22.3.2014

Vihasta

Laskin suuren taakan maahan. Lakkasin kantamasta vihaa. Kieltäydyin enää vihaamasta itseäni. Itsensä vihaamisesta ei ole mitään hyötyä. Siitä voi olla hetkellisesti. Sitten pitää todeta, että muuttaa toimintatapojaan ja lopettaa viha. Minä vihasin itseäni aivan turhaan. Vihasin itseäni muiden tekojen vuoksi. Vihasin itseäni siksi, että tulin raiskatuksi. Vihasin itseäni siitä, että pakotettuna tein asioita, joita en olisi halunnut tehdä.

Jos teen jotain yököttävää siksi, että muutoin joudun hakatuksi tai tapetuksi, kannattaako itseään vihata silloin? Jos teen jotain inhottavaa siksi, että muutoin minulle tuotettaisiin kipua, kannattaako silloin vihata itseään? Jos suostun sanomaan asioita, joita en haluaisi sanoa, koska muutoin läheisilleni uhataan tehdä pahaa, kannattaako silloin vihata itseään?

Minä vastasin näihin kaikkiin: Ei. Ei ole mitään väärää siinä, että suojelee itseään. Meidät kaikki on rakennettu suojelemaan itseämme, se on inhimillistä. Ja jos minä en pidä kehostani huolta, niin kuka sitten? Tämä on hyvä keho. Minua ei voi olla ilman sitä. Ja kyllä, olen sitä mieltä, että minä olen niin arvokas, että minulla on oikeus olla elossa. Niin kauan, kun voin tuottaa iloa ihmisille ympärilläni, minun on parempi olla elossa kuin kuollut.

Ei ole mitään väärää siinä, että haluaa suojella itselleen tärkeitä ihmisiä. Minusta se on sekä inhimillistä, että jaloa. Kyllä, minä olen tehnyt jotain jaloa. Minun ei olisi tarvinnut, tiedän sen nyt. Enimmäkseen niiden ihmisten uhkaukset olivat tyhjiä.

Itsensä vihaaminen on typerintä, mitä on. Jos ei voi antaa itselleen anteeksi, ei etene elämässään. Viha pysäyttää. Niin kauan, kuin vihaa itseään, ei voi tulla siksi ihmiseksi, joksi haluaa tulla.

Minä haluan tulla hyväksi ihmiseksi. Vielä en sitä ole. Minua kahlitsevat halu päteä, oman navan tuijottaminen... Ylpeys ja itsekeskeisyys. Niiden taustalla ovat haavani: Itsetunto, jonka mielensärkijä minulta vei. Kokemus, ettei minulla ole oikeutta olla olemassa. Pelko siitä, että maailma on vaarallinen, ja kohta sattuu. Kipu, jonka raiskaukset, pahoinpitelyt, muiden viha minuun  jättivät.

Kivun parantaa rakkaus. Pelon hälventää aika, ja kokemukset siitä, että muut ihmiset haluavat minulle hyvää. Väärä uskomus arvostani... Sen joudun kitkemään itsestäni irti pala kerrallaan, kuin sitkeän rikkaruohon. Itsetunto pitää rakentaa: Pala palalta.

Yhden palan sain taas paikoilleen. Sain tehtyä osan opinnoistani, jota pelkäsin etukäteen. Pelkäsin, ettei minusta ole siihen. Että mokaan, ja minulle nauretaan. Kävi päinvastoin: Minä onnistuin, ja sain kehuja. Olen nyt... järkyttynyt. Olin etukäteen niin varma. Olin välillä jopa pelkoni kahlitsema, ja se sai minut toimimaan tavoitteitani vastaan, koska ajattelin, että tulen kuitenkin epäonnistumaan.

Sitten niin ei käynytkään. Vähän kuin tietäisi, että katossa ei voi kävellä, ja sitten yhtenä aamuna huomaakin nojailevansa kattolamppuun.

Ehkä jonain päivänä huomaan, että maailma on paitsi turvallinen, myös minulle sallittu. Ehkä jonain päivänä koen, että minulla on oikeus olla olemassa, pohjamutiani myöten.

Tänään haluan tehdä asioita, jotka tekevät minulle hyvän olon. Asioita, joita minä haluan tehdä. En siksi, että joku niitä minulta vaatisi, tai että minun tulisi tehdä hyviä asioita lunastaa oikeuteni hengittää tätä ilmaa. Minä haluan tehdä niitä siksi, etteivät ne ole keneltäkään pois. Siksi, että minulla on oikeus kokea mielihyvää. Siksi, että kun minä voin hyvin, voin tehdä hyvää myös muille. Hyvä olo tarttuu. :)

Ja nyt minä lopetan tämän postauksen, ennen kuin kuulostan joltain saarnaajalta tai besserwisseriltä... Mikä kyllä voi olla jo myöhäistä. :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)