27.4.2014

Vähäistä vai suurta?

Näin viime yönä outoa unta. Tuntui, että kurkussani on jotain. Köhin sen pihalle, ja kädelleni putosi lihakimpale, josta erotin lihakset ja jänteet. Mietin hetken, mitä sille teen. Yritänkö työntää sen takaisin kurkkuuni, vai mitä. Pala putosi kädestäni, ja näin, että käsistäni puuttui paloja. Ihon riekaleita roikkui puuttuvien lihasten päällä.

Ilta oli ollut erikoinen. Lähdimme (kyllä, sain Dyykkarin mukaan, ihme kyllä) kaveripariskunnalle leipomaan ja saunomaan. Naiset ensin, eli saunoin yksikseni kaikessa rauhassa, kun äijät puhuivat moottorien rassaamisesta, autojen korjaamisesta ja moottoripyöristä.

Lihasteni rentoutuessa minut valtasi voimakas ahdistus. Osasin odottaa sitä. Nykyään olen jo lähes alkanut pelätä saunomista. Lähes. Ahdistuksen kun kuitenkin täytyy päästä pihalle. Sen purkautuminen tekee minulle hyvää, eikä se kestä loputtomiin. Jonain päivänä se on loppu.

Tunnustelin kehoani, ja päätin yrittää täristä ahdistuksen pihalle. Koska käteni halusivat täristä, keksin nostaa itseni lauteella käsieni varaan. Pieni pyöräytys, ja lihakset alkoivat purkaa ahdistusta liikkeeksi. Vähitellen helpotti. Ajattelin jo, että kyllä tämä tästä, mutta tuo uni...

Aamulla tein mielikuvamatkan kurkkuuni. Paikkaan, josta lihanpala irtosi, oli naulattu hahmo. En enää muista sen alkuperäistä muotoa, mutta se muuttui ihmissudeksi. Sen olivat naulanneet nieluuni suuhuni tunkeutuva penis suuhunraiskausten aikana. Kertoessaan tätä, se pääsi irti, ja kulki suuni etuosaan, hyökkäsi kieleni kimppuun, kunnes asettautui paikoilleen kitalakeni rakenteisiin.

Muuta kehitystä: oikea olkapääni taitaa olla taas paikoillaan. Se lipsahtaa hirveän helposti taas paikoiltaan. Lapaluutani ympäröineet tuntopuutokset ovat purkautuneet lisää. En muista, että olisin koskaan tuntenut näin pitkällä selkäni puolella olevia lihaksia. Tuntuu oudolta. Jatkun pidemmälle kuin luulinkaan.

Jään odottamaan jatkoa.

19.4.2014

Toipilas

Löysin kykyni rakastaa. Pieni lapsi, joka kantoi tähden muotoista lyhtyä. Vein hänet sydämeeni, jossa valo karkasi lyhdystä. Se täytti sydämeni lämmöllä. Voin taas vähän paremmin. Tunnen voimakkaammin, etenkin rakkautta ja muita positiivisia tunteita.

Mietin pitkään, miksi lapsi tuntui niin tutulta. Sitten muistin maalauksen nimen. :)

9.4.2014

En osaa kuin itkeä

Katsoin elokuvan Aavikon kukka. Olin lukenut kirjan jo etukäteen, joten tiesin vähän, mitä odottaa. Jouduin silti lähtemään huoneesta, kun tuli kohtaus, jossa näytettiin, kuinka kolmevuotiaan tytön sukupuolielimet silvottiin. Tai silpominenkin on huono sana. Nehän leikattiin irti, ruosteisella partakoneenterällä, täysin epähygieenisissä oloissa. Ja jos elokuvan tiedot ovat ajantasalla, joka PÄIVÄ 6 000 tyttöä kokee saman.

Eikö 3000 vuotta tätä hulluutta olisi jo tarpeeksi?

ps. Tuon elokuvan jälkeen dokumenttia naisten rintaleikkauksista katsoi kyllä toisin silmin...

pps. Tyttöjen ympärileikkauksen vastaista työtä voi tukea mm. täällä.

7.4.2014

Leikatkaa käteni irti

Olen kuumeessa, joten reissu jäi lyhyeen. Nyt ollaan kotona, ja toivutaan.

Pyysin Dyykkaria keittämään vettä. Kun menin hakemaan sitä, alkoi pyörryttää. Kaaduin lattialle. Dyykkari oli mennyt tupakalle (joo, hän alkoi tupakoida taas, kun eksän asianajaja otti yhteyttä), ja jättänyt parvekkeen oven auki. Sisään ryöminyt savu sai minut yskimään, joten pakotin itseni sulkemaan oven. Sitten kävin avaamassa ikkunan toiselta seinustalta. Tuntui, että tarvitsin happea. Kaaduin taas. Dyykkari, joka oli nyt lukkojen takana partsilla, alkoi hakkaamaan ovea. En päässyt ylös. Aloin nauraa. Yksi pökräävä nainen, ja parvekkeelle jäätyvä mies.

Pääsin vihdoin ylös, aukaisemaan oven. Kaaduin taas lattialle. Huone tuntui vispaavan joka suuntaan. Dyykkari, joka oli yhä vihainen siitä, että oli jäänyt lukkojen taakse, kysyi, mikä on. Kerroin, että pyörryttää. En ihan tiedä, missä järjestyksessä seuraavat asiat tapahtuivat. Dyykkari oli olohuoneessa, vierelläni, yritti nostaa minua. Halusin syliin, mutta olin liian painava. Minuun sattui, lyyhistyin lattialle, ja aloin itkeä. Haluisin pyytää Dyykkaria kaatamaan kuuman teeveden päälleni, mutta jätin sen sanomatta. Dyykkari puhui minulle jotain, mutta keskityin osaani.

"Mikä nyt on?"

Päälleni kaadettiin kuumaa vettä. Minua potkitaan. Mies huutaa minun olevan pedofiili, huora. Tekevän mitä vain, mitä hän käskee.

Huimaus loppuu. Rentoudun niin, että tuntuu kuin uppoaisin lattiaan. Dyykkari käy heittämässä peiton päälleni, ja menee pois. Jonkin ajan kuluttua jaksan nousta ylös ja siirtyä sänkyyn. Keskityn sisäiseen maailmaani. Yksi osistani haluaa nousta sängystä ja tarttua veitseen. Estän sitä. Se haluaa leikellä vasemman käteni, tuhota sen, leikata sen irti.

Toinen osani saa minut hetken ajaksi vakuuttuneeksi siitä, että nousin jo sängystä. Että nyt mennään hakemaan veitsi. Se haluaa satuttaa minua. Tappaa minut. Viiltää kurkkuni auki. Teen sille reality checkin. Nyt ollaan sängyssä, ja tästä ei nousta.

Saan kyseltyä ja pääteltyä, että ensimmäinen osani kertoi minulle painajaisesta, jota näin teininä. Näin todentuntuista unta, jossa kävelin keittiöön. Otin suurimman veitsen, ja aloin tehdä syviä viiltoja käsivarteeni. Kuin olisin valmistellut kalaa uuniin. Lopulta nauraen hakkasin käden irti, ja heräsin huutooni, joka tarttui kurkkuuni. Tämä painajainen liittyi ilmeisesti Malikin synnyttäneeseen tapahtumaan.

Toisen osani ongelma liittyi muuhun. Tartuin sanaan "pedofiili". Meitä potkinut mies oli kutsunut minua pedofiiliksi. Osani ei kertonut minulle kaikkea suoraan, mutta ilmeisesti olin teininä uhannut kertoa kaiken. Mikä on tehokkain keino estää jotakuta vasikoimasta? Tee hänestä uhrin sijaan osallinen. En halunnut nähdä, mitä osa muisti. Kerroin sille, että ymmärrän. Annoin sille (itselleni) anteeksi. Olin toiminut pakotettuna. Olin toiminut niin, jotta minua ei tapettaisi. Sen sijaan minut vain pahoinpideltiin. Myöhemmin olin haaveillut kostosta, hyvin yksityiskohtaisesti. Vannonut, että kostan. Jokainen kostofantasia vain päättyi niin, että kuolin. Ehkä minun olisi pitänyt.

Nyt en saa sitä itkevää pikkutyttöä mielestäni. Haluan leikata aivoni irti.

Yritän lohduttautua sillä, että minulle on kerrottu, ettei muistoja ole enää. Tämä oli se pahnan pohjimmainen. Se kaikista hirvein, mitä tapahtui. Raiskasin, koska en halunnut kuolla.

Minä ansaitsen kuolla. Ne miehet ansaitsevat kuolla.

Katsoin juuri Yön ritarin. Siinä Batman sanoo Jokerille, että tämä oli väärässä olettaessaan kaikkien olevan kuin hän. Hirviön silmissä muutkin ovat hirviöitä, jotkut vain eivät vielä ole toteuttaneet itseään.

Nämä muistot selittävät sen, miksi olen viime aikoina fantasioinut siitä, että voisin harrastaa seksiä itseäni pienikokoisemman naisen kanssa. Olen pyrkinyt alitajuisesti toisintamaan tapahtuman, ainakin joiltain osin. Tällaisina hetkinä on vaikea vakuuttaa itselleen, että reaktioni ovat terveitä reaktioita sairaisiin tapahtumiin.

Minä en kertonut, koska en halunnut kenenkään saavan tietää. En halunnut kohdata siskoani, ja kertoa hänelle. En vieläkään halua.

Maatessani lattialla pohdin myös suhdettani Dyykkariin. Tämä ei voi jatkua näin: minä saan dissosatiivisen kohtauksen, koen takaumia, ja hän suuttuu minulle. Syyttää, että esitän, että kerjään huomiota. Jälkimmäinen on osittain totta. Minä kaipaan kohtauksen aikana sitä, mitä ilman olen jäänyt: lohtua. Sitä, että joku ottaisi syliin, ja silittäisi päätäni. (Rastat ovat muuten loistava ankkuri nykyhetkeen!) Yritin puhua hänen kanssaan tästä, kun olin rauhoittunut. Hän ei halunnut edes keskustella asiasta. Vetosi väsymykseen, ja meni nukkumaan.

En halua suhdetta, jossa oireitani ei oteta tosissaan, ja jossa niille suututaan. Olen näemmä taas väärän miehen kanssa, mutta kipu ei ole vielä 10.

Ex-mieheni rakasti minua, mutta hän ei uskonut minuun. Hän uskoi minun olevan ikuisesti rikki.

Hänen edeltäjänsä raiskasi minut. Niin, ja piti ties kuinka monta tyttöystävää ja yhden illan panoa rinnallani.

Näiden kahden välillä oli mies, joka rakasti minua vuosikaudet kaukaa, mutta jota minä en osannut rakastaa takaisin.

Tuolla parin talon päässä asuu mies, joka lainaa minulle saunaansa, kun sitä tarvitsen. Hän rakastaa minua. Häntäkään en osaa rakastaa. Itse asiassa, jollain tasolla inhoan häntä. Hän haisee pahalta, hänellä on ruma nenä ja ärsyttävä hönötys naurun tilalla. Mutta puolisonsa kanssa hän on luvannut, että saan milloin tahansa ilmestyä heidän ovelleen, ja he auttavat. Kuinka usein tässä maailmassa saa sellaisia tarjouksia? Vaikka siihen sisältyykin pieni toive, että jonain päivänä hän pääsisi sänkyyn kanssani. (Heillä on avoin suhde, ja puolisonsa tietää hänen toiveestaan. Asiasta on keskusteltu.)

Mistä löytäisi savuttoman, elämäniloisen hipin, jolla olisi elämä kuosissa, ja joka olisi valmis rakastamaan minua nyt? Ei sitten, kun on parantunut masennuksesta, saanut elämänsä kuosiin, päässyt irti riippuvuuksistaan, kasvanut aikuiseksi, vaan NYT. Luulin löytäneeni sellaisen Dyykkarista, mutta pilasin taas kaiken.

Toisaalta, en minä osaisi varmaan unelmieni miehen kanssa olla. Jokainen, joka minua rakastaa, on hullu.

5.4.2014

Hali-isi pelastaa

Eilen saunassa pelkäsin, etten kestä niitä tunteita, jotka ylitseni hyökyivät. Onneksi minulla oli puolellani lapsiosa, joka osasi kertoa, ettei saunassa ollut yhtään isiä. Sain kuulla, että yksin on turvallista, koska silloin ei kukaan raiskaa. Jostain syystä turvallisuuteen kuului sekin, ettei laiminlyöjä ollut paikalla. Ihmettelin tätä, mutta osa ei kertonut enempää.

Osa halusi hali-isin. Osa oli hyvin nuori, ja sen tulkitseminen hankalaa, mutta jotain ehkä ymmärsin. Mielensärkijä oli sentään sillä tavalla turvallinen, että hänellä oli valta lopettaa se. Jos joku toinen pedofiili minua kosketteli maksamatta, mielensärkijä tuli hakemaan minut tilanteesta pois. Absurdia ja surullista, mutta se sai lapsiosani kokemaan hänet edes jotenkin turvallisena. Hali-isi otti syliin ja vei pois niiden pahojen setien luota. Olin silloin niin pieni, ettei minulla ollut käsityskykyä ymmärtää sitä, ettei isi tehnyt sitä suojellakseen minua, tai koska hän huomasi minun pelkäävän ja tarvitsevan halin. Tämä synnytti ristiriidan tämän osan ja niiden osieni välillä, joiden ainoa tunne mielensärkijää kohtaan oli viha tai katkeruus.

Osa nousi pintaan ilmeisesti siksi, että maanantaina oli sen verran rankka päivä, että koin tarvitsevani halin, mutta olin paikassa, jossa ei ollut ketään minua halaamassa.

4.4.2014

Me tänään

Jokin aika sitten makasin sängyssäni unen rajamailla, kun ahdistus iski kuin leka otsaan. Kysyin, kuka on ahdistunut, ja miksi. Osani näytti minulle. Suuhuni ängettiin dynamiittia, se räjähti, ja pääni hajosi kappaleiksi. Juna ajoi suljettujen hampaitteni läpi. Uudelleen dynamiittia, sitten juna. Pikakelauksella, aina ja uudelleen. Kysyin, onko tämä painajainen, jota näin suuhun raiskausten jälkeen, ja osa vastasi myöntävästi. Annoin sille luvan päästää irti, lakata näkemästä tuota unta. Kysyin, onko paikalla hoitavia osia, jotka voisivat viedä osan mieleni taloon paranemaan. Vastaus oli kieltävä. "Meitä on enää niin vähän," joku sanoi hymyillen.

Kannoin osan sitten itse hoidettavaksi, mutta yllätyksekseni en vienytkään sitä pääni sisään. En kantanut sitä mieleni taloon, vaan selkärankani viereen, kehooni. Joulupukki, joka tuli ottamaan potilasta vastaan, kertoi osieni muuttaneen tänne. Pääni oli käynyt ahtaaksi.

Joukko lapsiosia kertoi, että mieleni talo on muuttunut turhaksi, ja he sytyttivät sen tuleen. Katsoin, kuinka satulinna katosi liekkeihin. Se oli paljon pienempi, kuin muistin. Lelulinna.

Minä asun nykyään kehossani. Enkä vain minä, vaan myös osani. Edistystä tuntuu nyt tapahtuvan hurjaa vauhtia.

Surutyötä tämäkin


(Nicole Kidman & Ewan McGregor - Come What May)
Eilen itkin avioliittoni epäonnistumista. Nyt jo. Olisin halunnut olla kunnon tyttö, olla saman ihmisen kanssa, kunnes kuolema meidät erottaa. Olisin halunnut avioliittomme onnistuvan, kaikista merkeistä huolimatta. Jotenkin ajattelin, että jos saan täydellisen puvun, täydelliset hiukset, täydelliset häät, avioliittokin tulee onnistumaan. No eihän se tietenkään onnistunut. Olimme kaksi täysin väärää ihmistä.

Nyt voisin vihdoin olla henkisesti valmis siihen, että vaihtaisin pois ex-mieheni sukunimen. Harmi vain, kun mielensärkijän sukunimen saisi ilmaiseksi, laiminlyöjän sukunimi maksaa 110€. Plus henkkarit, taas. Ihqdaa.