3.2.2014

Tunnehyrskyä

Eilen kaveri kertoi surullisia uutisia. Kun pääsin kotiin, Dyykkari oli lähes hysteerinen. Paha ilta, pahoja ajatuksia. Hänen päänsä oli saanut hänet lähes vakuuttuneeksi siitä, etten ollut kaverillani vaan panemassa jotain vierasta miestä. Ruokaa ja vierihoitoa, ja hän oli taas kunnossa.

Tänään Dyykkari sanoi, että hänellä on ollut outo olo koko päivän. Ei enää tunnu niin pahalta. Pitäisiköhän hänen ottaa rauhoittava? Jos tämä olo loppuukin ihan just? Neuvoin tunnustelemaan oloa. Ehtii sen rauhoittavan ottaa myöhemminkin. Tämä voi olla ihan sitä, että masennuslääkkeet alkavat vaikuttamaan. Minä muistan tuon tunteen. Sen epäuskon, kun se hirveä mustuus alkoi väistyä. Normaali olo tuntui pelottavalta. Sen oli unohtanut niin täysin.

Tänään Dyykkari jaksoi soittaa lapsilleen ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. Hän lähti pyytämättä kanssani kauppaan, eikä valittanut koko reissulla kertaakaan ihmispaljoudesta. Ehkä eilinen oli se aallonpohja, joka edelsi lääkkeiden hyviä vaikutuksia. Olen iloinen, että Dyykkari tuntuu reagoivan masennuslääkkeisiin hyvin ja vieläpä nopeammin kuin uskalsin toivoa.

Minun ahdistukseni sen sijaan ottaa kierroksia. Huomenna olisi töitä, ja olen pihalla kuin lumiukko kun en perjantaina päässyt tapaamiseen, jossa sovittiin alkavan viikon kuviot. Pelottaa, että mokaan.

Lupasin nuorimmaiselle tehdä hänelle lapaset, ja ahdistun, kun en saanut niitä tänään valmiiksi. Pelottaa, että tuliko niistä liian pienet. Pitääkö hän niistä? Pitääkö hän minusta?

Pelkään, että Dyykkari jättää minut. Ei kuulemma, kunhan en petä häntä. Mutta minähän petin jo. Silloin vuosi sitten. Pelkään, ettei hän koskaan anna anteeksi.

Pelkään, että alan vihata työtä, johon olen valmistumassa jo ennen kuin ehdin edes valmistua. Ärsyttää tämä hemmetin ylianalysointi.

Tunnen riittämättömyyttä, kun olen taas jäänyt jälkeen lukuaikatauluissani ja en ole ehtinyt kaikkea, mitä olen halunnut. Pelkään, että epäonnistun opinnoissani.

Niin, ja Kela pisti opintotukeni katkolle. Taistelen saadakseni sen jatkumaan. Onneksi olen varautunut, ja nostin kaiken opintolainan, minkä irti sain. Sillä selviää ainakin pari kuukautta. Toivottavasti tuki jatkuu taas silloin.

Hävettää, kun tein opiskelukavereilleni oharit viime viikolla. En vain kerran, vaan kahdesti. Enkä ole ehtinyt selittää heille, että miksi. Ei ole minun tapaistani tehdä ohareita. Syyllisyys painaa.

Paljon pelkoa. Paljon päässä pyöriviä asioita.

Ei mikään ihme, etten saa nukutuksi. Onneksi Dyykkari lainasi yhden rauhoittavan. Se tuntuu tepsivän nyt niin hyvin, että taidan kömpiä miehen viereen. Öitä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)