2.3.2014

Blaah blaah blööh

Mitäköhän helvettiä minä olen tänne edellisessä postauksessani selostanut? Luin sen varmaan kolmesti, enkä muista/tajua siitä vieläkään mitään. Mjoo...

Viime yö nukuttiin Dyykkarin kanssa niin, että päiväpeitto oli runnottu väliimme. Hyvin tyypillinen yö nykyään. Tuohon mieheen ei saa koskea. Hän ahdistuu siitä. Yritetään sitten.

Ei sen puoleen, että minäkään ihan huippuseksikkääksi itseäni tuntisin. Olen kuusi esseetä jäljessä aikatauluissani, enkä  meinaa ehtiä millään kaikkea mitä pitäisi. Nukuin viime yönä semmoiset makijat 16 tuntia, ja olin silti väsynyt. Nyt on surissut päässä niin paljon, ettei aivotoimintaa ole vain riittänyt opiskeluihin niin paljon kuin olisi ehkä pitänyt. Pakollisimmat ja kriittisimmät olen sentään saanut pois alta. Jos huomenna ehtisi alkaa lukea tiistain tenttiin. Heh.

Huoh. Pakko alkaa keskittyä huomisen töihin, muuten menee koko päivä plörinäksi.
.
.
.
Hei seis! Komento takaisin! Eihän minun näistä pitänyt höpistä! Piti kertoa siitä, että yritin puhua Dyykkarin kanssa osissa olemisestani yhtenä iltana. Yritin päästää osani niin näkyviksi kuin ikinä, että hän näkisi niiden vaihtuvan. Jopa välillä selitin hänelle, että huomasitko mitä tapahtui. Paskat. Hän ei halua ymmärtää sitä, että olen osissa. Se on liian pelottavaa. Muistuttaa liikaa hänen narsisti-eksästään, joka paljasti todellisen nahkansa puolen vuoden yhdessäolon jälkeen. Tuleeko minustakin kohta hullu ja teen hänen elämästään helvettiä? Sen hän halusi tietää. Mikään vakuutteluni siitä, että osaan toimia osieni kanssa yhteen ja useimmiten minä olen puikoissa, eivät vakuuttaneet häntä.

Koska minulla on osia, olen epäluotettavampi, hän tulkitsi asian. Saatan tuosta noin vain saada päähäni, että menen ja petän jonkun random-äijän kanssa ja jälkikäteen syytän jotain osaani. Että ei kiitos. Hän ei halua ajatella osiani. Hän ei myöskään halua kuulla siitä, että ne tarvitsisivat välillä lohtua, kun hän ei halua ketään lohduttaa. Hän ei salli lohtua edes itselleen, hän ei osaa antaa sitä muille, plus läheisyys ahdistaa.

Että olipa hedelmällinen keskustelu. Tunsin itseni niin turhautuneeksi, että teki mieli repiä joltain pää irti. Mutta en repinyt. Menin nukkumaan.

7 kommenttia:

  1. Tuo kuulostaa siltä, että on oikeutettua tuntea itsensä turhautuneeksi. Pään irtirepiminen kuvastaa sitä, ettei tule kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi omana itsenään.

    Toivottavasti tilanteeseen löytyy sellainen ratkaisu, joka palvelee sinua ja sinun hyvinvointiasi sekä eteenpäin elämässä etenemistä. Olet jo pitkällä kaikessa tiedostaen osasi ja kirjoittaen kaikesta tuolla tavalla. Toivottavasti suunta oikeaan jatkuu.

    Kiitos, että olet kirjoittanut niin hyvin osistasi. Olen alkanut ymmärtää itseäni todella paljon paremmin. Luin eilen miehellenikin sen Ei yhtään isiä -tekstisi, ja hän ymmärsi minua taas jälleen paljon paremmin sen kuultuaan.

    Eilen seksin aikana, kun mieleni meinasi karata ajattelemaan traumoja (kuten jokaikinen kerta vaikka samaan aikaan nautin asiasta) ja läpielämään niitä menneisyyden haamuja ja fläspäkkejä, huusin vaan itselleni koko ajan mielessäni: ei ole yhtään Syöpää, ei ole yhtään Alkuräjähdystä, ei ole yhtään Aivovammaa. Samaan aikaan hoin lausettasi Ei ole yhtään isiä! Ja se auttoi todella paljon.

    Mieheni myös sanoi minulle lauantaina hyvin yksinkertaisen mutta merkityksellisen lauseen unohtuessani muistelemaan traumojani ja menneisyyden taakkojani: mutta hei, nyt ne on historiaa, muistathan sen. Eikö olekin hienoa? Ne ei ole enää sun elämää.

    Niin, ne ei ole. Hienoa! Ei ole yhtään "isiä"!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Kiva, jos minusta on jollekulle hyötyä. :D

      Poista
  2. "Koska minulla on osia, olen epäluotettavampi, hän tulkitsi asian. Saatan tuosta noin vain saada päähäni, että menen ja petän jonkun random-äijän kanssa ja jälkikäteen syytän jotain osaani."
    ^Eikös näin juuri olekin käynyt?

    Taidat varata liikaa painoa puolisosi harteille. Hän ei ole terapeuttisi. Suurimmasta osasta ihmisiä on raskasta kuunnella joka päivä asioita liittyen siihen, että läheinen on raiskattu lapsena. Olet tuonut hänen elämäänsä traumoinesi tietoisuuden asioista, joita normaalisti ihmiset eivät edes voi kuvitella tapahtuvan ja jotka herättävät heissä syvää vihaa, surua ja järkytystä. Ja osasi ovat aisia erikseen, sillä koko niiden olemassaoloa on mahdoton ymmärtää kenenkään, jolla on yhtenäinen persoonallisuus. Ei ihme, jos hän on hämmentynyt, eikä halua kuulla enää koko asiasta. Etkö voisi yrittää puhua osistasi vain terapiassa ja/tai ystäviesi kanssa, joilla on samoja kokemuksia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäiseen kysymykseesi: olosuhteet olivat silloin eri. Ennen luottamusta ei voinut olla rakkautta. Nyt varsinkin lapsiosani ovat korviaan myöten rakastuneita tuohon mieheen.

      En minä puhu näistä asioista hänen kanssaan joka päivä. En ole puhunut esiin nousseista muistoista pitkään aikaan, enkä aio puhua niistä jatkossakaan, ellei hänen tarvitse jotain välttämättä tietää.

      Olen eri mieltä tuosta, että kokonaisen persoonallisuuden omaavan ihmisen on mahdotonta ymmärtää tätä jakautuneisuutta. Jos se pitäisi paikkansa, dissosiaatiohäiriöitä eivät voisi tutkia kuin dissoilijat, heitä eivät voisi hoitaa kuin dissoilijat jne. Kuitenkin aiheesta ovat julkaisseet tutkimuksia ja vieläpä minusta hyvin osuvasti asiat tiivistäviä sellaisia ihmiset, joiden mieli ei ole jakautunut osiin. Vaikeaa se on, sen myönnän.

      En minä voi tehdä niin, että jättäisin miehen täysin pimentoon siitä, että olen osissa. Ensinnäkin minusta tuntuisi, että valehtelisin hänelle. Toisekseen se tekee jotkin reaktioni ymmärrettävämmiksi. Jos äkkiä säikähdän jotain ihan randomia, on minusta ihan hyvä, että paikalla on ihminen, joka tietää, mistä se johtuu. Tai jos rupean yöllä sätkimään, hän tietää, että kyseessä ei ole epileptinen kohtaus vaan dissosiaatioon liittyviä sätkimisiä.

      Ihmiset, joilla on samoja kokemuksia, eivät ihan hirveästi jaksa (oman kokemukseni mukaan) näistä asioista keskenään puhua, ellei kyseessä ole terapiaryhmän tapaaminen. Vanha terapiaryhmänikin näyttäisi hienosti hajonneen taivaan tuuliin, kun kaikki tuntuvat alitajuisesti pelkäävän, että aletaan taas puhumaan vaikeita. Tai sitten on vaikea löytää muuta yhteistä kuin traumat. Ja terapiassa en nyt käy, koska raha ja paikkakunta. Enkä oikein koe siihen olevan mitään hirveää tarvettakaan niin kauan, kun edistymistä tapahtuu ja oireeni eivät estä normaalia toimintakykyä. Minulle riittää tällä hetkellä terapiaksi tämä blogi ja Rosen-terapeutti.

      Poista
    2. Juuri noin kuten yllä mainitset, rampamieli.

      Minä joudun tällä hetkellä puhumaan mieheni kanssa päivittäin, monta kertaa päivässä näistä asioista. Tiedän, että se on kuluttavaa miehelleni, mutta mieheni kanssa keskustelemme tästäkin avoimesti. Lisäksi puhumme terapiassa terapeutin kanssa siitä kuinka päivä päivältä yritetään päästä eteenpäin kohti sitä tilannetta, että tulisi aika, jolloin asioita käytäisiin vaan terapiassa. Ja kun se ovi sulkeutuu, ne asiat jäisitvät sinne.

      Anonyymin ajatuksia kommentoiden asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin hänen näkemyksensä on. Joko hän ei ole koskaan kokeknut tällaista vastaavaa tai sitten on jo tarinassaan niin pitkällä ettei muista sitä alkuaikojen tiedostamisvaihetta ja sitä kuinka asiat pitää käydä läpi. Mieheni on myöskin sanonut itse sen kuinka hän ei koe minun kanssani elämää raskaaksi ja on sanonut myöskin sen ettei haluaisi, että minä en tunteitani jakaisi. Silloin meidän suhde ei olisi niin avoin, että tuntee toisen jokaista soluaan myöten.

      Ja niin kuin minä ja mieheni tiedetään: vain käymällä läpi tämä raskas vaihe, että joudutaan asioita käsittelemään päivittäin ja minä joudun kaksi kertaa viikossa terapiassa käymään (huom! minä saan käydä, en joudu käymään), vain sillä tavalla pääsemme siihen elämäntilanteeseen, että tämä kaikki on vain osa minun tarinaani, historiaa, menneisyyttä.

      Poista
  3. Oon seurustellu naisenkaa jolla on samanlainen tausta kuin sulla ja vaikka rakastin häntä voin sanoa että se oli pirun vaikea suhde. Kun tuntuu että ihmiset joilla on dissosiaatiohäiriö ei ole lähes ikinä tyytyväisiä mihinkään tai sitten suhde on kokoaja yhtä vuoristorataa. eikä kovin monet jaksa tai halua sellaista suhdetta. Oli tosi raastavaa ja ärsyttävääki että vaikka miten paljon yritti auttaa ja ymmärtää niin silti ei kuulemma tee tarpeeksi tai ei kiinnosta. Ja jos hän sai päähänsä ettei mua kiinnosta niin sit alkoi muiden perään haikailu kuten säkin oot täällä tehny. Dyykkari varmaan aattelee samoin ku mä silloin: haluaa varmaan tasaista ja vakaata elämää eikä kuulla kokoaja mitä tekee väärin. Ja samaa sanosin myös ku aiemmin joku sano et Dyykkari ei ole sun terapeutti. Meiän suhde ei toiminut koska en pystyny olemaan enää terapeutti/hoitaja joka kuitenkin teki lähes kaiken huonosti tai ei ymmärrä koska oon "normaali" ja kun toisen mielipide musta heitteli niin tiuhaan. Älä sä tee dyykkarinkaa samoja virheitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Kiva kuulla, miltä siellä aidan toisella puolella näyttää. Yritän noudattaa neuvoasi. Tällä hetkellä kuitenkin useimmin saan valitusta siitä, että olen liian imelä (=haluan syliin koko ajan). Lisäksi Dyykkari ihmettelee outoja itkukohtauksiani, jotka eivät johdu mistään.

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)