27.2.2014

Kilometripostaus!!

Jatkan toiseen postaukseen, koska... No, paljon sanottavaa.

Kun lähdimme kaverin luota, halusin (ja osani halusi) jotenkin jakaa Dyykkarille sen, että minä olin niin onnellinen. Annoin osani kertoa, ettei saunassa ollut yhtään isiä, ja toivoin, että Dyykkari näyttäisi jotenkin olevansa siitä iloinen. Ei ollut. Seuraavaksi sain rauhoitella osaani siitä, ettei se nyt ollut suututtanut ketään tai ollut tuhma. Dyykkari ei vain tiennyt, mistä puhuin. Yritin sitten aikuisena itsenäni kertoa, mitä olin kokenut. Dyykkaria ei joko kiinnostanut, hän oli liian kiinni omissa ajatuksissaan (oli puhunut kaverinsa kanssa eksästään) tai sitten hän pelkäsi minun kertovan taas jotain pahoja muistoja, eikä halunnut minun jatkavan. Ehkä kaikkia näitä. Koin taas, etten tullut kuulluksi tai ymmärretyksi. Ehkä minä haluan tältä suhteelta jotain, mitä se ei voi olla.

Eikö sen luulisi riittävän, että seksi on parasta ikinä?

Kotona menin suoraan sänkyyn, olin rättiväsynyt. Heräsin parin tunnin päästä ja päässäni soi biisi. Tiesin sen olevan iPodissani, joten päätin hakea sen. Palasin sänkyyn, pistin biisin soimaan ja olin onnellinen. Todella onnellinen. Minun oli hyvä olla. Tässä hyvän olon hyöyssäni uskalsin sitten alkaa ajatella aihetta Näätä. Taas. Että jos minä olisin paikassa, jossa voisimme törmätä, ja äkkiä hän olisikin siinä, mitä minä haluaisin sanoa hänelle.

Että minä rakastan häntä. Ja se tekee kaikesta niin vaikeaa.

Hän kysyi, miksi minä rakastan häntä.

Hyvä kysymys. Koska minä uskon, että hän kuolee ilman minua. Se on aika paska syy rakastaa ketään. Minä uskon, että jos minä en pidä hänestä huolta, hänelle käy jotain pahaa. Minun pitää pitää pinnalla siskoani, veljeäni, nuorimmaista, Dyykkaria, kaikkia. Jos minä en jatkuvasti pidä ihmisiä hengissä, heille tapahtuu jotain pahaa.

Hän nauroi. Kysyi, onko minulla oikeasti semmoista valtaa.

Ei, eipä minulla ole.

Huoh.

Mjoo. Tunteistaan irtoaminen (tai irrottaminen, kuten minulle tehtiin) on oikeasti tosi perseestä. Siinä menettää tiedon siitä, mitä on, mitä haluaa, mitä tahtoo olla. Millainen ihminen minä olen, mistä minä pidän jne. Miten muuten minä tiedän nuo asiat, paitsi tunteiden kautta?

Tajusin myös, mitä ihme liikettä rintalihakseni ovat tehneet tärisemisensä alusta asti. Ne ovat inhon puistatuksia. Minä olen inhonnut sitä, mitä minulle on tehty, mitä ne miehet ovat tehneet, mutta minä en ole voinut sitä näyttää. Olen unohtanut kokonaan inhon tunteen. Olen minä sitä kokenut, mutta en ole kyllä varmaan ikinä luetellut sitä tunteeksi, jos on käsketty luettelemaan eri tunteita. Inhon tunne: se tunne, jota koet, kun pitäisi tyhjentää viemäri hiuksista. Se tunne, joka saa sinut välttelemään käden työntämistä vessanpönttöön. Se tunne, joka pompsahtaa esiin, kun näet netissä kuvan, jonka toivoisit voivasi unohtaa samantien. Se tunne, jota koin, kun näin vanhan, lihavan pedofiilin raiskaavan pikkupoikaa perseeseen. Minä koin syvää inhoa. Sekä sitä pedofiilia, että koko tilannetta kohtaan. Minä en halunnut olla siellä. Silti olin. Oli pakko olla ja kestää. Joten minä jäädytin itseni.

Oksettaa.

Päätä huippaa, ja taas palaan näätään. Mikähän helvetti minulla nyt on? Miksi en osaa lopettaa sen ihmisen ajattelua???

Tuolla sängyssä maatessani tajusin, että ehkä nyt alan olla siinä pisteessä, että en tarvitse jotakuta. Ehkä nyt voisin vihdoin olla niin vahva, että voisin sanoa parisuhteelle ei, ja olla omillani jonkin aikaa. Mutta parisuhteessa on etunsa, enkä puhu nyt seksistä. On joku, jonka kanssa jakaa päivän kokemukset. On joku, joka auttaa, kun ei osaa. On joku, joka vahtii, ettei mielensärkijä änge meille, joku, joka toimii pelotteena. Jos nyt muuttaisin omilleni jonnekin yksiöön, joutuisin muuttamaan toiselle paikkakunnalle. En kertoisi osoitettani kenellekään, en edes sukulaisille. En kertoisi edes paikkakuntaa. Ettei SE hirviö löytäisi minua. Tulisi ovelle.

Ja kumppanissa on sekin hyvä puoli, että hän tukee silloin, kun pelot meinaavat kaataa minut. Kun pelkään, etten jaksa. Kun pelkään, etten osaa. Kun pelkään, ettei minusta ole mihinkään, etten ansaitse mitään. Heikkoina hetkinä on hyvä olla joku.

Mutta onko Dyykkari se joku? En tiedä. Tuntuu, että minä olen häntä varten, mutta hän ei minua. Ei ainakaan tunnetasolla... Ja olen sen verran nainen, että tunteet ovat minulle tärkeitä. Haluan kumppanin, jonka kanssa saan kokea tunteita, ja tulen nähdyksi niiden kanssa.

Minulla alkaa olla jo aika paljon toiveita kumppaniani kohtaan:
- Kun osani haluaa jakaa jotain, iloitset sen kanssa.
- Kun olen surullinen, kysyt, mikä minulla on.
- Kun haluan kertoa jotain, kuuntelet.

Vai haluanko minä sittenkään kumppania? Luettelenko minä ominaisuuksia, jotka kuuluvat ystävälle? Jos minä kaipaankin ystävää?

Aviomies ei voi vastata kaikkiin tarpeisiin. Yksikään ihminen ei ole niin täydellinen, että hän voisi vastata toisen ihmisen kaikkiin tarpeisiin. Siksi meillä on (tai tulisi olla) useita läheisiä ihmisiä. Minulla on yksi. Sen toisen menetin, kun menin panemaan häntä. Hitto. Himot ne on hevosellakin, mutta pitääkö minun himojeni olla niin... Vahvoja?

Olisi niin kätevää, jos disso olisi ihmisille tutumpi ilmiö. Voisi ihan vapaasti puhua siitä, että nyt on huono päivä, osa riehuu. Tai että eilen oli jännä päivä, tunsin olevani pikkulapsi koko ajan, enkä uskonut yltäväni ylähyllylle edes tikkaiden kanssa. Tai että nyt olen edistynyt ihan hirveästi, iloitkaa mun kanssa.

Tuuli ujeltaa aavikolla. Ei ketään. Ei ketään, jolle kertoa nuo asiat.

Joten minä kirjoitan ne tänne blogiin. Ehkä joku samaistuu. Ehkä joku ymmärtää, vaikka minäkään en tällä hetkellä ymmärrä itseäni.

Joku iso tuli katsomaan, mitä kirjoitan. Se on osa, jolla on tunteet. Se meni kanssani päällekkäin tänään siellä saunassa. Siksi minä tunsin. Se kysyy, haluaisinko yhdistyä. Vastaan kyllä, ja haluan mennä nukkumaan.

Näätä. Mikä vittu siinä miehessä on?? Mikä minussa on?

Minun pitää löytää itseni, muuten mistään ei tule mitään. Päädyn vain satuttamaan ja rikkomaan ihmisiä, jos en saa selville, mitä haluan ja missä muodossa. Tämä on perseestä.

Ajattelenko pakonomaisesti näätää, koska en halua päästää Dyykkaria lähelle? Ehkä. Vieläkin on liian pelottavaa oikeasti antaa jonkun nähdä minut ihmisenä ilman mitään suojamuureja, eikä tuo alun autoepisodi vähentänyt sitä pelkoa lainkaan.

Minä etsin isääni miehissä, joita elämääni päästän. Olen niin klisee, että naurattaisi, jos ei itkettäisi. Kaipaan jotakuta, joka sanoisi, että minä kelpaan. Että olen tarpeeksi hyvä. Että hän voi rakastaa minua kaikista vioistani huolimatta. Että hän voi rakastaa minua, vaikka välillä haluankin päteä. Että hän voi rakastaa minua, vaikka olenkin välillä sekaantumassa ihan kaikkeen. Että hän voi rakastaa minua, vaikka olenkin välillä hankala.

Sen sijaan minulla on mies, joka sanoo, ettei tiedä voiko koskaan luottaa minuun. Joka ei uskalla luottaa siihen, että joskus valmistuisin. Joka ei useinkaan halua minun koskevan itseensä, koska ahdistuu siitä.

Jos Dyykkari dyykkasi minut, niin kyllä minäkin dyykkasin hänet. Hän oli heittänyt itsensä tunkiolle ja rypi siellä.

Tänään mietin eroa. Onko tuo mies jo niin vahvoilla, että voin hänet jättää? Olenko minä niin vahvoilla? Haluanko muuttaa tästä kahden miehen vartioimasta kämpästä oikeasti omilleni? Luopua noin ihanan ihmisen seurasta?

Dyykkari on siitä ihmeellinen tapaus, että hänen ympärillään tapahtuu. Elämäni ei ole ollut tylsää sen jälkeen kun hänet tapasin.

Sitten on vielä siskoni. Hän on nyt jotenkin ripustanut itsensä meihin. Me olemme hänen uudet vanhempansa. Hän tarvitsee isämallia yhtä kipeästi tai vielä kipeämmin kuin minä, ja on löytänyt sellaisen Dyykkarista. Hän inhoaa näätää.

En ole muuten ollut sen ihmisen kanssa tekemisissä yli puoleen vuoteen. Onkohan hän enää se henkilö, jonka tunsin, vai onko päässäni vain joku muisto hänestä, joka ei enää lainkaan kohtaa todellisuutta?

En tiedä.

Hitto. Olen kirjoittanut jo kilometrin, ja ajatuksia vain kuohuu menemään. En jaksaisi. Haluaisin nukahtaa... Ja en halua. Silloin tapahtuu jotain. Jos ei muuta, niin jos menee nukkumaan, pitää herätä, ja huomenna on kasin aamu. Nyt ei oikein opiskelut kiinnosta, sori vaan. Pitäkää tunkkinne, mun tarttee ensin saada itseni kasaan, taas.

Välillä mietin, lukeeko Näätä tätä blogia. Näytin sen hänelle joskus, mutta en usko, että hän muistaa. Jos hän lukee, hän osaa kyllä päätellä nimimerkkinsä. Joskus toivon, että hän lukisi. Että minulla olisi edes sitä kautta joku yhteys häneen. Joskus toivon, että hän ei lukisi, koska uskon, että jos hän lukee, hän alkaa vihata minua. Kukaan ei voi kestää minua sellaisena ihmisenä, kuin olen. Rikkinäisenä. Vajavaisena. Hauraana. Minuna itsenäni.

En ole koskaan puhunut kenellekään niin suoraan, kuin "puhun" blogilleni. Tosielämässä uskon, että suoraan puhumisesta saa turpaansa. Mistä minulla on ihan tarpeeksi kokemusta. Se sattuu ihan mukavasti, kun joku lyö nenään.

Lupasin itselleni, tai oikeastaan keholleni, että enää en anna tuottaa sille kipua. Oikea pakarani reagoi heti rentoutumalla lisää. Vasen jalkani on kuin kuollut. Sitä särkee, mutta se ei reagoi mihinkään. Pitipä tämäkin laittaa ylös, paljoa hyödyttää.

Huoh. Pitäisi ihan oikeasti olla siellä sängyssä jo.

Haluaisin Dyykkarin ymmärtävän osiani. Haluaisin hänen ymmärtävän, että minä koostun osista. Että minä en ole ehjä persoona. Haluaisin hänen ymmärtävän, jotta hän voisi... Niin, en tiedä. Ymmärtää minua? Antaa minulle luvan käydä panemassa näätää, koska joku osistani on rakastunut häneen, ja toinen Dyykkariin? En tiedä. En ymmärrä. Ehkä haluan Dyykkarin ymmärtävän osiani, että joku voisi antaa minulle jotain tiekarttaa tässä elämässä. Kaipaisin peiliä, ihmistä, joka kertoisi minulle, mitä minussa näkee. Dyykkarista semmoinen on "hempeilyä", eikä sitä pidä harrastaa.

Onko tuo mies oikeasti sellainen, ettei iloitse kanssani asioista, joista minä iloitsen, vai onko hän vain masentunut? Vittu kun ei voi tietää... Joskus toivoisi omistavansa sen kristallipallon, jotta voisi nähdä tulevaisuuteen. Mitä tapahtuu, jos teen näin? Mitä tapahtuu, jos teen näin? Mitä tapahtuu, jos en tee mitään? Voinko elää itseni kanssa?

Nukkumaan. Nyt.

2 kommenttia:

  1. Pystyn todellakin samastumaan ajatuksiisi. Kirjoituksesi auttoi todella paljon ymmärtämään jälleen itseäni ja mikä parasta, ymmärtämään sitä etten ole ainoa täällä maailmassa näiden tunteideni kanssa.

    On muitakin dissosioivia. On muitakin, jotka kamppailee näiden ajatusten kanssa. On muitakin, jotka ymmärtävät mua vaikka itse en oikein aina ymmärrä itseäni.

    Sen haluan sanoa, että on mahdollista löytää parisuhde, jossa tulee kuulluksi ja nähdyksi, kaikkine näine osine. Luojan kiitos olen löytänyt ihmisen vierelleni, joka jaksaa kuunnella tuskaani, pelkojani, pitää kiinni, ymmärtää niitä osia ja traumoja, jotka vaikuttavat edelleen minuun, vaikka ne ihmiset ja asiat ovat historiaa. On ihminen vierellä, joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, vajavaisena, heikkona ja traumatisoituneena. Eikä edes ajattele mun olevan vaikea, heikko, hauras tai hankala, vaan pitää mua selviytyjänä traumoistani ja vaikeista taustoistani huolimatta. Ihminen, joka pitää mua todella vahvana selviytyjänä ja joka uskoo, että kun nämä asiat on käsitelty, elämä aukeaa aivan eri tavalla.

    Toivon, että sinäkin saat tuntea itsesi kuulluksi ja ymmärretyksi ja nähdyksi, koska jokainen meistä, erityisesti vaikeat polut kolunneena, enimmiten sitä tarvitsee.

    <3

    VastaaPoista
  2. <3

    Tiedän millaista on olla toisen kanssa puoliksi jo tavan vuoksi. Ja kuinka paljon se pelottaa lähteä suhteesta silti. Hyvä seksi on aina plussaa, mutta ei se voi se suhteen kantava voima olla. Tuli paha mieli kun luin tekstiäsi ja tajusin kuinka hyvin mulla asiat onkaan, sitä pitäisi osata arvostaa vieläkin enemmän. Kuten BonaFidekin sanoi, niin se on mahdollista löytää ihminen joka ymmärtää ja hyväksyy sinut "virheineen" kaikkineen, koko pakettina. Ja silti se toinen ei näe vain niitä virheitäsi vaan sinut. Sitä kautta alkaa arvostamaan myös uudella tavalla itseään ja ymmärtää: minäkin olen arvokas. On suunnattoman helpottavaa kun mies ymmärtää ja tuntee osani, joka ymmärtää että silloin kun osat ovat paikalla kaikki yhtenä sekasotkuna ja olen ihan sekaisin, etten välttämättä tarkoita mitä sanon ja hän osaa jättää sanomiseni silloin huomioimatta. Että hän silloin kysyy että kuka olen ja kuinka vanha olen, niin että itsekin rauhoitun ja alan miettimään asiaa, että olenko nyt oma itseni ja löydän jälleen itseni sen kaiken keskeltä. Ja iloitsee kanssani pienestäkin edistymisestä ja kannustaa minua kirjoittamaan blogiani ja jaksaa terapiapäiväni silloinkin kun olen loppupäivän aivan kuutamolla. Ja pitää kainalossa eikä päästä irti jos olen yhtäkkiä niin peloissani että pelkään jopa miestäni, rauhoittaa ja puhuu rauhallisella äänellä niin, että lopulta minäkin rauhoitun, eikä suutu eikä ota sitä henkilökohtaisesti, että pelkään jopa häntä.

    Minä olen eheytynyt paljon jo sen takia että mieheni on jaksanut olla tukenani, ja tiedän että hän on sitä, aina. Ettei minun enää tarvitse pelätä että kaikki sortuu kuitenkin, olen alkanut vihdoinkin luottamaan johonkuhun ja elämään ylipäätään.

    Sinullakin on oikeus tulla kuulluksi ja olla ihmisen kanssa joka oikeasti ymmärtää. Tiedän sen tunteen kun tuntuu että muiden hyvinvointi on omilla harteilla. Huolehdin äidistäni vielä aikuisenakin, kunnes aloin ymmärtää että myös se että miten minä voin on tärkeää. Ja etten aina jaksa, eikä minun tarvitsekaan. Minulla on oikeus myös omaan hyvinvointiini. Ja että minäkin saan ottaa vastaan tukea jos olen väsynyt.

    Haleja ja voimia ihan hirmuisesti *ruts*

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)