4.2.2014

Kun aivot ei toimi

On oikeastaan todella hyvä, että saan nyt seurata masennuksesta selviytymistä tältä puolelta. Sitä herää huomaamaan, mistä on selvinnyt. Mietin, miten ihmeessä yhteiskunta olettaa Dyykkarin hoitavan asioitaan. Hän sairastaa masennusta. Vasta eilen hänelle selvisi, milloin mikäkin lääke pitää ottaa. Juuri tästä syystä minä olen jakanut ne hänelle tähän asti. Hänen on uskomattoman vaikeaa herätä tiettyyn aikaan saati sitten pysyä hereillä. Mieluiten hän vain nukkuisi. Herätessään hän ei tajua mistään mitään, joten se, että hän ottaisi lääkkeet kellon herättäessä ei olisi ensimmäisellä viikolla hoitoa onnistunut lainkaan. Nyt se toimii jo niin, että hälytyksen nimi on lääke! ja se lääke on vesilasin vieressä sen hälyttävän kännykän vieressä.

Tänään hän selvisi hammaslääkäriin, mutta ei meinannut selvitä takaisin. Lähimuisti ei toimi, joten hän hukkasi avaimet taskuunsa. Melkein jo tilasi taksin.

Masennuslääkkeet pyörryttävät häntä. Rauhoittavilla saa pyörrytyksen pois, mutta sitten ei jaksa kuin nukkua. Mene siinä sitten lenkille tai aloita uusi harrastus, kuten psykologi vaati. Miksi ihmeessä ihmiselle, joka ei jaksa kuin hengittää, laitetaan vaatimus, että pitäisi alkaa urheilla?! Eikö se jo ahdistu ihan tarpeeksi kaikesta muusta? Eikö se riittäisi, että psykologi kehottaisi pyrkimään siihen, että kun on hereillä, olisi hereillä päivällä tai illalla, ei yöllä. Katsoisi, että syö joka päivä jotain. Ottaa lääkkeet ajallaan. Jos alotettaisiin siitä.

Sitten, kun ne voimat alkavat palautua, katsotaan sitä ulos menemistä. Jos siitä sitten joskus etenisi lenkille asti, hyvä. Ja kun alkaa tuntua, että jaksaisi jotain tehdä, voisi miettiä jotain kivaa tekemistä. Se olisi realistisempi suunnitelma. Ei sitä voi edetä nopeammin kuin voimiensa mukaan.

Se, että masennuksen aallonpohjassa olevalta ihmiseltä rupeaisi vaatimaan sitä, että hän nukkuisi yössä vain 7h, heräisi joka aamu skarppina viimeistään klo 8, söisi kolmen tunnin välein, ottaisi lääkkeet ajallaan, urheilisi, askartelisi ja hoitaisi kotinsa ja asiansa ajallaan, on kuin vaatisi vuosia urheilematta olleelta kehonrakentajan treeniohjelman suorittamista ekana salipäivänä. Ei vain onnistu. Tai jos jotenkin onnistuukin, niin tekee tilanteen vain huonommaksi.

Mitä itse masennuksen ajoilta muistaa, niin sen vaatimisen. Sitä vaati itseltään vaikka mitä. Ei saanut antaa sairauden vaikutta elämäänsä. Piti nähdä kavereita, piti lähteä ulos, piti suorittaa opintoja, piti pyörittää kotia, piti olla täydellinen puoliso, piti sitä, piti tätä. Vähitellen sitä oli pakko luopua vaatimisesta. Ei vain jaksanut. Jos kaverit eivät ymmärtäneet sitä, että minä en jaksa, eivät ne olleet pitämisen arvoisia kavereita. Jos elimistö kaipaa lepoa, ei ole mitään järkeä lähteä baariin, vaikka siellä kuinka olisi se-ja-se soittamassa tai kuinka paljon tahansa sitä ihmeteltäisiinkään, kun en ikinä lähde viihteelle. Jos aivot eivät kykene ottamaan tietoa vastaan, mitä järkeä on hakata päätänsä seinään opintojen kanssa? Näin jälkikäteen tuijottelen suorittamieni opintojen listaa ja ihmettelen, milloin minä olen tuonkin tehnyt. Outo olo, kun näkee papereissa, että suoritus on hyväksytysti tehty, mutta ei muista keitä kurssilla oli, mihin vuodenaikaan sen teki, oliko siinä tentti tai joku retki jonnekin... Ei muista koko kurssia! Yhtä hyvin sen olisi voinut jättää tekemättä.

Kukaan ei kuole, jos pyykit kertyvät nurkkiin tai keittiö näyttää räjähtäneeltä. Jos siinä kämpässä asuu muita, hoitakoot he, jos jaksavat paremmin. Jos ei asu, sotkusta ei kärsi kuin sinä. Ja jos sinä vain nukut, niin mitäs kärsimistä siinä sotkussa sitten on? Jos parisuhteessa ei ole oikeus olla heikko, tarvitseva, sairas, niin aika paska parisuhde. Jos siihen puolisoonsa ei luota edes sen vertaa, että voi heittäytyä hänen hoidettavakseen edes hetkellisesti, niin aika heikolla tolalla luottamus. Yksi kerrallaan nuo "pitää"-vaatimukset vain tippuivat pois. Lopulta sitä tuijotteli ikkunasta ihan tyytyväisenä, vaikka tukka sojotti päässä, pyjama oli ollut päällä koko viikon ja kämppä oli kuin pyörremyrsky. Minun prioriteetikseni oli tullut levätä ja käydä päätäni läpi. Jos sen lisäksi jaksoi käydä vessassa, helpotti elämäänsä. Kannatti myös syödä ja juoda. Jos siitä, että kävi suihkussa, tuli parempi olo, sitten sitä kävi. Ainoat pitää-kohdat elämän siinä vaiheessa olivat:

1. piti pysyä hengissä
2. piti ottaa lääkkeet
3. piti käydä kaupassa, jos ruoka loppui
4. piti käydä lääkärissä, jos oli aika
5. piti käydä terapiassa, jos oli aika

Jos jotain oli ihan pakko hoitaa, niin en tehnyt sinä päivänä muuta. Siitä sitten vähitellen, kuukausien mittaan lisäsi hommia: teki kaksi asiaa päivässä. Kolme. Palasi takaisin yhteen. Yritti taas kolmea.

Jossain vaiheessa sitä huomasi, että alkoi voida paremmin. Sitten jaksoi ottaa sen paranemisen tavoitteeksi. Se on yhä minun päätavoitteeni. Minä haluan saada tämän kehon hyvään kuntoon. Nyt se pitää sisällään sen, että käyn jumpassa kerran viikkoon. Ehkä se joskus sisältää myös sen, että yritän syödä terveellisesti, tai käyn jumpassa kahdesti viikkoon. Siihen asti tilaan pitsaa, jos ei jaksa tehdä ruokaa.

2 kommenttia:

  1. Muista että sinä et ole vastuussa edes Dyykkarin hyvinvoinnista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan, muistan. :) Yritän jatkuvasti työntää itseäni kauemmas hänen toipumisprosessistaan ja vastuuttaa häntä itse toipumisestaan. Minä keskityn opintoihini. On kyllä mukavaa, kun hän nyt tukeutuu minuun. Ja huolehtii minusta ja jaksamisestani oman masennuksensa keskelläkin.

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)