4.4.2014

Me tänään

Jokin aika sitten makasin sängyssäni unen rajamailla, kun ahdistus iski kuin leka otsaan. Kysyin, kuka on ahdistunut, ja miksi. Osani näytti minulle. Suuhuni ängettiin dynamiittia, se räjähti, ja pääni hajosi kappaleiksi. Juna ajoi suljettujen hampaitteni läpi. Uudelleen dynamiittia, sitten juna. Pikakelauksella, aina ja uudelleen. Kysyin, onko tämä painajainen, jota näin suuhun raiskausten jälkeen, ja osa vastasi myöntävästi. Annoin sille luvan päästää irti, lakata näkemästä tuota unta. Kysyin, onko paikalla hoitavia osia, jotka voisivat viedä osan mieleni taloon paranemaan. Vastaus oli kieltävä. "Meitä on enää niin vähän," joku sanoi hymyillen.

Kannoin osan sitten itse hoidettavaksi, mutta yllätyksekseni en vienytkään sitä pääni sisään. En kantanut sitä mieleni taloon, vaan selkärankani viereen, kehooni. Joulupukki, joka tuli ottamaan potilasta vastaan, kertoi osieni muuttaneen tänne. Pääni oli käynyt ahtaaksi.

Joukko lapsiosia kertoi, että mieleni talo on muuttunut turhaksi, ja he sytyttivät sen tuleen. Katsoin, kuinka satulinna katosi liekkeihin. Se oli paljon pienempi, kuin muistin. Lelulinna.

Minä asun nykyään kehossani. Enkä vain minä, vaan myös osani. Edistystä tuntuu nyt tapahtuvan hurjaa vauhtia.

1 kommentti:

  1. Mahtavaa että edistyt! Olen todella iloinen että olen löytönyt blogisi. Kiitos kun jaat kokemuksesi ja ajatuksesi.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)