12.2.2014

Minulla on ihana mies

Dyykkari tarttui omaan toipumiseensa. Hän totesi olleensa tyhmä, kun oli pyrkinyt vain syvemmälle sinne masennukseensa. Totesin, että niin se sairaus toimii. Saa haluamaan sitä masentunutta oloa. Mies oli ihmeissään: Eikö vika olisikaan siinä, että hän on laiska? (Minä en kyllä mitenkään ymmärrä, miten tuo mies voi pitää itseään laiskana!! Hän on tehnyt työpäiviä, joihin minä kuolisin, sellaisella tahdilla, että siitä näkee että on tehnyt töitä pienen ikänsä. Ja haukkuu itseään jatkuvasti laiskaksi, kun on sairauslomalla eikä töissä.)

Nyt on löytynyt hyvä hoitokontakti, ihminen, jonka kanssa Dyykkari koki saaneensa keskusteluyhteyden. He sopivat heti jatkosta, eli käynti ei jäänyt yhteen kertaan. Mies hymyili tapaamisen jälkeen, ja iloisuus jatkui läpi apteekkikäynnin aina kotiin asti. Sydäntä lämmittää nähdä hänet taas hymyilevänä. Silmiinkin on palaamassa se tuttu pilke.

Mitä paremmin hän alkaa voida, sitä ihanampi hän on minua kohtaan. Eilen kotona odotti ruoka pöydässä. Hän ei enää ole vihainen minulle siitä, että pakotin hänet hoitoon. Ensiapuun vieminen on kyllä yhä "ylireagointia", mutta masennuksen hellittäminen on hyvä juttu. Ja hän myönsi myös sen, ettei ilman ensiapuun viemistä olisi vieläkään suostunut lääkkeitä syömään. Olen minä jäärän puolison itselleni valinnut. :D Mutta itse olen ihan samanlainen, joten pata kattilaa soimaa.

Olen iloinen myös siitä, että kotiin hankkimani jumppavälineet eivät ole jääneet nurkkiin pölyttymään. Dyykkari käyttää niitä jo enemmän kuin minä, ja aivan oma-aloitteisesti. Muutos parempaan tuntuu tapahtuvan aivan älyttömän nopeasti! Kyllä takapakkia tulee jossain vaiheessa, mutta eiköhän siitäkin selvitä.

1 kommentti:

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)