1.2.2014

Huoh

Olen äärettömän väsynyt. Torstai-iltaan jaksoin sinnitellä. Perjantain vastaisena yönä näin unta, että mulla naksahti päässä. Unessa jätin kaiken sikseen. Lähdin vain kävelemään POIS. Unen ihmiset käyttäytyivät, kuin mitään ei olisi hullusti. He vain pörräsivät ympärilläni ja hokivat, että pitää mennä takaisin. Löysin maasta leivoksia. Rupesin syömään niitä. Pörrääjistä yksi huomautti, että leivokset ovat likaisia, niitä ei saa syödä. Ja että pitää nyt vain mennä takaisin. Paskat. Työnsin viimeisetkin leivokset kitaani ja lähdin vihaisena marssimaan takaisin. Siellä joku uniformuasuinen mies (poliisi? vanginvartija?) otti minua käsivarresta kiinni, ja lähti kuljettamaan takaisin jonnekin. Hän ei antanut minkään sanomani vaikuttaa itseensä, ärsyyntyi vain, kun en tajunnut omaa paikkaani. Lopulta otin taskustani veitsen ja iskin sillä miestä. Ei reaktiota. Hän vain jauhoi siitä, miten kaikilla on paikkansa, eikä sitä saa jättää. Hän hoki sitä samalla junnaavalla äänenpainolla siihen asti, kunnes olin tappanut hänet. Hänen muuttumaton ilmeensä jäi tuijottamaan minua, kun marssin pois.

Herätyskellon soidessa nousin sammuttamaan sen. Menin takaisin Dyykkarin kainaloon (jonne tällä kertaa olin tervetullut) miettimään tilannetta. Olin kuoleman väsynyt, vaikka olin mennyt ajoissa nukkumaan. Dyykkari oli heräillyt pitkin yötä ja lähtenyt hortoilemaan pitkin asuntoa täysin vailla tolkkua. Häntä oli saanut vahtia, ettei hän kaadu ja loukkaa itseään, ja houkutella takaisin sänkyyn. Mietin, mitä sille päivälle olin sopinut. Ajattelin hetken mahdollisuutta, että en menisi tänään minnekään. Kehoni reaktio oli vahva: vatsani rauhoittui, lihakseni rentoutuivat. Tajusin, että jos pakotan itseni menemään, oksennan ennen kuin olen perillä ja todennäköisesti en pysty koko päivänä yhtään mihinkään järkevään. Jopa kaverille sovittu vierailu vain ahdisti.

Laitoin pari tekstaria eteenpäin: minä en liikkuisi tänään yhtään minnekään, olen pahoillani, kestäkää. Syyllisyys yritti alkaa painaa minua, mutta päättäväisesti työnsin sitä syrjään. Nyt ei voinut muuta. Minulla oli voimat loppu. Silti se löi minua migreenillä. Viimeisten tekstareiden vaihto olikin sitten mielenkiintoista, kun en meinannut nähdä näyttöä kaiken sen sahalaitakuvion alta. Kaikesta huolimatta nukuin kuin tukki pitkälle iltapäivään.

Koko loppupäivä meni haahuillessa. Pääni tuntui olevan jäässä. Jumissa. Stopissa. Tuotanto on lakkautettu, menkää kotia. Sinnikkään seinän tuijottelun jälkeen illalla pääsin ajatukseen käsiksi. Siskoni yritettiin raiskata. K tappoi itsensä. Dyykkari yritti tappaa itsensä. Mikä minä olen, jos en saa läheisiäni pysymään turvassa, hengissä? Mikä on minun tarkoitukseni, jos en pysty auttamaan ihmisiä?

Yritin sanoa itselleni, että ei ole minun hommani, tehtäväni pitää ihmisiä hengissä ajatukseni voimalla. Ja että maailmassa on pahoja asioita, ja niitä tapahtuu minun läheisilleni, halusin tai en. Eikä kukaan ihminen pysty suojelemaan muita kaikelta, vaikka laulussa niin luvataan. (ultra bra: minä suojelen sinua kaikelta)

Viime yönä näin todella kummallisia unia. Johdin jotain sotajoukkoa ja yritimme soluttautua johonkin linnakkeeseen. Sain puhuttua kaikki mukaani yritykseen, jossa heittäytyisimme maanalaisen virran vietäviksi ja antaisimme sen kuljettaa itsemme linnaan sisään. Happi ja uni loppuivat, ennen kuin pääsimme perille.

Tänään Dyykkari ei meinannut ottaa aamulääkettään. Sain hänet lopulta ylipuhuttua, vaikka sainkin kuunnella loppuun asti mutinaa siitä, kuinka elättelen harhakuvitelmia, kuinka nämä lääkkeet pelastavat maailman. Myöhemmin, kun olin laittamassa hänelle tämän päivän lääkkeitä valmiiksi, Dyykkari romahti sängylle viereeni. Minä kuulemma vihaan häntä. Haluan hänen kuolevan. Puhuimme asiasta. Mies kertoi minulle myös, mitä psykologi oli sanonut. Ihan samat asiat kuin mitä minä olen miehelle hokenut: Hänen täytyy nyt käsitellä nämä asiat. Töihin meno tekisi vain haittaa. Ilmeisesti viesti menee perille vasta, kun sen sanoo joku ammattilainen. Sain hänet myös myöntämään, että hän on vihainen. Helvetin vihainen. Mutta ei eksilleen tai vanhemmilleen tai millekään, minkä vihaamisessa olisi jotain järkeä. Hän on vihainen minulle, kun pakotan hänet syömään lääkkeensä. Pakotan hänet lääkäriin. Tämän kaiken täytyy johtua siitä, että vihaan häntä, eikö?

Huoh. Menen kaverille teelle ja jätän tämän paskan hetkeksi taakseni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)