29.3.2014

Pikapostaus

Näin unta, jossa tein blogipostauksen. Sain sitä kirjoittaessani hirveästi hyviä oivalluksia, joista en nyt tietenkään muista yhtäkään.

Kaverin kanssa syömässä ollessani tajusin, että jos istun lysyssä, se vaikuttaa mielialaani. Valitin ja valitin ja mielialani vain laski. Samoin laski ryhtinikin: Painuin kasaan. Kun nostin itseni istumaan suoraan, heti alkoi löytyä jutuistakin valoa ja aurinkoa. Jännä juttu. Pitää yrittää pitää ryhti kasassa.

Tosielämässä on nyt paljon touhua, ja joudun pariksi viikoksi pois netin äärestä.

22.3.2014

Vihasta

Laskin suuren taakan maahan. Lakkasin kantamasta vihaa. Kieltäydyin enää vihaamasta itseäni. Itsensä vihaamisesta ei ole mitään hyötyä. Siitä voi olla hetkellisesti. Sitten pitää todeta, että muuttaa toimintatapojaan ja lopettaa viha. Minä vihasin itseäni aivan turhaan. Vihasin itseäni muiden tekojen vuoksi. Vihasin itseäni siksi, että tulin raiskatuksi. Vihasin itseäni siitä, että pakotettuna tein asioita, joita en olisi halunnut tehdä.

Jos teen jotain yököttävää siksi, että muutoin joudun hakatuksi tai tapetuksi, kannattaako itseään vihata silloin? Jos teen jotain inhottavaa siksi, että muutoin minulle tuotettaisiin kipua, kannattaako silloin vihata itseään? Jos suostun sanomaan asioita, joita en haluaisi sanoa, koska muutoin läheisilleni uhataan tehdä pahaa, kannattaako silloin vihata itseään?

Minä vastasin näihin kaikkiin: Ei. Ei ole mitään väärää siinä, että suojelee itseään. Meidät kaikki on rakennettu suojelemaan itseämme, se on inhimillistä. Ja jos minä en pidä kehostani huolta, niin kuka sitten? Tämä on hyvä keho. Minua ei voi olla ilman sitä. Ja kyllä, olen sitä mieltä, että minä olen niin arvokas, että minulla on oikeus olla elossa. Niin kauan, kun voin tuottaa iloa ihmisille ympärilläni, minun on parempi olla elossa kuin kuollut.

Ei ole mitään väärää siinä, että haluaa suojella itselleen tärkeitä ihmisiä. Minusta se on sekä inhimillistä, että jaloa. Kyllä, minä olen tehnyt jotain jaloa. Minun ei olisi tarvinnut, tiedän sen nyt. Enimmäkseen niiden ihmisten uhkaukset olivat tyhjiä.

Itsensä vihaaminen on typerintä, mitä on. Jos ei voi antaa itselleen anteeksi, ei etene elämässään. Viha pysäyttää. Niin kauan, kuin vihaa itseään, ei voi tulla siksi ihmiseksi, joksi haluaa tulla.

Minä haluan tulla hyväksi ihmiseksi. Vielä en sitä ole. Minua kahlitsevat halu päteä, oman navan tuijottaminen... Ylpeys ja itsekeskeisyys. Niiden taustalla ovat haavani: Itsetunto, jonka mielensärkijä minulta vei. Kokemus, ettei minulla ole oikeutta olla olemassa. Pelko siitä, että maailma on vaarallinen, ja kohta sattuu. Kipu, jonka raiskaukset, pahoinpitelyt, muiden viha minuun  jättivät.

Kivun parantaa rakkaus. Pelon hälventää aika, ja kokemukset siitä, että muut ihmiset haluavat minulle hyvää. Väärä uskomus arvostani... Sen joudun kitkemään itsestäni irti pala kerrallaan, kuin sitkeän rikkaruohon. Itsetunto pitää rakentaa: Pala palalta.

Yhden palan sain taas paikoilleen. Sain tehtyä osan opinnoistani, jota pelkäsin etukäteen. Pelkäsin, ettei minusta ole siihen. Että mokaan, ja minulle nauretaan. Kävi päinvastoin: Minä onnistuin, ja sain kehuja. Olen nyt... järkyttynyt. Olin etukäteen niin varma. Olin välillä jopa pelkoni kahlitsema, ja se sai minut toimimaan tavoitteitani vastaan, koska ajattelin, että tulen kuitenkin epäonnistumaan.

Sitten niin ei käynytkään. Vähän kuin tietäisi, että katossa ei voi kävellä, ja sitten yhtenä aamuna huomaakin nojailevansa kattolamppuun.

Ehkä jonain päivänä huomaan, että maailma on paitsi turvallinen, myös minulle sallittu. Ehkä jonain päivänä koen, että minulla on oikeus olla olemassa, pohjamutiani myöten.

Tänään haluan tehdä asioita, jotka tekevät minulle hyvän olon. Asioita, joita minä haluan tehdä. En siksi, että joku niitä minulta vaatisi, tai että minun tulisi tehdä hyviä asioita lunastaa oikeuteni hengittää tätä ilmaa. Minä haluan tehdä niitä siksi, etteivät ne ole keneltäkään pois. Siksi, että minulla on oikeus kokea mielihyvää. Siksi, että kun minä voin hyvin, voin tehdä hyvää myös muille. Hyvä olo tarttuu. :)

Ja nyt minä lopetan tämän postauksen, ennen kuin kuulostan joltain saarnaajalta tai besserwisseriltä... Mikä kyllä voi olla jo myöhäistä. :D

17.3.2014

Yksi kristallipallo, kiitos

Olisi todella mukava tietää, mitä Dyykkarin narsisti-eksä aikoo, ja maksaako se hänen aikomisensa meille kuinka monta tonnia ja millä aikavälillä.

Inhoan tällaista epävarmuutta. Epävarmuutta, johon ei voi vaikuttaa, mutta joka saa minulle rakkaan ihmisen tolaltaan. Minua ei haittaa se, etten tiedä saanko valmistuttua tavoiteajassa. Minua ei haittaa se, etten tiedä saanko pätevyyttä milloinkaan siihen ammattiin johon yritän valmistua. En stressaa töitten saamisesta, en siitä, etten tiedä missä päin maailmaa vuoden päästä asun. Mutta se, että joku uhkaa minun perhettäni, saa minut kiehumaan niin, ettei tenttiin lukemisesta tule vittujakaan. Saatana!

13.3.2014

Naks niks

Vasen olkapääni meni paikoilleen. Noin vain, kun roikuin leuanvetotangosta. Nyt koko käsi, hartia ja vasen puoli kasvoistani tuntuvat oudoilta, kun veri kiertää ihan eri tavalla. Oudoilta, ja kuumilta. Olin kyllä alkanut epäilemään, että olkapääni olivat sijoiltaan, mutta tämä varmisti asian ainakin vasemman puolen osalta. Vielä kun saisi oikean napsahtamaan paikoilleen. En tiedä, auttoiko hartiaan pilateksen liikkuvuusharjoitukset, leuanvetotangossa roikkuminen, mitä olen alkanut harrastamaan, vai yläselän lihasten vahvistaminen. Ehkä kaikki yhdessä.

Todennäköisesti myös molemmat reisiluuni ovat huonosti kuopissaan, kun lantioni on yhä virheasennossa. Jos ne joskus saisi napsahtamaan kohilleen.

Toissapäivänä huomasin, että vatsalihakseni liikkuvat kävellessäni eri tavoin riippuen siitä, kumpi jalka on astumassa. Jotain epätasapainoa sielläkin. Mutta minä tunnen vatsalihakseni, jee!

9.3.2014

Hehee!

Muhahahahaa! Mulla on nyt rastat! Kaveri teki. :) Olen niin iloinen! Tunnen nyt vihdoin, että ulkopuoli vastaa sisäpuolta. Onhan nää vielä hirveen näköiset, mutta ehkä se tästä... Parempi nämä silti on, kuin se maantienharmaa liinatukka, johon ei ponnaria upeampaa kampausta saanut itkemälläkään. Vuoden päästä näitä ehkä kehtaa jo näyttää jollekin.

Unohtui edellisestä postauksesta. Yksi osani selitti minulle, miksi minä kaiken sen paskan keskellä en tappanut itseäni. Sillä osalla oli hyvin mustavalkoinen maailmankuva. Elämä oli ihanaa, valoisaa, kivaa. Sai leikkiä barbeilla. Kuolema oli mustaa, pahaa. Kaikki, mitä mielensärkijä minulle teki, oli kuolemaa. Hyväksikäyttö oli niin väkivaltaista, että oikeasti välillä olin lähellä kuolla, joten yhdistin raiskaukset ja kuoleman toisiinsa. En halunnut joutua väkivallan uhriksi, en halunnut kuolla.

Tunnepuolella nyt on jotenkin hassu olo. En oikein tunne mitään. Siis ketään kohtaan. Dyykkariakin kohtaan vain ajoittain, mutta silloin vahvasti. Aloin miettiä sitä, mikä meidät saa pysymään jossain parisuhteessa. Niin kauan, kuin tuntee sitä toista kohtaan rakkautta, tietää, että suhteessa kannattaa pysyä. Kun tunteet kuolevat, lähtee. Entäs sitten, jos ei tiedä, mitä tuntee?

8.3.2014

Myrskyä ja linkousta

Eilen illalla tapahtui ihan hirveästi kaikkea. En tiedä, muistanko näin jälkikäteen edes puolia kaikesta. Yritetään.

Minulla on jo pari-kolme päivää ollut ihme olo. Olen ollut kuin raskaana oleva nainen: alkanut itkeä ihan ihme asioille (siis kotona), kuten sille, että puhelin keksittiin vuonna se ja se, kuparikaapeli reagoi meriveden kanssa tai hevonen nousi takajaloilleen. Eivät nuo itkuilut ole kovin montaa nyyhkäystä kestäneet, mutta kuitenkin.

Toissayönä en meinannut saada unta millään. Pyörin sängyssä neljä tuntia niin väsyneenä, ettei tullut edes mieleen nousta. Oli vain jotenkin todella hankala olo. Lopulta nukuin jotain 4-5 tuntia, mikä on minulle aivan liian vähän. Seuraavana päivänä töissä en ehtinyt syömään, joten iltapäivän viimeiset tunnit olivat aika mielenkiintoiset. Kotimatkalla kävin tankkaamassa itseni niin umpitäyteen, että hyvä kun en pöytään nukahtanut. Kun pääsin kotiin, menin suoraan sänkyyn. Sama hankala olo iski jälleen. Joku osa lohdutti, että koeta kestää, tämä on kohta ohi. Pyörin, yritin täristä oloa pihalle ja ratkoin osien ongelmia sitä mukaa, kun niitä mieleen nousi.

Edistystä alkoi tapahtua, kun oikea käteni meni nyrkkiin ja rupesi hakkaamaan sänkyä. Otin paremman asennon, että sain kunnolla tampattua patjaa. Jostain syystä sanoin "rakastan teitä kaikkia." Olen aina silloin tällöin tuota hokenut ääneen, kun olen vajonnut ajatuksiini, tietämättä miksi. Yksi lapsiosani sanoi sen raiskaajilleni, pedofiileille, jotka minua olivat hyväksikäyttäneet. Kysyin, miksi. "No kun isä käski." Se kertoi minulle, että mielensärkijä oli puhunut raiskauksista, jotka hän minuun kohdisti, 'isän rakastamisena'. Tämä teki ihmisille asiasta kertomisen aika hankalaksi. Jos kerroinkin, että "rakastin taas isää tänään", kukaan ei varmasti käsittänyt, että kyse oli raiskauksista. Jatko keskustelusta menikin sitten "etkö olisi halunnut?" "en." "No pitäähän isää rakastaa! Kaikki lapset rakastavat isää ja äitiä!".

Että hienosti pedofiili osasi tuonkin minulle sanoittaa. No, joka tapauksessa. Mielensärkijä oli sitten käskenyt minua rakastamaan myös niitä muita pedofiileja, joille hän minut heitti. Rakastamaan, eli alistumaan heidänkin raiskattavakseen. Tajusin, että minä en osannut erottaa vihaa ja rakkautta toisistaan. Minä en rakastanut niitä miehiä. Minä vihasin heitä. Kaikkia heitä, jopa sitä miestä, joka ei pystynyt raiskaamaan minua, vaan lähti pois. Minä vihaan häntä, koska hän ei kertonut kenellekään, mitä minulle tehtiin. Minä vihaan mielensärkijää. Minä vihaan laiminlyöjää, koska hän ei suojellut minua.

Aloin houkuttelemaan vihaa itsestäni ulos. Annoin varpaitteni vihata. Sitten jalkaterieni, nilkkojeni, pohkeitteni, säärieni (niissä sitä olikin!), reisieni (täällä oli jo raivoa), ja niin edelleen, kunnes koko kehoni oli raivoissaan. Hakkasin tyynyä molemmin nyrkein, ja itkin. Kuvittelin päässäni kaiken sen, mitä minun teki niille miehille mieli tehdä. Jätin vihani siihen, en kantanut sitä enää.

Ymmärsin, ettei minun tarvinnut antaa niille miehille anteeksi pystyäkseni päästämään vihastani irti. Minun piti antaa anteeksi itselleni: Se, että olin niin heikko ja pieni. Se, etten voinut estää sitä kaikkea tapahtumasta. Se, että olin antanut sen tapahtua. Korjasin osaani, etten minä ollut antanut sen tapahtua. Minä olin lapsi. He olivat aikuisia. Mikään, mitä olisin tehnyt, ei olisi estänyt niitä miehiä.

Tästä tajusin, että siksi mielensärkijä ei halunnut meidän aloittavan mitään urheiluharrastusta, joita yritimme häneltä kinuta. Siskoni on tästä yhä katkera. Kai se johtui siitä, että meistä olisi tullut hankalampia kiinnipidettäviä, jos meissä oikeasti olisi ollut lihasta enemmän. Tai jos olisimme oikeasti osanneet jotain itsepuolustuskikkoja, joita siskoni olisi voinut oppia, jos olisi päässyt harrastamaan haluamaansa lajia.

Vasen puoli kasvoistani suli. Siihen palasi tunto, ainakin poskeen. Tänä aamuna katsoin itseäni peilistä ja testasin, mitä palanneilla lihaksilla pystyy tekemään. Hymyni oli leveämpi. Ennen hymyni oli aina ollut jännittynyt, eikä hymyilyni yltänyt silmiin asti. Nyt kyllä yltää!

Myös selässäni tapahtui: selkärankaani liittyviä pieniä lihaksia aukeni, ja niiden ylläpitämät lukot tuntuvat nyt hellittäneen. On helpompi hengittää.

Jäin miettimään tuota kyvyttömyyttäni erottaa rakkautta ja vihaa toisistaan. Olenko minä oikeasti rakastanut ihmisiä, vai vihannut heitä? Olenko luullut rakastavani jotakuta, vaikka olen oikeasti vihannut? Asiaa sietää pohtia.

3.3.2014

Osa-osastolla

Eilen illalla, kun menimme nukkumaan, Dyykkari kysyi, miksi puhun niin matalalta. Vastasin, että nyt pinnalla on Sipe, puolustautuva osani. Tähän Dyykkari totesi, että enkö voisi aina puhua niin? :D (Tämänhetkinen puheääneni kuulostaa liian kimeältä, tiedän. Olen huomannut puhuvani sitä korkeammalta, mitä nuorempi osa on pinnalla.) Puhuttiin sitten myös siitä, että miksi Sipe on pinnalla: Koska olin vihainen, kun oli taas tullut riitaa Dyykkarin pelaamisesta. Dyykkari sitten kysyi, että miksi haluan kuitenkin maata hänen kainalossaan? Vastasin, että lapsiosani kaipaavat rauhoittelua, kun huomenna on jännä päivä, ja (uusi nimeni) rakastaa häntä. Vähitellen siinä keskustelun aikana Sipe katosi paikalta. Liisa astui sen tilalle, ja huomasin kyseisen neidin omaavan suorastaan äidillisen hoivausvietin Dyykkaria kohtaan. Onko Liisa kaikkien vauvakuumeiluitteni takana vuosien varrella?

Näyttäisi siltä, että Dyykkari tarvitsee vain vähän aikaa sulatella tätä minun osajuttuani. :)

2.3.2014

Blaah blaah blööh

Mitäköhän helvettiä minä olen tänne edellisessä postauksessani selostanut? Luin sen varmaan kolmesti, enkä muista/tajua siitä vieläkään mitään. Mjoo...

Viime yö nukuttiin Dyykkarin kanssa niin, että päiväpeitto oli runnottu väliimme. Hyvin tyypillinen yö nykyään. Tuohon mieheen ei saa koskea. Hän ahdistuu siitä. Yritetään sitten.

Ei sen puoleen, että minäkään ihan huippuseksikkääksi itseäni tuntisin. Olen kuusi esseetä jäljessä aikatauluissani, enkä  meinaa ehtiä millään kaikkea mitä pitäisi. Nukuin viime yönä semmoiset makijat 16 tuntia, ja olin silti väsynyt. Nyt on surissut päässä niin paljon, ettei aivotoimintaa ole vain riittänyt opiskeluihin niin paljon kuin olisi ehkä pitänyt. Pakollisimmat ja kriittisimmät olen sentään saanut pois alta. Jos huomenna ehtisi alkaa lukea tiistain tenttiin. Heh.

Huoh. Pakko alkaa keskittyä huomisen töihin, muuten menee koko päivä plörinäksi.
.
.
.
Hei seis! Komento takaisin! Eihän minun näistä pitänyt höpistä! Piti kertoa siitä, että yritin puhua Dyykkarin kanssa osissa olemisestani yhtenä iltana. Yritin päästää osani niin näkyviksi kuin ikinä, että hän näkisi niiden vaihtuvan. Jopa välillä selitin hänelle, että huomasitko mitä tapahtui. Paskat. Hän ei halua ymmärtää sitä, että olen osissa. Se on liian pelottavaa. Muistuttaa liikaa hänen narsisti-eksästään, joka paljasti todellisen nahkansa puolen vuoden yhdessäolon jälkeen. Tuleeko minustakin kohta hullu ja teen hänen elämästään helvettiä? Sen hän halusi tietää. Mikään vakuutteluni siitä, että osaan toimia osieni kanssa yhteen ja useimmiten minä olen puikoissa, eivät vakuuttaneet häntä.

Koska minulla on osia, olen epäluotettavampi, hän tulkitsi asian. Saatan tuosta noin vain saada päähäni, että menen ja petän jonkun random-äijän kanssa ja jälkikäteen syytän jotain osaani. Että ei kiitos. Hän ei halua ajatella osiani. Hän ei myöskään halua kuulla siitä, että ne tarvitsisivat välillä lohtua, kun hän ei halua ketään lohduttaa. Hän ei salli lohtua edes itselleen, hän ei osaa antaa sitä muille, plus läheisyys ahdistaa.

Että olipa hedelmällinen keskustelu. Tunsin itseni niin turhautuneeksi, että teki mieli repiä joltain pää irti. Mutta en repinyt. Menin nukkumaan.