5.2.2014

Autiolla tiellä on hyvä huutaa

Nyt täällä on kai alettu rakentaa sitä parisuhdetta. Dyykkari on alkanut kääntymään minun puoleeni, jos hänellä on paha olo. Tämä on suuri juttu. Kyllä hän on aiemminkin pyytänyt apua, jos on tarvinnut sitä jonkin sellaisen asian tekemisessä, missä minä olen parempi. Mutta vasta nyt hän on alkanut tulla minun luokseni, jos on paha olo henkisesti. Hän on myös alkanut tekemään ehdotuksia minulle, mitä voitaisiin yhdessä tehdä, että hänelle tulisi parempi olo. Kuten käydä kävelyllä. Ei joskus tulevaisuudessa, vaan puolen tunnin päästä. Tämä uusi läheisyys ei tunnu pahalta. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen joutunut tekemään paljon saavuttaakseni tämän pisteen vai siitä, että nyt se oikeasti tuntuu aidolta. Että tähän läheisyyteen voi luottaa.

Aiemmin Dyykkari alkoi ottaa etäisyyttä, jos hän voi henkisesti huonosti. Hän sulkeutui, pysytteli eri huoneessa, ei puhunut. Korkeintaan öisin alkoi puhua, mikä mätti tai millaista painajaista hän näki. Nyt hän on nähnyt painajaisia paljon. Ehkä lääkkeet ovat yksi syypää. Yhdessä, josta hän minulle kertoi, mielensärkijä alkoi tunkeutua elämäämme. Jollakin hän pystyi kiristämään minua niin, etten voinut kieltäytyä päästämästä häntä meille. Unessa mielensärkijä istui ruokapöydässämme ja virnuili Dyykkarille, joka kihisi kiukusta, mutta ei uskaltanut heittää äijää pihalle (mieluiten parvekkeelta), koska pelkäsi että siitä seuraisi minulle jotain pahaa. Mielensärkijä vittuili Dyykkarin tilanteelle unessa avoimesti, ja jopa tarjoutui opettamaan häntä, miten hänen tytärtään pannaan. Siinä vaiheessa Dyykkari kävi äijän kurkkuun kiinni, mutta oli voimaton kuin pikkulapsi, ja mielensärkijä karisti hänet helposti kimpustaan.

Minua oksetti, kun Dyykkari kertoi unestaan. Ja pelotti. Se muistutti liikaa unia, joita minä olen nähnyt. Unia, joissa mielensärkijä tarjoutuu opettamaan minulle, kuinka miehestä pidetään huolta. Ääneen sanoin kuitenkin vain, ettei ole tilannetta, jossa mielensärkijä pystyisi minua niin kiristämään. Jos hän yrittäisi, marssisin poliisille. Eikä siitä miehestä ole kuulunut viime aikoina mitään, yhtä kirjettä lukuunottamatta. Siinä hän kertoi, ettei ole minulle vihainen, ja toivotti tervetulleeksi kotiin. En lukenut sitä, vaan Dyykkari luki sen puolestani ennen kuin revin koko roskan ja heitin sen paperikeräykseen.

En ole kertonut niistä tapahtumista, jotka edelsivät Dyykkarin itsemurhayritystä. Yksi oli, että hän vihdoin purki minulle tuntojaan mielensärkijästä. Keskellä yötä, tyhjällä tiellä, keskellä ei-mitään.

Hän ei halua minun pitävän mitään yhteyttä vanhempiini. Ei edes äitiini. Hänen moraalikäsitykseensä ei käy, että ihmiset, jotka ovat minulle sellaisia asiota tehneet, saavat elää rangaistuksetta. Hänen moraalikäsitykseensä ei käy, että minä pidän heihin yhteyttä. Minkäänlaista yhteyttä. Laiminlyöjä ei ehkä ole minulle suoraan mitään tehnyt, mutta hän on mahdollistanut mielensärkijän toimien jatkumisen, ja Dyykkarin arvomaailmassa se on lähes yhtä paha asia. Tämä purkaus tapahtui huutamalla, samalla kun mies hakkasi tohjoksi mäyräkoirallisen kaljaa ja yhden auton kojelaudan. Tai itse asiassa yritti jälkimmäistä, mutta käsi oli heikompaa tekoa. Minä itkin vieressä.

Aluksi minua vähän pelotti Dyykkarin tunteiden voimakkuus. Sitten olin ihmeissäni. Joku tuntee minun puolestani niin vahvasti, ettei meinaa kestää sitä kipua, jota minun kokemukseni hänessä aiheuttavat. Tunteenpurkauksensa välistäkin Dyykkari kertoi rakastavansa minua. Että hänen tunteidensa voimakkuus johtuu siitä, että minä olen hänelle niin rakas ja hän haluaa minua suojella. Mutta hän ei kestä sitä, että enää kerron hänelle, mitä minulle on tehty. Hän ei enää kestä sitä, jos pidän vanhempiini yhteyttä. Koska jos minä menen siihen taloon, hän ei voi minua seurata, koska hän todennäköisesti tappaisi kaikki. Ja kun hän ei voi tulla mukaani, hän ei voi estää niitä ihmisiä satuttamasta minua.

Vakuutin väliin, että minä en enää siihen taloon mene. Minä en siitä mitään saa. Ja että terapeuttini oli oikeassa, kun sanoi, että jotkut asiat kuuluvat vain terapiaan. Niitä ei kannata jakaa puolisolle. Tämä oli todennäköisesti se, mihin hän sillä viittasi. Tieto satuttaisi liikaa.

Humalainen mies huusi minulle ainakin 20 minuuttia. Minä itkin vieressä ja nyökyttelin, kun en puhutuksi saanut. Purkauksen lopuksi hain lunta muovipussiin, että saatiin Dyykkarin käteen kylmää, ja sitten jatkettiin matkaa. Olotilaani oli vaikea kuvailla. Olin yhtä aikaa väsynyt ja onnellinen. Väsymykseni ei ollut fyysistä, vaikka yö olikin, vaan enimmäkseen henkistä. Päässäni oli tainnut tapahtua paljon, kun katsoin jonkun toisen vihaa ilman pelkoa siitä, että seuraavaksi minulle käy jotain. Minä en ollut koko tapauksen aikana pelännyt sitä, että minut seuraavaksi hakattaisiin. Minä surin sitä, etten enää näkisi äitiäni. Surin sitä, että se oli oikein. Surin sitä, etten osannut kokea vihaa kuten Dyykkari. Surin sitä, että aiheutin rakkaalleni niin paljon kipua.

Joitain tunteja myöhemmin, käytyään hyvästelemässä sisaruksensa, parhaat ystävänsä ja menneisyytensä, Dyykkari yritti tappaa itsensä. Ehkä hän oli ajatellut, ettei koskaan kertoisi minulle, mitä tunteita taustani hänessä synnytti, mutta halusi sitten kuitenkin tuona yönä käydä asiat minunkin kanssani läpi.

2 kommenttia:

  1. Te kuulostatte kahdelta sekopäältä jotka on ajautunut yhteen. Ja että vielä romantisoit teiän omituista suhdetta. Et eihän esim kahden alkoholistin kannata olla yhessä ei sellasesta tule mitään. Itselläni on vaikea masennus ja oon kyllä onnellinen että mun kumppani on täysin terve ja mulle järkkymätön tuki joka pitää jalat maan pinnalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, me ollaan kaksi kahjoa. :) Siksi meillä kai niin hyvin synkkaakin. On onnellista löytää joku, jonka möröt leikkivät nätisti minun mörköjeni kanssa.

      Kuka on sanonu, että minä sairastan nyt masennusta? Minä olen täysin terve. Ollut jo jonkin aikaa. Masennuslääkitykseni lopetettiin tarpeettomana 03/2011. Koen, että koska olen aikoinaan masennuksen sairastanut, osaan nyt olla tukena ihan eri tavalla, kun tiedän, millaista se on.

      Olen myös sen verran realisti, että ei se unelmien prinssi tule koskaan ratsastamaan elämääni valkoisella ratsullaan. Tosielämässä sillä prinssillä on vanha autonrotisko, ruma avioero takana ja se sairastaa masennusta. Mutta se on silti prinssi. Auton saa vaihdettua, avioeron käsiteltyä ja masennuksesta parantuu. :)

      Onneksi sinulla on hyvä kumppani rinnallasi. Toivon jaksamista ja pikaista paranemista oman masennuksesi kanssa!

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)