18.2.2014

Lamaannus

Huomenna pitäisi olla vaikka mitä. En jaksa. Tehtävät ovat palauttamatta, eikä jaksa edes ahistua. Nyt hyrrää ihan jollain muulla saralla kuin opiskeluissa.

Masennuksesta toipuva Dyykkari on huono juttu. Minä en ansaitse miestä, joka on terve. Minun pitää pelastaa ihmisiä, PELASTAA, huolehtia, hoivata. Uhrata itseni. Se ei onnistu, jos puolisonani on joku muu kuin täysin kädetön ja avuton äpärä.

Minä en kelpaa kellekään. En ainakaan sellaiselle, joka ei ole vähintään yhtä sekaisin kuin minä itse.

On ikävä näätää. Hän oikeasti kuunteli. Minä tarvitsisin nyt jonkun, joka kuuntelisi tuomitsematta ja palauttaisi maanpinnalle. Kyllä minä tiedän, miten järjettömiä ajatuksia nuo ovat. Siksi minä yritän nyt työstää niitä päästäni PIHALLE, ULOS!, mutta ne eivät mene...

Aamulla iski migreeni. Koko päivän huojuin tuolillani, huippasi. Lähdin kesken päivän, enkä mennyt edes jumppaan (LÄSKI!), kun tuntui, että nyt tarvitsee rauhoittua.

Huoh...

Itkettää.

Minulla on ollut jo yli kuukauden olo, että olen kauhean itkuherkkä. Ensin luulin sen liittyvän menkkoihin, mutta nyt olo on noussut niin monta kertaa ja tihenevään tahtiin, että oletan sen liittyvän siihen, että tunteet ovat vihdoin palaamassa.

Minun tunteenihan ovat Saharassa. Jossain. Kaukana. Eksyneet matkalla kotiinsa. Never heard, never seen. Ei havaintoa.

Kyllä minä jotain tunnen, mutta nyt pienten välähdysten myötä olen alkanut ymmärtää, että tähänastiset tunteeni ovat olleet vaimennettuja. Voimakkaat ahdistukseni, suruni, hätäni ovat puskeneet läpi muureistani, mutta eivät nekään kaikista. Viime aikoina olen pari kertaa saanut nähdä tunnehyökyni täydessä voimassaan, mutta silloinkin vain hetkeksi, pienen pyöreän luukun läpi.


Onko kirja Kuinkas sitten kävikään? tuttu? Minusta tuntuu, kuin olisin kiipeämässä etukannen ikkunasta sisään. Mitään hajua ei ole, mitä toisella puolella on, mutta eihän muumi-kirjoissa voi pahasti käydä?

Pyöräillessäni kotiin, kun totesin että olen eniten hyödyksi vällyjen välissä, päätin yhdessä ylämäessä kokeilla mitä tapahtuu, jos otan pakaralihakset mukaan polkaisuihin. Tuntui pahalta. Ahdistuin välittömästi niin, että yksi osani meinasi saada paniikkikohtauksen. Pyysin sitä odottamaan kotiin asti. Siihen asti, kunnes olisin Dyykkarin sylissä ja saisin itkeä. Romahtaa. Se suostui. Nyt en ole mennyt Dyykkaria lähellekään. Vältellyt hänelle puhumistakin. Osani on pettynyt.

Minä vain en halua kohdata sitä. Vielä. Jossain vaiheessa on pakko.

Olen maannut pimeässä ja syönyt suklaata. Vedonnut migreeniin, joka kyllä katosi jo aikapäiviä sitten. Minä haluan hoivaa. Huolenpitoa. Jonkun silittämään päätäni ja sanomaan, että kaikki tulee menemään hyvin.

Paskat.

2 kommenttia:

  1. Mäkin haluisin jonkun hoivaamaan mua. Silti en halua.
    Uusi lukija tässä ilmottautuu samalla.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)