8.3.2014

Myrskyä ja linkousta

Eilen illalla tapahtui ihan hirveästi kaikkea. En tiedä, muistanko näin jälkikäteen edes puolia kaikesta. Yritetään.

Minulla on jo pari-kolme päivää ollut ihme olo. Olen ollut kuin raskaana oleva nainen: alkanut itkeä ihan ihme asioille (siis kotona), kuten sille, että puhelin keksittiin vuonna se ja se, kuparikaapeli reagoi meriveden kanssa tai hevonen nousi takajaloilleen. Eivät nuo itkuilut ole kovin montaa nyyhkäystä kestäneet, mutta kuitenkin.

Toissayönä en meinannut saada unta millään. Pyörin sängyssä neljä tuntia niin väsyneenä, ettei tullut edes mieleen nousta. Oli vain jotenkin todella hankala olo. Lopulta nukuin jotain 4-5 tuntia, mikä on minulle aivan liian vähän. Seuraavana päivänä töissä en ehtinyt syömään, joten iltapäivän viimeiset tunnit olivat aika mielenkiintoiset. Kotimatkalla kävin tankkaamassa itseni niin umpitäyteen, että hyvä kun en pöytään nukahtanut. Kun pääsin kotiin, menin suoraan sänkyyn. Sama hankala olo iski jälleen. Joku osa lohdutti, että koeta kestää, tämä on kohta ohi. Pyörin, yritin täristä oloa pihalle ja ratkoin osien ongelmia sitä mukaa, kun niitä mieleen nousi.

Edistystä alkoi tapahtua, kun oikea käteni meni nyrkkiin ja rupesi hakkaamaan sänkyä. Otin paremman asennon, että sain kunnolla tampattua patjaa. Jostain syystä sanoin "rakastan teitä kaikkia." Olen aina silloin tällöin tuota hokenut ääneen, kun olen vajonnut ajatuksiini, tietämättä miksi. Yksi lapsiosani sanoi sen raiskaajilleni, pedofiileille, jotka minua olivat hyväksikäyttäneet. Kysyin, miksi. "No kun isä käski." Se kertoi minulle, että mielensärkijä oli puhunut raiskauksista, jotka hän minuun kohdisti, 'isän rakastamisena'. Tämä teki ihmisille asiasta kertomisen aika hankalaksi. Jos kerroinkin, että "rakastin taas isää tänään", kukaan ei varmasti käsittänyt, että kyse oli raiskauksista. Jatko keskustelusta menikin sitten "etkö olisi halunnut?" "en." "No pitäähän isää rakastaa! Kaikki lapset rakastavat isää ja äitiä!".

Että hienosti pedofiili osasi tuonkin minulle sanoittaa. No, joka tapauksessa. Mielensärkijä oli sitten käskenyt minua rakastamaan myös niitä muita pedofiileja, joille hän minut heitti. Rakastamaan, eli alistumaan heidänkin raiskattavakseen. Tajusin, että minä en osannut erottaa vihaa ja rakkautta toisistaan. Minä en rakastanut niitä miehiä. Minä vihasin heitä. Kaikkia heitä, jopa sitä miestä, joka ei pystynyt raiskaamaan minua, vaan lähti pois. Minä vihaan häntä, koska hän ei kertonut kenellekään, mitä minulle tehtiin. Minä vihaan mielensärkijää. Minä vihaan laiminlyöjää, koska hän ei suojellut minua.

Aloin houkuttelemaan vihaa itsestäni ulos. Annoin varpaitteni vihata. Sitten jalkaterieni, nilkkojeni, pohkeitteni, säärieni (niissä sitä olikin!), reisieni (täällä oli jo raivoa), ja niin edelleen, kunnes koko kehoni oli raivoissaan. Hakkasin tyynyä molemmin nyrkein, ja itkin. Kuvittelin päässäni kaiken sen, mitä minun teki niille miehille mieli tehdä. Jätin vihani siihen, en kantanut sitä enää.

Ymmärsin, ettei minun tarvinnut antaa niille miehille anteeksi pystyäkseni päästämään vihastani irti. Minun piti antaa anteeksi itselleni: Se, että olin niin heikko ja pieni. Se, etten voinut estää sitä kaikkea tapahtumasta. Se, että olin antanut sen tapahtua. Korjasin osaani, etten minä ollut antanut sen tapahtua. Minä olin lapsi. He olivat aikuisia. Mikään, mitä olisin tehnyt, ei olisi estänyt niitä miehiä.

Tästä tajusin, että siksi mielensärkijä ei halunnut meidän aloittavan mitään urheiluharrastusta, joita yritimme häneltä kinuta. Siskoni on tästä yhä katkera. Kai se johtui siitä, että meistä olisi tullut hankalampia kiinnipidettäviä, jos meissä oikeasti olisi ollut lihasta enemmän. Tai jos olisimme oikeasti osanneet jotain itsepuolustuskikkoja, joita siskoni olisi voinut oppia, jos olisi päässyt harrastamaan haluamaansa lajia.

Vasen puoli kasvoistani suli. Siihen palasi tunto, ainakin poskeen. Tänä aamuna katsoin itseäni peilistä ja testasin, mitä palanneilla lihaksilla pystyy tekemään. Hymyni oli leveämpi. Ennen hymyni oli aina ollut jännittynyt, eikä hymyilyni yltänyt silmiin asti. Nyt kyllä yltää!

Myös selässäni tapahtui: selkärankaani liittyviä pieniä lihaksia aukeni, ja niiden ylläpitämät lukot tuntuvat nyt hellittäneen. On helpompi hengittää.

Jäin miettimään tuota kyvyttömyyttäni erottaa rakkautta ja vihaa toisistaan. Olenko minä oikeasti rakastanut ihmisiä, vai vihannut heitä? Olenko luullut rakastavani jotakuta, vaikka olen oikeasti vihannut? Asiaa sietää pohtia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)