12.2.2014

Kuulluksi tullut, nähdyksi tullut

Tajusin tarvitsevani kuuntelijaa. Marssin kriisityöntekijän puheille. Onneksi täällä on matalan kynnyksen kriisiapua tarjolla. Sanoin ääneen monta asiaa. Että rakastan Dyykkaria. Että pelästyin ihan helvetisti, kun hän yritti tappaa itsensä. Ja että minusta tuntuu kaikista pahimmalta se, että puolisoni mieluummin yrittää tappaa itsensä, kuin jatkaa enää elämäänsä kanssani. (Vaikka tiedän järjellä, että hänet ajoi tekoonsa ahdistus, jota hän ei enää kestänyt, eikä teolla ollut minun kanssani mitään tekemistä.) Kriisityöntekijä käski minun antaa järjen olla, ja purkaa tunteeni pihalle. Joten minä sitten paruin siellä. Kotimatkalla huomasin hymyileväni. Joskus tarvitaan vain se joku, joka kuuntelee.

Ammattilaisilla on joskus paikkansa. Heistä tietää, miten he reagoivat. He eivät katkaise kaverisuhdetta, jos menet ja kerrot heille liian pelottavia asioita. He eivät kieltäydy kuuntelemasta. He tarjoavat nenäliinaa, eivätkä puhu päälle. Osaavat kysyä asioita niin, että sen tunteen saa pihalle. Ainakin tämä osasi.

Välillä kyllä harmittaa se, ettei minulla ole ystävää, jolle soittaa ja sanoa ihan mitä vain. Minun on joskus ikävä Näätää, kaikesta huolimatta. Hän oli sellainen ihminen, jolle minä saatoin puhua. Hän kuunteli minua. Hän oli minun puolellani. Ainakin silloin. Viimeksi kun kuulin hänen puhuvan minusta, sain kuulla olevani kiero ämmä. En tiedä. Ehkä olen ollutkin. Mutta en tiedä hänenkään motiiveitaan. Kuunteliko hän minua vain siksi, että halusi pöksyihini, toivoiko hän voittavansa minut itselleen, vai halusiko hän kunnon kaverina selvittää, olenko oikea nainen hänen kaverilleen... En tiedä. En ehkä koskaan saakaan tietää.

Avioeron jälkeen minun oli välillä ikävä ex-miestäni. Jos sattui jotain, jonka olisi halunnut jakaa jonkun kanssa, hyvässä tai pahassa, ei ollut ketään, jolle soittaa: "Arvaa, mitä tapahtu!" Vähitellen Dyykkarista tuli sellainen ihminen. Mutta hän ei ole maailman paras kuuntelija. Hänellä on liian lyhytjänteinen keskittymiskyky. Hän on kyllä hyvä keskittymään asioihin, mutta ei yhteenkään kovin pitkään. :)

Kriisityöntekijälle purkautuessani aloin miettiä elämäni epäsuhtaisuutta. Minä autan nuorimmaista, kun hän sitä pyytää. Yritän auttaa siskoani, pyytämättäkin, vaikka tiedän, ettei hän auttaisi minua, jos pyytäisin. Kannan huolta veljestäni ja lähetän rahaa kun pystyn, vaikka tiedän, ettei hän pysty minua auttamaan, vaikka haluaisikin. Annan lahjoja paljon useammin kuin niitä saan. Hoidan Dyykkaria ja kuuntelen häntä, vaikka olisin kuinka väsynyt. Minua kuuntelee auttava puhelin tai tämä blogi.

Mielensärkijä opetti minulle, että on pärjättävä yksin. Vahvat eivät tarvitse ketään. Minä en ansaitse ketään. Noudatan hänen oppejaan yhä, tahtomattani.

Ehkä Dyykkari löytää kuuntelijantaitonsa, kun masennus alkaa hellittää otettaan. Ehkä minä joskus uskallan luottaa johonkuhun niin paljon, että saan hänestä itselleni ystävän. Ei vielä heitetä kirvestä kaivoon.

Ehkä minä opin vielä joskus kuuntelemaan. Se on vaikea taito.

2 kommenttia:

  1. Et kuitenkaan onneksi enää kulje tiukassa mielensärkijän opeissa, että on pärjättävä yksin. Osasin kääntyä kriisityöntekijän puoleen, ennenkuin omat voimasi kokonaan loppuivat.

    Voimia parisuhteeseenne, toivottavasti tuo vahvistaa. <3

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)