, missä ne olivat. Sitten yritin tärisyttää reiden sivulla olevia lihaksia, josko vieressä tärisevä lihas saisi houkuteltua naapurinsakin tärisemään.

Tunnustelin, mitä etureisissä voisi olla. Vähitellen paljastui, että siellä on vihaa. Raivoa, jopa. Houkuttelin sitä esiin. Kuvittelin itseni korkean, sysimustan vuoren huipulle, ja annoin vihani muodostaa myrskyn yläpuoliselle taivaalle. Mustan hurrikaanin alkaessa muotoutua, löin salamoilla kaikkea alapuolista. Heitin välillä meteoriitteja alhaalla säntäilevien hyönteisten kokoisten mielensärkijöiden niskaan. Kun alitajuntani lisäsi kuvaan räjähteleviä tulivuoria ja laavajärviä, tiesin onnistuneeni.

Se alkoi muljahteluna: outona ja etäisenä liikkeenä. Sitten tajusin, että suora reisilihas alkoi täristä. Loppujen lopuksi tärisin ainakin tunnin eri asennoissa. Oli jännä huomata, miten jalkojen tärinä välillä pysähtyi, kun kurkun lihasten piti saada täristä, tai sitten niska-hartiaseudun, ennen kuin voitiin taas jatkaa. Rosen-terapeuttini neuvojen mukaan pysäytin tärinän välillä, ja tunnustelin, miltä kehossa tuntuu. Pitkän ajan jälkeen tärinä äkkiä vain loppui. Hups.

Tulivuorten laava muuttui aika nopeasti mustaksi tervaksi, joka kupli ja valui alas peittäen kaiken. Tukahtunutta itkua, sitä se oli. Joku osani tuli vuorenhuipulle itkemään, minä en tuntenut mitään.

Venyttelin etureisiä vähän, ja ihmettelin, miten ne olivat niin rennot. Enää vain pari lihasta tai lihaksen osaa oli jumissa. Tuli olo, että haluan nostaa jalat ylös. Käännyin kohti seinää niin, että sain itseni L-kirjaimen muotoon, jalat kohti kattoa. Siinä sitten venyttelin ja tärisin vuoronperään, joskus samaan aikaan: toinen jalka tärisi, toinen venyi. Lopulta tajusin jalkojeni syvien lihasten alkaneen täristä. Se oli outoa. Mitä tiukemmin vedin jalat koukkuun vatsani päälle ja vasten toisiaan, sitä voimakkaampaa tärinä oli. Päässä välähti kuva pienestä tytöstä tärisemässä kauhuaan pihalle komerossa. Siihen ei liittynyt mitään tunteita tai muita tapahtumia. Vain muisto siitä, ettei siitä tytöstäkään tuntunut miltään. Oli vain ihmetellyt sitä, miksi on komerossa ja miksi tärisee, mutta ei kiinnittänyt kumpaankaan seikkaan sen kummemmin huomiota.

Loppujen lopuksi en saanut auki vain etureisiäni, vaan myös reiden lähentäjäni alkoivat vihdoin tärisemään. Ne ovat aina olleet niin jumissa, että luottohierojani on tarvinnut kaksi käyntiä niiden avaamiseen edes siihen pisteeseen, että alan tuntea niiden kireyden kipuna. Mikä on todellä ärsyttävää, kun niiden hieromisessa hierojan on pakko mennä alueille, jonne en mielelläni päästäisi kuin puolisoni.

Nyt olen koko päivän vain ihmetellyt etureisiäni. Ensinnäkin tajusin, että ne ovat paljon hoikemmat kuin mitä olen kuvitellut. Kun en tuntenut etureisiäni, sisäinen kehonkuvani oli vääristynyt. Liioittelin reisieni paksuutta. Toisekseen ne ovat lämpimät. Ja olen taas todella energinen. Tekee mieli vain juoksennella, hyppiä ja pomppia. Olen taas astunut yhden askeleen lähemmäs maailmaa. En vieläkään ole täysin kiinni kehossani, mutta lähellä ollaan. Kehoni tuntuu paljon lämpimämmältä, kuumemmalta jopa, ja nuoremmalta. Vaikka etureisiäni särkeekin. Eiköhän kipu tästä hellitä, kun vain juo sinnikkäästi paljon vettä, että kuona-aineet poistuvat.

13.2.2014

...jatkoa seuraa

Nyt pinnalla oleva osa ei halua rakastaa Dyykkaria. Se ei halua kuin vihata kaikkia. Olla JÄÄTÄVÄ kaikkia kohtaan.

Miksi minä nyt teen niin paljon kirjoitusvihreitä?

Koska Kirjuri on kauhuissaan.

Miksi?

Joku pitää asetta sen ohimolla?

Miksi?

... Koska sen ei haluta kertovan... Jotain. En saa selvää.

Miksi aina keväällä??

Luulin, että olin menettänyt mielenkiintoni psykebileitä ja psykeä kohtaan, mutta olin väärässä. Nyt olen taas ollut kaksi päivää napit korvissa ja antanut outojen rytmien ryömiä alitajuntaani. Ilmeisesti vain osani, jotka pitää psykestä, olivat muualla. Nyt ne on taas nousseet pintaan. Jos en kuuntele musaa koko ajan ainakin toisella korvalla, tulen hermostuneeksi. Jytke pitää osani rauhallisena, vaikka itse en sitä aktiivisesti kuuntelisikaan.

Näihin osiin kuuluu muutakin. Ainakin yksi niistä on aktiivinen, aikaansaava, itsevarma, kokee itsensä vahvaksi, kaipaa jännitystä elämäänsä ja nauttii huomiosta. Vapaa seksuaalisuus kuuluu myös tähän (tai johonkin näistä) osaan. Se ei välttämättä tarkoita irtosuhteita, mutta osa tykkää flirttailla ja ainakin esittää seksuaalisesti itsevarmaa. Kun tämä osa on pinnalla, alkaa tapahtua. Tai ainakin haluaisin, että jotain alkaa tapahtua. Mitä, en tiedä, mutta jotain jännää.

Olen viime aikoina tuijotellut kattoon ja tuntenut osieni vaihtuvan. Olen haaveillut siitä, että saisin näyttää elämäni kahdelle tärkeälle ihmiselle kaikki osani. He eivät vieläkään ymmärrä, mitä tarkoittaa se, että oikeasti olen osissa.

Oi, ihana kohta biisissä. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Pakko sulkea silmät hetkeksi ja vain nauttia. Euforian purkaus aivoissa on valtava. Viimeksi olen tainnut nauttia musasta näin paljon viime syksynä...

Ajatukset karkailevat, moni haluaisi päästä ääneen.

En ole oikeastaan koskaan selittänyt Dyykkarille, mitä dissosiaatiohäiriö tarkoittaa käytännössä. Hänestä olen tuulella käyvä. Kun saan jotain päähäni, toteutan sen. En minä ole täysin arvaamaton. Osani vain vaihtelevat, joskus aika tiuhaankin.

Haluan rastat.

Haluaisin puhua Dyykkarin ja Näädän kanssa.

Näätä on yhdelle osalleni kuin isoveli, toiselle kuin... no, seksijumala. Se kokee hirveän voimakasta vetoa siihen mieheen, mutta toinen osa ei halua, että asiat johtavat seksiin. Se olisi ihan tyytyväinen pussailuun.

Ei, ei ei! Tämä menee ihan väärin nyt! Ei saa ajatella muita miehiä! Me emme halua pettää Dyykkaria!

Niin, siitä syystä minä pistin itseni nukkumaan sohvalle yhtenä iltana, kun olin seksin aikana mennyt ajattelemaan yhden söpön pojan naamaa, hiuksia, rintalihaksia... Ei sellaista saa tehdä!

Joo, olen aika sekaisin. Osani ovat hajallaan. Olen kyllä ihan toimintakykyinen. Tänään kävin tekemässä pakolliset, olemassa pakollisissa menoissa, hain pakolliset jutut, tein pakolliset tehtävät...

Kai tämä laukesi siitä itsemurhayrityksestä. Siis Dyykkarin. Pelästyin niin hirveästi. Olin puhunut osilleni niin paljon siitä, kuinka Dyykkari on turvallinen ja häneen saa voi luottaa (jännä, miten paljon freudilaisia lipsahduksia tekstiini tulee, kun yritän kirjoittaa... :) ). Sitten hän menee, ja tekee jotain tuollaista. Lapsiosani järkyttyivät syvästi. Niiden maailma meni raiteiltaan, ja moni niistä katosi tästä todellisuudesta, tai ainakin yritti mennä takaisin siihen pehmeään pimeyteen, joka mielenäni tunnetaan.

Dyykkari ehdotti minulle tänään, että jatkossa puhuisin pahoista asioistani terpalle. Paitsi että minä en käy terapiassa, enää. Joskus on tullut mieleen, että siellä olisi ihan hyvä taas käydä. Puida läpi tätä valmistumista, siihen liittyviä tunteita, tunteita Dyykkariin  liittyen, kaikkea. Elämäni tuntuu muuttuvan liian nopeasti, liian hyväksi, enkä minä me pidä siitä.

...

Höpsis. Kaikki on ihan hyvin. Valmistut vaan, j

No kun ei me valmistuta! X on aloittamatta, Y kesken, mitä vittua!!! (lausuntoa on sensuroitu)

Eikä musta sitäpaitsi oo siihen, oon paska.

Huoh.

Ok. Kasaillaas taas vähän itteemme.

Keskustelua. Nyt. Heti. Mun tarttee saada purkaa joitain asioita Dyykkarin kanssa. Mutta ensin ne pitäis saada käytyä läpi ittensä kanssa. Kaikkien osien.

Vitut.

Jos vaan pimeään huoneeseen tuijotetlemaan seinää. Joo. hyvä idis.

12.2.2014

Minulla on ihana mies

Dyykkari tarttui omaan toipumiseensa. Hän totesi olleensa tyhmä, kun oli pyrkinyt vain syvemmälle sinne masennukseensa. Totesin, että niin se sairaus toimii. Saa haluamaan sitä masentunutta oloa. Mies oli ihmeissään: Eikö vika olisikaan siinä, että hän on laiska? (Minä en kyllä mitenkään ymmärrä, miten tuo mies voi pitää itseään laiskana!! Hän on tehnyt työpäiviä, joihin minä kuolisin, sellaisella tahdilla, että siitä näkee että on tehnyt töitä pienen ikänsä. Ja haukkuu itseään jatkuvasti laiskaksi, kun on sairauslomalla eikä töissä.)

Nyt on löytynyt hyvä hoitokontakti, ihminen, jonka kanssa Dyykkari koki saaneensa keskusteluyhteyden. He sopivat heti jatkosta, eli käynti ei jäänyt yhteen kertaan. Mies hymyili tapaamisen jälkeen, ja iloisuus jatkui läpi apteekkikäynnin aina kotiin asti. Sydäntä lämmittää nähdä hänet taas hymyilevänä. Silmiinkin on palaamassa se tuttu pilke.

Mitä paremmin hän alkaa voida, sitä ihanampi hän on minua kohtaan. Eilen kotona odotti ruoka pöydässä. Hän ei enää ole vihainen minulle siitä, että pakotin hänet hoitoon. Ensiapuun vieminen on kyllä yhä "ylireagointia", mutta masennuksen hellittäminen on hyvä juttu. Ja hän myönsi myös sen, ettei ilman ensiapuun viemistä olisi vieläkään suostunut lääkkeitä syömään. Olen minä jäärän puolison itselleni valinnut. :D Mutta itse olen ihan samanlainen, joten pata kattilaa soimaa.

Olen iloinen myös siitä, että kotiin hankkimani jumppavälineet eivät ole jääneet nurkkiin pölyttymään. Dyykkari käyttää niitä jo enemmän kuin minä, ja aivan oma-aloitteisesti. Muutos parempaan tuntuu tapahtuvan aivan älyttömän nopeasti! Kyllä takapakkia tulee jossain vaiheessa, mutta eiköhän siitäkin selvitä.

Kuulluksi tullut, nähdyksi tullut

Tajusin tarvitsevani kuuntelijaa. Marssin kriisityöntekijän puheille. Onneksi täällä on matalan kynnyksen kriisiapua tarjolla. Sanoin ääneen monta asiaa. Että rakastan Dyykkaria. Että pelästyin ihan helvetisti, kun hän yritti tappaa itsensä. Ja että minusta tuntuu kaikista pahimmalta se, että puolisoni mieluummin yrittää tappaa itsensä, kuin jatkaa enää elämäänsä kanssani. (Vaikka tiedän järjellä, että hänet ajoi tekoonsa ahdistus, jota hän ei enää kestänyt, eikä teolla ollut minun kanssani mitään tekemistä.) Kriisityöntekijä käski minun antaa järjen olla, ja purkaa tunteeni pihalle. Joten minä sitten paruin siellä. Kotimatkalla huomasin hymyileväni. Joskus tarvitaan vain se joku, joka kuuntelee.

Ammattilaisilla on joskus paikkansa. Heistä tietää, miten he reagoivat. He eivät katkaise kaverisuhdetta, jos menet ja kerrot heille liian pelottavia asioita. He eivät kieltäydy kuuntelemasta. He tarjoavat nenäliinaa, eivätkä puhu päälle. Osaavat kysyä asioita niin, että sen tunteen saa pihalle. Ainakin tämä osasi.

Välillä kyllä harmittaa se, ettei minulla ole ystävää, jolle soittaa ja sanoa ihan mitä vain. Minun on joskus ikävä Näätää, kaikesta huolimatta. Hän oli sellainen ihminen, jolle minä saatoin puhua. Hän kuunteli minua. Hän oli minun puolellani. Ainakin silloin. Viimeksi kun kuulin hänen puhuvan minusta, sain kuulla olevani kiero ämmä. En tiedä. Ehkä olen ollutkin. Mutta en tiedä hänenkään motiiveitaan. Kuunteliko hän minua vain siksi, että halusi pöksyihini, toivoiko hän voittavansa minut itselleen, vai halusiko hän kunnon kaverina selvittää, olenko oikea nainen hänen kaverilleen... En tiedä. En ehkä koskaan saakaan tietää.

Avioeron jälkeen minun oli välillä ikävä ex-miestäni. Jos sattui jotain, jonka olisi halunnut jakaa jonkun kanssa, hyvässä tai pahassa, ei ollut ketään, jolle soittaa: "Arvaa, mitä tapahtu!" Vähitellen Dyykkarista tuli sellainen ihminen. Mutta hän ei ole maailman paras kuuntelija. Hänellä on liian lyhytjänteinen keskittymiskyky. Hän on kyllä hyvä keskittymään asioihin, mutta ei yhteenkään kovin pitkään. :)

Kriisityöntekijälle purkautuessani aloin miettiä elämäni epäsuhtaisuutta. Minä autan nuorimmaista, kun hän sitä pyytää. Yritän auttaa siskoani, pyytämättäkin, vaikka tiedän, ettei hän auttaisi minua, jos pyytäisin. Kannan huolta veljestäni ja lähetän rahaa kun pystyn, vaikka tiedän, ettei hän pysty minua auttamaan, vaikka haluaisikin. Annan lahjoja paljon useammin kuin niitä saan. Hoidan Dyykkaria ja kuuntelen häntä, vaikka olisin kuinka väsynyt. Minua kuuntelee auttava puhelin tai tämä blogi.

Mielensärkijä opetti minulle, että on pärjättävä yksin. Vahvat eivät tarvitse ketään. Minä en ansaitse ketään. Noudatan hänen oppejaan yhä, tahtomattani.

Ehkä Dyykkari löytää kuuntelijantaitonsa, kun masennus alkaa hellittää otettaan. Ehkä minä joskus uskallan luottaa johonkuhun niin paljon, että saan hänestä itselleni ystävän. Ei vielä heitetä kirvestä kaivoon.

Ehkä minä opin vielä joskus kuuntelemaan. Se on vaikea taito.

5.2.2014

Autiolla tiellä on hyvä huutaa

Nyt täällä on kai alettu rakentaa sitä parisuhdetta. Dyykkari on alkanut kääntymään minun puoleeni, jos hänellä on paha olo. Tämä on suuri juttu. Kyllä hän on aiemminkin pyytänyt apua, jos on tarvinnut sitä jonkin sellaisen asian tekemisessä, missä minä olen parempi. Mutta vasta nyt hän on alkanut tulla minun luokseni, jos on paha olo henkisesti. Hän on myös alkanut tekemään ehdotuksia minulle, mitä voitaisiin yhdessä tehdä, että hänelle tulisi parempi olo. Kuten käydä kävelyllä. Ei joskus tulevaisuudessa, vaan puolen tunnin päästä. Tämä uusi läheisyys ei tunnu pahalta. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen joutunut tekemään paljon saavuttaakseni tämän pisteen vai siitä, että nyt se oikeasti tuntuu aidolta. Että tähän läheisyyteen voi luottaa.

Aiemmin Dyykkari alkoi ottaa etäisyyttä, jos hän voi henkisesti huonosti. Hän sulkeutui, pysytteli eri huoneessa, ei puhunut. Korkeintaan öisin alkoi puhua, mikä mätti tai millaista painajaista hän näki. Nyt hän on nähnyt painajaisia paljon. Ehkä lääkkeet ovat yksi syypää. Yhdessä, josta hän minulle kertoi, mielensärkijä alkoi tunkeutua elämäämme. Jollakin hän pystyi kiristämään minua niin, etten voinut kieltäytyä päästämästä häntä meille. Unessa mielensärkijä istui ruokapöydässämme ja virnuili Dyykkarille, joka kihisi kiukusta, mutta ei uskaltanut heittää äijää pihalle (mieluiten parvekkeelta), koska pelkäsi että siitä seuraisi minulle jotain pahaa. Mielensärkijä vittuili Dyykkarin tilanteelle unessa avoimesti, ja jopa tarjoutui opettamaan häntä, miten hänen tytärtään pannaan. Siinä vaiheessa Dyykkari kävi äijän kurkkuun kiinni, mutta oli voimaton kuin pikkulapsi, ja mielensärkijä karisti hänet helposti kimpustaan.

Minua oksetti, kun Dyykkari kertoi unestaan. Ja pelotti. Se muistutti liikaa unia, joita minä olen nähnyt. Unia, joissa mielensärkijä tarjoutuu opettamaan minulle, kuinka miehestä pidetään huolta. Ääneen sanoin kuitenkin vain, ettei ole tilannetta, jossa mielensärkijä pystyisi minua niin kiristämään. Jos hän yrittäisi, marssisin poliisille. Eikä siitä miehestä ole kuulunut viime aikoina mitään, yhtä kirjettä lukuunottamatta. Siinä hän kertoi, ettei ole minulle vihainen, ja toivotti tervetulleeksi kotiin. En lukenut sitä, vaan Dyykkari luki sen puolestani ennen kuin revin koko roskan ja heitin sen paperikeräykseen.

En ole kertonut niistä tapahtumista, jotka edelsivät Dyykkarin itsemurhayritystä. Yksi oli, että hän vihdoin purki minulle tuntojaan mielensärkijästä. Keskellä yötä, tyhjällä tiellä, keskellä ei-mitään.

Hän ei halua minun pitävän mitään yhteyttä vanhempiini. Ei edes äitiini. Hänen moraalikäsitykseensä ei käy, että ihmiset, jotka ovat minulle sellaisia asiota tehneet, saavat elää rangaistuksetta. Hänen moraalikäsitykseensä ei käy, että minä pidän heihin yhteyttä. Minkäänlaista yhteyttä. Laiminlyöjä ei ehkä ole minulle suoraan mitään tehnyt, mutta hän on mahdollistanut mielensärkijän toimien jatkumisen, ja Dyykkarin arvomaailmassa se on lähes yhtä paha asia. Tämä purkaus tapahtui huutamalla, samalla kun mies hakkasi tohjoksi mäyräkoirallisen kaljaa ja yhden auton kojelaudan. Tai itse asiassa yritti jälkimmäistä, mutta käsi oli heikompaa tekoa. Minä itkin vieressä.

Aluksi minua vähän pelotti Dyykkarin tunteiden voimakkuus. Sitten olin ihmeissäni. Joku tuntee minun puolestani niin vahvasti, ettei meinaa kestää sitä kipua, jota minun kokemukseni hänessä aiheuttavat. Tunteenpurkauksensa välistäkin Dyykkari kertoi rakastavansa minua. Että hänen tunteidensa voimakkuus johtuu siitä, että minä olen hänelle niin rakas ja hän haluaa minua suojella. Mutta hän ei kestä sitä, että enää kerron hänelle, mitä minulle on tehty. Hän ei enää kestä sitä, jos pidän vanhempiini yhteyttä. Koska jos minä menen siihen taloon, hän ei voi minua seurata, koska hän todennäköisesti tappaisi kaikki. Ja kun hän ei voi tulla mukaani, hän ei voi estää niitä ihmisiä satuttamasta minua.

Vakuutin väliin, että minä en enää siihen taloon mene. Minä en siitä mitään saa. Ja että terapeuttini oli oikeassa, kun sanoi, että jotkut asiat kuuluvat vain terapiaan. Niitä ei kannata jakaa puolisolle. Tämä oli todennäköisesti se, mihin hän sillä viittasi. Tieto satuttaisi liikaa.

Humalainen mies huusi minulle ainakin 20 minuuttia. Minä itkin vieressä ja nyökyttelin, kun en puhutuksi saanut. Purkauksen lopuksi hain lunta muovipussiin, että saatiin Dyykkarin käteen kylmää, ja sitten jatkettiin matkaa. Olotilaani oli vaikea kuvailla. Olin yhtä aikaa väsynyt ja onnellinen. Väsymykseni ei ollut fyysistä, vaikka yö olikin, vaan enimmäkseen henkistä. Päässäni oli tainnut tapahtua paljon, kun katsoin jonkun toisen vihaa ilman pelkoa siitä, että seuraavaksi minulle käy jotain. Minä en ollut koko tapauksen aikana pelännyt sitä, että minut seuraavaksi hakattaisiin. Minä surin sitä, etten enää näkisi äitiäni. Surin sitä, että se oli oikein. Surin sitä, etten osannut kokea vihaa kuten Dyykkari. Surin sitä, että aiheutin rakkaalleni niin paljon kipua.

Joitain tunteja myöhemmin, käytyään hyvästelemässä sisaruksensa, parhaat ystävänsä ja menneisyytensä, Dyykkari yritti tappaa itsensä. Ehkä hän oli ajatellut, ettei koskaan kertoisi minulle, mitä tunteita taustani hänessä synnytti, mutta halusi sitten kuitenkin tuona yönä käydä asiat minunkin kanssani läpi.

4.2.2014

Kun aivot ei toimi

On oikeastaan todella hyvä, että saan nyt seurata masennuksesta selviytymistä tältä puolelta. Sitä herää huomaamaan, mistä on selvinnyt. Mietin, miten ihmeessä yhteiskunta olettaa Dyykkarin hoitavan asioitaan. Hän sairastaa masennusta. Vasta eilen hänelle selvisi, milloin mikäkin lääke pitää ottaa. Juuri tästä syystä minä olen jakanut ne hänelle tähän asti. Hänen on uskomattoman vaikeaa herätä tiettyyn aikaan saati sitten pysyä hereillä. Mieluiten hän vain nukkuisi. Herätessään hän ei tajua mistään mitään, joten se, että hän ottaisi lääkkeet kellon herättäessä ei olisi ensimmäisellä viikolla hoitoa onnistunut lainkaan. Nyt se toimii jo niin, että hälytyksen nimi on lääke! ja se lääke on vesilasin vieressä sen hälyttävän kännykän vieressä.

Tänään hän selvisi hammaslääkäriin, mutta ei meinannut selvitä takaisin. Lähimuisti ei toimi, joten hän hukkasi avaimet taskuunsa. Melkein jo tilasi taksin.

Masennuslääkkeet pyörryttävät häntä. Rauhoittavilla saa pyörrytyksen pois, mutta sitten ei jaksa kuin nukkua. Mene siinä sitten lenkille tai aloita uusi harrastus, kuten psykologi vaati. Miksi ihmeessä ihmiselle, joka ei jaksa kuin hengittää, laitetaan vaatimus, että pitäisi alkaa urheilla?! Eikö se jo ahdistu ihan tarpeeksi kaikesta muusta? Eikö se riittäisi, että psykologi kehottaisi pyrkimään siihen, että kun on hereillä, olisi hereillä päivällä tai illalla, ei yöllä. Katsoisi, että syö joka päivä jotain. Ottaa lääkkeet ajallaan. Jos alotettaisiin siitä.

Sitten, kun ne voimat alkavat palautua, katsotaan sitä ulos menemistä. Jos siitä sitten joskus etenisi lenkille asti, hyvä. Ja kun alkaa tuntua, että jaksaisi jotain tehdä, voisi miettiä jotain kivaa tekemistä. Se olisi realistisempi suunnitelma. Ei sitä voi edetä nopeammin kuin voimiensa mukaan.

Se, että masennuksen aallonpohjassa olevalta ihmiseltä rupeaisi vaatimaan sitä, että hän nukkuisi yössä vain 7h, heräisi joka aamu skarppina viimeistään klo 8, söisi kolmen tunnin välein, ottaisi lääkkeet ajallaan, urheilisi, askartelisi ja hoitaisi kotinsa ja asiansa ajallaan, on kuin vaatisi vuosia urheilematta olleelta kehonrakentajan treeniohjelman suorittamista ekana salipäivänä. Ei vain onnistu. Tai jos jotenkin onnistuukin, niin tekee tilanteen vain huonommaksi.

Mitä itse masennuksen ajoilta muistaa, niin sen vaatimisen. Sitä vaati itseltään vaikka mitä. Ei saanut antaa sairauden vaikutta elämäänsä. Piti nähdä kavereita, piti lähteä ulos, piti suorittaa opintoja, piti pyörittää kotia, piti olla täydellinen puoliso, piti sitä, piti tätä. Vähitellen sitä oli pakko luopua vaatimisesta. Ei vain jaksanut. Jos kaverit eivät ymmärtäneet sitä, että minä en jaksa, eivät ne olleet pitämisen arvoisia kavereita. Jos elimistö kaipaa lepoa, ei ole mitään järkeä lähteä baariin, vaikka siellä kuinka olisi se-ja-se soittamassa tai kuinka paljon tahansa sitä ihmeteltäisiinkään, kun en ikinä lähde viihteelle. Jos aivot eivät kykene ottamaan tietoa vastaan, mitä järkeä on hakata päätänsä seinään opintojen kanssa? Näin jälkikäteen tuijottelen suorittamieni opintojen listaa ja ihmettelen, milloin minä olen tuonkin tehnyt. Outo olo, kun näkee papereissa, että suoritus on hyväksytysti tehty, mutta ei muista keitä kurssilla oli, mihin vuodenaikaan sen teki, oliko siinä tentti tai joku retki jonnekin... Ei muista koko kurssia! Yhtä hyvin sen olisi voinut jättää tekemättä.

Kukaan ei kuole, jos pyykit kertyvät nurkkiin tai keittiö näyttää räjähtäneeltä. Jos siinä kämpässä asuu muita, hoitakoot he, jos jaksavat paremmin. Jos ei asu, sotkusta ei kärsi kuin sinä. Ja jos sinä vain nukut, niin mitäs kärsimistä siinä sotkussa sitten on? Jos parisuhteessa ei ole oikeus olla heikko, tarvitseva, sairas, niin aika paska parisuhde. Jos siihen puolisoonsa ei luota edes sen vertaa, että voi heittäytyä hänen hoidettavakseen edes hetkellisesti, niin aika heikolla tolalla luottamus. Yksi kerrallaan nuo "pitää"-vaatimukset vain tippuivat pois. Lopulta sitä tuijotteli ikkunasta ihan tyytyväisenä, vaikka tukka sojotti päässä, pyjama oli ollut päällä koko viikon ja kämppä oli kuin pyörremyrsky. Minun prioriteetikseni oli tullut levätä ja käydä päätäni läpi. Jos sen lisäksi jaksoi käydä vessassa, helpotti elämäänsä. Kannatti myös syödä ja juoda. Jos siitä, että kävi suihkussa, tuli parempi olo, sitten sitä kävi. Ainoat pitää-kohdat elämän siinä vaiheessa olivat:

1. piti pysyä hengissä
2. piti ottaa lääkkeet
3. piti käydä kaupassa, jos ruoka loppui
4. piti käydä lääkärissä, jos oli aika
5. piti käydä terapiassa, jos oli aika

Jos jotain oli ihan pakko hoitaa, niin en tehnyt sinä päivänä muuta. Siitä sitten vähitellen, kuukausien mittaan lisäsi hommia: teki kaksi asiaa päivässä. Kolme. Palasi takaisin yhteen. Yritti taas kolmea.

Jossain vaiheessa sitä huomasi, että alkoi voida paremmin. Sitten jaksoi ottaa sen paranemisen tavoitteeksi. Se on yhä minun päätavoitteeni. Minä haluan saada tämän kehon hyvään kuntoon. Nyt se pitää sisällään sen, että käyn jumpassa kerran viikkoon. Ehkä se joskus sisältää myös sen, että yritän syödä terveellisesti, tai käyn jumpassa kahdesti viikkoon. Siihen asti tilaan pitsaa, jos ei jaksa tehdä ruokaa.

3.2.2014

Tunnehyrskyä

Eilen kaveri kertoi surullisia uutisia. Kun pääsin kotiin, Dyykkari oli lähes hysteerinen. Paha ilta, pahoja ajatuksia. Hänen päänsä oli saanut hänet lähes vakuuttuneeksi siitä, etten ollut kaverillani vaan panemassa jotain vierasta miestä. Ruokaa ja vierihoitoa, ja hän oli taas kunnossa.

Tänään Dyykkari sanoi, että hänellä on ollut outo olo koko päivän. Ei enää tunnu niin pahalta. Pitäisiköhän hänen ottaa rauhoittava? Jos tämä olo loppuukin ihan just? Neuvoin tunnustelemaan oloa. Ehtii sen rauhoittavan ottaa myöhemminkin. Tämä voi olla ihan sitä, että masennuslääkkeet alkavat vaikuttamaan. Minä muistan tuon tunteen. Sen epäuskon, kun se hirveä mustuus alkoi väistyä. Normaali olo tuntui pelottavalta. Sen oli unohtanut niin täysin.

Tänään Dyykkari jaksoi soittaa lapsilleen ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. Hän lähti pyytämättä kanssani kauppaan, eikä valittanut koko reissulla kertaakaan ihmispaljoudesta. Ehkä eilinen oli se aallonpohja, joka edelsi lääkkeiden hyviä vaikutuksia. Olen iloinen, että Dyykkari tuntuu reagoivan masennuslääkkeisiin hyvin ja vieläpä nopeammin kuin uskalsin toivoa.

Minun ahdistukseni sen sijaan ottaa kierroksia. Huomenna olisi töitä, ja olen pihalla kuin lumiukko kun en perjantaina päässyt tapaamiseen, jossa sovittiin alkavan viikon kuviot. Pelottaa, että mokaan.

Lupasin nuorimmaiselle tehdä hänelle lapaset, ja ahdistun, kun en saanut niitä tänään valmiiksi. Pelottaa, että tuliko niistä liian pienet. Pitääkö hän niistä? Pitääkö hän minusta?

Pelkään, että Dyykkari jättää minut. Ei kuulemma, kunhan en petä häntä. Mutta minähän petin jo. Silloin vuosi sitten. Pelkään, ettei hän koskaan anna anteeksi.

Pelkään, että alan vihata työtä, johon olen valmistumassa jo ennen kuin ehdin edes valmistua. Ärsyttää tämä hemmetin ylianalysointi.

Tunnen riittämättömyyttä, kun olen taas jäänyt jälkeen lukuaikatauluissani ja en ole ehtinyt kaikkea, mitä olen halunnut. Pelkään, että epäonnistun opinnoissani.

Niin, ja Kela pisti opintotukeni katkolle. Taistelen saadakseni sen jatkumaan. Onneksi olen varautunut, ja nostin kaiken opintolainan, minkä irti sain. Sillä selviää ainakin pari kuukautta. Toivottavasti tuki jatkuu taas silloin.

Hävettää, kun tein opiskelukavereilleni oharit viime viikolla. En vain kerran, vaan kahdesti. Enkä ole ehtinyt selittää heille, että miksi. Ei ole minun tapaistani tehdä ohareita. Syyllisyys painaa.

Paljon pelkoa. Paljon päässä pyöriviä asioita.

Ei mikään ihme, etten saa nukutuksi. Onneksi Dyykkari lainasi yhden rauhoittavan. Se tuntuu tepsivän nyt niin hyvin, että taidan kömpiä miehen viereen. Öitä!

1.2.2014

Huoh

Olen äärettömän väsynyt. Torstai-iltaan jaksoin sinnitellä. Perjantain vastaisena yönä näin unta, että mulla naksahti päässä. Unessa jätin kaiken sikseen. Lähdin vain kävelemään POIS. Unen ihmiset käyttäytyivät, kuin mitään ei olisi hullusti. He vain pörräsivät ympärilläni ja hokivat, että pitää mennä takaisin. Löysin maasta leivoksia. Rupesin syömään niitä. Pörrääjistä yksi huomautti, että leivokset ovat likaisia, niitä ei saa syödä. Ja että pitää nyt vain mennä takaisin. Paskat. Työnsin viimeisetkin leivokset kitaani ja lähdin vihaisena marssimaan takaisin. Siellä joku uniformuasuinen mies (poliisi? vanginvartija?) otti minua käsivarresta kiinni, ja lähti kuljettamaan takaisin jonnekin. Hän ei antanut minkään sanomani vaikuttaa itseensä, ärsyyntyi vain, kun en tajunnut omaa paikkaani. Lopulta otin taskustani veitsen ja iskin sillä miestä. Ei reaktiota. Hän vain jauhoi siitä, miten kaikilla on paikkansa, eikä sitä saa jättää. Hän hoki sitä samalla junnaavalla äänenpainolla siihen asti, kunnes olin tappanut hänet. Hänen muuttumaton ilmeensä jäi tuijottamaan minua, kun marssin pois.

Herätyskellon soidessa nousin sammuttamaan sen. Menin takaisin Dyykkarin kainaloon (jonne tällä kertaa olin tervetullut) miettimään tilannetta. Olin kuoleman väsynyt, vaikka olin mennyt ajoissa nukkumaan. Dyykkari oli heräillyt pitkin yötä ja lähtenyt hortoilemaan pitkin asuntoa täysin vailla tolkkua. Häntä oli saanut vahtia, ettei hän kaadu ja loukkaa itseään, ja houkutella takaisin sänkyyn. Mietin, mitä sille päivälle olin sopinut. Ajattelin hetken mahdollisuutta, että en menisi tänään minnekään. Kehoni reaktio oli vahva: vatsani rauhoittui, lihakseni rentoutuivat. Tajusin, että jos pakotan itseni menemään, oksennan ennen kuin olen perillä ja todennäköisesti en pysty koko päivänä yhtään mihinkään järkevään. Jopa kaverille sovittu vierailu vain ahdisti.

Laitoin pari tekstaria eteenpäin: minä en liikkuisi tänään yhtään minnekään, olen pahoillani, kestäkää. Syyllisyys yritti alkaa painaa minua, mutta päättäväisesti työnsin sitä syrjään. Nyt ei voinut muuta. Minulla oli voimat loppu. Silti se löi minua migreenillä. Viimeisten tekstareiden vaihto olikin sitten mielenkiintoista, kun en meinannut nähdä näyttöä kaiken sen sahalaitakuvion alta. Kaikesta huolimatta nukuin kuin tukki pitkälle iltapäivään.

Koko loppupäivä meni haahuillessa. Pääni tuntui olevan jäässä. Jumissa. Stopissa. Tuotanto on lakkautettu, menkää kotia. Sinnikkään seinän tuijottelun jälkeen illalla pääsin ajatukseen käsiksi. Siskoni yritettiin raiskata. K tappoi itsensä. Dyykkari yritti tappaa itsensä. Mikä minä olen, jos en saa läheisiäni pysymään turvassa, hengissä? Mikä on minun tarkoitukseni, jos en pysty auttamaan ihmisiä?

Yritin sanoa itselleni, että ei ole minun hommani, tehtäväni pitää ihmisiä hengissä ajatukseni voimalla. Ja että maailmassa on pahoja asioita, ja niitä tapahtuu minun läheisilleni, halusin tai en. Eikä kukaan ihminen pysty suojelemaan muita kaikelta, vaikka laulussa niin luvataan. (ultra bra: minä suojelen sinua kaikelta)

Viime yönä näin todella kummallisia unia. Johdin jotain sotajoukkoa ja yritimme soluttautua johonkin linnakkeeseen. Sain puhuttua kaikki mukaani yritykseen, jossa heittäytyisimme maanalaisen virran vietäviksi ja antaisimme sen kuljettaa itsemme linnaan sisään. Happi ja uni loppuivat, ennen kuin pääsimme perille.

Tänään Dyykkari ei meinannut ottaa aamulääkettään. Sain hänet lopulta ylipuhuttua, vaikka sainkin kuunnella loppuun asti mutinaa siitä, kuinka elättelen harhakuvitelmia, kuinka nämä lääkkeet pelastavat maailman. Myöhemmin, kun olin laittamassa hänelle tämän päivän lääkkeitä valmiiksi, Dyykkari romahti sängylle viereeni. Minä kuulemma vihaan häntä. Haluan hänen kuolevan. Puhuimme asiasta. Mies kertoi minulle myös, mitä psykologi oli sanonut. Ihan samat asiat kuin mitä minä olen miehelle hokenut: Hänen täytyy nyt käsitellä nämä asiat. Töihin meno tekisi vain haittaa. Ilmeisesti viesti menee perille vasta, kun sen sanoo joku ammattilainen. Sain hänet myös myöntämään, että hän on vihainen. Helvetin vihainen. Mutta ei eksilleen tai vanhemmilleen tai millekään, minkä vihaamisessa olisi jotain järkeä. Hän on vihainen minulle, kun pakotan hänet syömään lääkkeensä. Pakotan hänet lääkäriin. Tämän kaiken täytyy johtua siitä, että vihaan häntä, eikö?

Huoh. Menen kaverille teelle ja jätän tämän paskan hetkeksi taakseni.