30.5.2014

Lantio on pop!

Venyttely kannattaa. Sain eilen lantiossani menemään jotain paikoilleen ensin oikealla, sitten vasemmalla puolella. En ole varma, onko se paikoilleen mennyt osa si-nivel, vai jotain muuta. Eli siis venyttelin useana päivänä aina kun hyvältä tuntui kaikkia lantiooni liittyviä lihaksia kaikilla tavoilla, jota mieleen tuli, n. 3 minuuttia per venytys. Annoin lihasten täristä sitä mukaa kun ne aukenivat, ja selällä maatessani tunnustelin, mikä siellä lantiossa nyt oikein on pielessä. Pelkään selälleni menemistä, kun oikealla puolella jokin kohta alaselässä tahtoo usein mennä kramppiin, ja a) se sattuu! b) en pääse asennosta pois ilman, että sattuu vielä enemmän.

No, jossain vaiheessa tuli olo, että haluan työntää oikeaa jalkaani pois päin itsestäni, ja kun niin tein, kuului oikein makea "pop". Toinen puoli meni kohilleen sängyssä, kun vain venkoilin, oikealla kyljelläni maaten. Seurauksena oli, että alaselkääni tulvahti lämpö, kun veri pääsi vihdoin kiertämään sinne, ja aluetta suojellut lihaspanssari laukesi. Sen alta paljastui kolmen nikaman pituinen kipeä alue oikealla puolella selkääni. Siihen on kai joskus osunut jotain. Kun yritin tunnustella aluetta mielelläni, sieltä kuului vain kirkumista. Minun kirkumistani. Toinen jännä seuraus oli, että löysin lantionpohjanlihakseni. Äkkiä tunsin ne älyttömän hyvin, ja ne tuntuivat olevan täynnä voimaa. Niiden keskellä oli oikea voimanpesä. Meni hetki tajuta, että se on (äh, miten suomenkielessä on vain rumia sanoja) emättimeni. Ihan kuin koko alue olisi tulvinut valoa.

Nyt lantioni tuntuu olevan vinksallaan. Ei pystysuunnassa, vaan vaakatasossa. Kun yritän seistä suorassa, tuntuu kuin oikea jalkani olisi edellä. Ehkä se tästä, jahka tuo alaselkä saadaan korjattua. Pikkuhiljaa...

Oikein hyvä, että annoin keholleni luvan levätä vielä viikon. Kaikki tämä aukeilu saa minut henkisesti aivan loppuun. Nukun aivan hulluja määriä, ja silti aina väsyttää.
Mikä ero on sillä, että osa vaihtuu, ja mielentilalla?

Viha

Viha kuulemma lukkiutuu lantioon. Olen eri mieltä. Puolustushalu lukkiutuu lantioon. Tai sitten olen vain niin kaukana vihan tunteesta, etten tunnista sitä.

Lantion venyttely on joka tapauksessa herättänyt minussa halun tutkia vihaa: Mitä on kokea vihaa. Miten viha ilmenee. Mitä se saa meidät tekemään. Olen katsonut sarjaa, jonka aiemmin jätin kesken sen väkivaltaisuuden takia: Hannibal.

Olen ajatellut paljon sarjaa katsoessani. Sarjassa Hannibal tappoi miehen, joka koki valtavaa vetoa psykopaatteihin. Hän halusi ystävystyä heidän kanssaan "koskeakseen suuruutta". Tämä voi kuulostaa sairaalta, ja varmaan sitä onkin, mutta ajattelin: Minä olen kokenut jotain sellaista, jota harva kokee. Se oli niin äärimmäistä, niin hirveää, ettei suurin osa ihmisistä halua edes ajatella sitä. Toisaalta se on jotain, jota jotkut haluavat kokea, jota kohti he pyrkivät. Sitä kutsutaan masokismiksi, ja sitä pidetään epänormaalina.

Mutta kokemusteni kautta osaan ehkä ymmärtää tuota halua. Siihen liittyy jotain kummaa hengellisyyttä. Luopua kaikesta kontrollista, heittäytyä (vaikkakin vastoin tahtoaan) toisen armoille, hyväksyä kuoleman mahdollisuus. Siinä kokee sitä samaa yhteyttä kaikkeuden kanssa, joka liittyy hengellisiin kokemuksiin.

En nyt tarkoita, että raiskatuksi tuleminen olisi upea, kaunis kokemus, eikä tätä tule ymmärtää niin. Ehkä nyt olen vihdoin pääsemässä siihen vaiheeseen, että näen tapahtuneessa jotain, minkä voin kääntää vahvuudeksi. Ehkä voin tapahtuneen kautta löytää vahvuuteni. Ehkä voin vihdoin myöntää olevani vahva. Vahvempi kuin moni muu. Moni muu olisi hajonnut, tullut hulluksi, tappanut itsensä tai jonkun muun, antanut periksi ja paennut pysyvästi dissosiaatioon. Minä en. Jos syy ei ole se, että olen vahva, mikä sitten?

Raiskaus on kuin murha, josta jää eloon. Joku sanoi minulle joskus noin. Tai sitten luin sen jostain. Mielestäni se on äärimmäisen osuva vertaus. Kuitenkin... Ehkä nyt voin katsoa taaksepäin ja nähdä siinä kaikessa jotain kaunista. Se kauneus ei ollut tapahtumissa, ei siinä, mitä minulle tehtiin, vaan minussa. Elämänvoimaa, halua selviytyä, voimaa, sisäistä vahvuutta. Haluan unohtaa tapahtumien kulun, kaiken sen rumuuden. Haluan muistaa kauneuden. Lujuuden. Sitkeyden. Selviytymisen.

Ja sitten osa vaihtui, ja ihmettelen, miksi kirjoitin jotain tällaista...

27.5.2014

Kehollisia osia

Parantuakseen ei tarvitse muistaa kaikkea. Vain sen verran, että osaa suojella itseään. Tärkeää on oppia kuuntelemaan itseään ja tulemaan toimeen osiensa kanssa. Harjoittelin tätä taas tänään. Aloitin syvävenyttelykurssin, ja olen nyt koettanut parhaani harjoitella siellä opittua myös kotona. Kurssilla keskitytään erityisesti selkään ja - hui kauhistus! - lantioon.

Lantio aiheuttaa ongelmia. Alaselkäni on niin jumissa, etten pääse kaikkiin asentoihin, joita kurssilla käydään läpi. Ensimmäisen kerran jälkeen reidenlähentäjäni tuntuivat olevan tulessa. Lihakset eivät veny, ja syitä on monta. Jotkut asennot ovat liian pelottavia, joten niihin ei saa mennä. Lihakset pelkäävät, että jos ne antavat periksi, sattuu. Huomasin, että yhden lihasryhmän venyminen saattoi laukaista jostain syystä toisen lihasryhmän kiristymisen. Esimerkiksi pakaralihaksen venytys laukaisi sen, että pohjelihakseni kiristyivät äärimmilleen. En tiedä miksi.

Astuin taas askeleen lähemmäs maailmaa. Yllätyin vähän tavasta, jolla se tapahtui. Lähestyessäni orgasmia pieni ääni sanoi taas kerran "ei saa". Kysyin, miksi ei saa, ja se kertoi, että mielensärkijä kielsi. Neuvottelimme vähän, tarvitseeko sen näyttää minulle asiaan liittyvä muisto vai saadaanko asia käsiteltyä ilmankin, mutta se vakuutti, että kestän sen kyllä. Muisto oli lyhyt. Mielensärkijä antoi minulle ympäri korvia ja huusi "sinähän nautit tästä, lutka!". Minä kerroin nykyhetkessä rauhallisesti, että kehoni kiihottuu, koska sinä pakotat sen kiihottumaan. Se ei kerro haluamisestani mitään. Se ei kerro, että minä nauttisin. Ja hups, taas yksi dissosiaatiota ylläpitävä lukko aukesi.

Valmistuminen aiheuttaa ongelmia. Minulla ei kuulemma ole oikeutta valmistua, koska olen paska. En siis saa tehtyä opiskelujuttuja. Olen yrittänyt puhua osilleni järkeä, mutta emme ole päässeet sopuratkaisuun. Välirauha saatiin aikaan, kun lupasin pidentää lomaani viikolla, jotta ehdimme paneutua asiaan.

21.5.2014

Aurinkoisia päiviä

Kävin ihailemassa kesän saapumista. Istahdin muurahaisten polulle, maistelin villivihanneksia, löysin puron ja kävelin paljain jaloin nurmikolla. Tajusin, miten rikas luonto on ihmisen luomiin ympäristöihin verrattuna. Joka kivenkolossakin on jotain katsottavaa, elämä virtaa kaikkialla.

Millaista tuhlausta on viettää elämänsä tietokoneen ääressä! Ja silti minä teen niin.

17.5.2014

Laiska lomailija kirjoittaa

Dyykkarin masennus alkaa vihdoin hellittää otettaan. Hän on alkanut taas vitsailla. Helliminen on takaisin kuvioissa, seksikin onnistuu. Hän on alkanut tehdä ruokaa, siivota. Tehdä pieniä projekteja. Viime viikonloppuna tehtiin parin päivän reissu hänen ehdotuksestaan. Hän on taas alkanut tavata lapsiaan. Vaikka hän yhä kiroaa lääkkeitä, ja ettei niistä ole mitään hyötyä, hän syö niitä. Nyt hänellä on taas suunnitelmia: viikon reissu lasten kanssa, äijien viikonloppu, festarit. Hänen kavereitaankin on taas alkanut käydä meillä useammin, eikä enää vain niitä kaikista lähimpiä.

Dyykkarin mielialan paraneminen on tarkoittanut myös sitä, että hän on avoimempi minulle. Rakastan häntä joka päivä enemmän. Luotan myös. Olen vähitellen alkanut ymmärtää, että minä en voi pakottaa häntä mihinkään. En voi huijata häntä mihinkään. Minun ei kannata tehdä asioita hänen selkänsä takana, eikä minun tarvitsekaan. Jos haluan jotain, kerron hänelle siitä. Jos pelkään jotain, minun tarvitsee vain kertoa hänelle siitä. Hän ei ole mielensärkijä, jonka kanssa piti jatkuvasti kikkailla. Mielensärkijän kanssa kaikki hajosi heti, jos hän sai selville, mitä yritit. Dyykkarin kanssa on päinvastoin: jos hän saa selville, että teen jotain, hän haluaa auttaa minua tekemään sen loppuun. Tämä on aiheuttanut minulle sopeutumisvaikeuksia. Jotkut työt, kuten grillin puhdistus, ovat sellaisia, että olen oppinut uppoutumaan niihin täysin. Olen tottunut siihen, että kun rupean hommaan, kukaan ei keskeytä tai häiritse. Jynssäys on omaa aikaani, jolloin saa olla rauhassa. Sitten Dyykkari änkee kuplaani ja rupeaa auttamaan! Kävimme asiasta keskustelun. Kun Dyykkari peruutti vähän ja antoi minulle tilaa, rauhoituttuani huomasin, että minusta oli itse asiassa mukavaa saada apua.

Näemme molemmat painajaisia. Dyykkari heräsi yhtenä yönä ja kysyi pelästyneenä, aionko pettää häntä. Olin hänen unessaan pettänyt häntä hänen isänsä ja yhden sukulaismiehen kanssa. (YI!) Vakuutin, että mitään sellaista ei voi tapahtua. Minä rakastan häntä.

Minä näen painajaisia, joissa on pelkkää mustuutta, ja sitten minuun sattuu. Uskon niiden jotenkin liittyvän mielensärkijään. Herättyäni alaselkäni on kipeä ja jäykkä, ja joudun venyttelemään sitä ennen kuin pääsen ylös.

Joka tapauksessa lantioni tuntuu avautuvan yhä enemmän. Verenkierto on parantunut, ja reiden lähentäjäni venyvät. Parempaan päin siis mennään.

Lukuvuosi on ollut rankka, joten vaikka vielä olisi tehtävää, olen pakotettu pitämään lomaa jonkin aikaa. Vaikka tiedän, että nyt on pakko puhaltaa tyhjää, en osaa olla tekemättä mitään. Paitsi iltaisin ja öisin, koska silloin kuuluukin levätä. Olen siis tajuamattani kääntänyt vuorokausirytmini katolleen. Ymmärsin syyn vasta jälkikäteen. Nyt olen valveilla klo 19-07.

Yritän kääntää aivoni muualle opiskelujutuista, vaikka vaikeaa se on. Pistän siis itselleni täysin opiskeluihin liittymättömiä tavoitteita: Katson kaikki ne leffat, jotka meillä on dvd:llä, mutta joita en ole nähnyt. Luen kaikki kirjahyllyyn kertyneet kirjat, joita en ole lukenut, ja laitan huonot kiertoon. Teen kertyneet käsityöt loppuun. "Kaikki" tarkoittaa nyt sitten "niin monta, kuin ehdin ennen loman loppua". Laitoin lomalleni selkeän loppumispäivämäärän, koska joitain asioita on pakko hoitaa ennen ensi kuuta. Ja koska on helpompi rentoutua, kun voi kertoa itselleen, että laiskottelua ei jatku loputtomiin. Lepoaika pitää hyödyntää nyt, eikä huomenna tai ensiviikolla.

4.5.2014

Woohoo!!!

Minä, joka jaksoin aikoinaan juuri ja juuri hengittää, joka jaksoin ottaa kolme hölkkäaskelta, kun aloin käydä lenkillä, minä (!) hölkkäsin tänään kilometrin yhtä soittoa! Ja vielä ihan reipasta tahtia. :) Puolivälissä meinasi vatsalihas alkaa krampata, mutta sain sen menemään ohi sillä, että jännitin muita vatsalihaksiani sen ympärillä hetken aikaa. En paljoa, mutta sen verran, että kramppaamista harkinnut lihas sai tukea ja rentoutui.

Kotona harjoittelin leukojen vetämistä, mikä tarkoittaa sitä, että roikuin leuanvetotangossa ja kokeilin, kuinka paljon jaksan itseäni nostaa. Minulla on tavoitteena, että jonain päivänä pystyn vetämään leukoja. Aloitin sillä, että yritin roikkua tangossa. Ensin jalat maassa, sitten koko painollani. Kun huomasin, että jaksoin jo roikkua jonkin aikaa ilman, että kädet väsyivät, kokeilin huvikseni nostaa itseäni vähän. Nyt jaksan jo nostaa itseni puoleen väliin kokonaista leuanvetoa kolme kertaa peräkkäin.

Sitten tein punnerruksia (naisten) (jaksan jo neljä putkeen!), kävin taas tangolla ja palasin tekemään punnerruksia. Kun kädet tuntuivat purkaneen halunsa tehdä jotain, otin pilatesrullan, ja rupesin hieromaan jalkojani auki. Rulla on ollut aivan loistava ostos, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Kunhan ei rullaa polvitaipeen yli ja jännittää vatsalihaksiaan ristiselkää rullatessaan, tuolla on todella vaikea rikkoa itseään. Sillä saa juuri niin tehokasta hierontaa kuin haluaa, juuri sinne, minne sitä haluaa. Kun rullan on kerran hankkinut, sen käyttö ei maksa mitään. Availin lantiotani tuolla, samoin yläselän lihaksia. Vähitellen siirryin venyttelemään. Koko ajan kuuntelin kehoani: millaisia liikkeitä se haluaa tehdä, mikä tuntuu hyvältä (eli sitä kannattaa jatkaa), mikä pahalta (ei tehdä).

Lenkkeily ja venyttely sen jälkeen on minulle kuin meditaatiota. Pistän napit korviin ja kuuntelen hyvää musiikkia. Uppoudun ajatuksiini, kunnes ne loppuvat, kuuntelen kehoani ja sen tuntemuksia. Tänään mietin monenlaista. Kuinka hyvältä voi tuntua ihan vain liikkua omien lihastensa voimalla. Kuinka kehoni ei ole vain pääni elossapitoyksikkö, se on paljon enemmän. Kuinka paljon meille puhutaan seksuaalisesta nautinnosta, mutta kuinka vähän puhutaan siitä, miten monella muulla tavalla nautintoa voi kokea kehonsa kautta. Tanssiminen, juoksu, venyttely, fyysinen työ... Juoksin tänään rinnettä ylös hyvän biisin tahtiin, ja koin riemua. Hieroin rullalla yläselkääni, heitin käteni levälleen ja annoin pääni retkahtaa. Se tuntui hyvältä. Niin hyvältä, että hymyilin katolle minuuttitolkulla, unohtuen kuuntelemaan musiikkia ja hyvää oloani. (Kyllä, venyttelen napit korvissa.)

Jossain vaiheessa nousin seisomaan. Teki mieli nojata lantiolla kauas. Otin kirjahyllystä tukea ja aloin piirtämään lantiollani puolikaarta. Valitsin suunnan, joka tuntui parhaalta, ja aloin työntää lantiotani aina vain kauemmas ja kauemmas... Naks! Reiteni lihakset muljahtelivat. Pomppasin pystyyn. Reisiluun pää oikealla puolella oli naksahtanut paikoilleen! Piti istua alas hetkeksi, en meinannut uskoa tapahtunutta todeksi. Keräsin jonkin aikaa rohkeutta, annoin lihasten täristä ja kokeilin samaa toisella puolella. Vasen puoli naksahti peräti kahdesti.

Nyt pystyn piirtämään lantiollani ympyrän! Myös kahdeksikko onnistuu. Ja ketkutus! Heti heräsi halu aloittaa itämainen tanssi. Vihdoin liikelaajuuteni on niin hyvä, että voisi jopa onnistua. :)

Jee! Jee! Ja vielä kerran JEE!

Kaikella tällä kunnonkohottamisella on syvempi merkitys. Tajusin, että kunnon kohoamisen myötä myös itsetuntoni nousee. Kuntoilun kautta saan onnistumisen kokemuksia, ylitän ja yllätän itseni. Huomaan jaksavani enemmän kuin uskoinkaan, olevani vahvempi kuin luulin. En enää ole se voimaton lapsi, joka yrittää sulautua tapettiin, kyyhöttää liikkumatta, ettei kukaan satuttaisi. Minä haluan olla vahva sekä henkisesti että fyysisesti.

Onhan kuntoni surkea, jos sitä vertaa huippu-urheilijaan. Mutta ei kukaan pääse hyvään kuntoon, jos luovuttaa ennen kuin aloittaakaan. Keskeneräisyyttä pitää sietää. Minä haluan päästä siihen tilanteeseen, että voin rehellisesti sanoa olevani hyväkuntoinen. Hyväkuntoisella tarkoitan tässä sitä, että minulla on hyvä hapenottokyky, kehtaan pitää sellaisia vaatteita kuin haluan, ja jaksan fyysisesti tehdä mitä haluan tehdä. Jaksan tanssia bileitten alusta loppuun, jaksan pelata ja leikkiä, juosta ja uida muiden mukana ilman, että kunto loppuu kesken. Niin, ja haluan näyttää seksikkäältä alasti. En vain nyt, vaan myös kymmenen vuoden päästä.

3.5.2014

Kyllä! Ei! Ehkä! Joo!

Olen niin tuulella käyvä, että ärsytän jo itseänikin. En tiedä, huomaanko osieni vaihtumisen nyt paremmin kuin ennen, vai ravaako väki pääni sisällä enemmän kuin koskaan. Otin aikaa: kymmenen sekunnin sisään tyyppi puikoissa vaihtui kolmesti. Yhtenä hetkenä olen varma, että minusta ja Dyykkarista ei tule ikinä mitään. Sitten kävelen viereiseen huoneeseen, ja alan suunnitella häitä. Saatan saada päähäni, että nyt on pakko lähteä jäätelölle (lapsiosa), ja kun en saa heti kaikkia hihkumaan riemusta ja lähtemään mukaani, muserrun, ja pidän mykkäkoulua (!) loppupäivän. Minä, joka puhun ihmisille suut ja silmät täyteen!

(Lapsiosa hyödynsi sitä, että se lukitsi pintaan vauvaosan, joka ei vielä osannut puhua. Joten jos vaikka olisinkin yrittänyt vastata, en osannut. Raivostuttavaa.)

Toisaalta nyt tunnen voimakkaita tunteita. Lapsellisia kiukunpuuskia, lapsen riemua, pikkulapsen reaktioita, mutta kuitenkin. Ehkä tunteitteni pitää "kasvaa aikuisiksi"?

1.5.2014

Kuitenkin kaikki paremmin

Tuli mieleen, että blogiani lukemalla saa ehkä kuvan, että vieläkään ei tilanteessani olisi mitään parannusta tullut. Että vieläkin olisin oireitteni vietävänä. Se ei pidä paikkaansa. Nykyään tiedän jo hyvin, mitkä asiat minulla oireita laukovat ja tunnistan hyvin voimavarani. Jos tiedän, että olen vähissä voimissa, väsynyt tai en vain jaksa sillä hetkellä alkaa painia oireitteni kanssa, en mene tilanteisiin tai ota sellaisia vastuita, jotka laukoisivat asioita alitajunnastani käsiteltävien listalle. Toisaalta tunnistan jo hyvin tilanteet, joissa minun on pakko rauhoittua, sillä asian käsittely ei voi odottaa.

Ehkä tuo jälkimmäinen on se suurin voitto. Käytin vuosia siihen, että pakotin itseni toimimaan, vaikka en ollut toimintakykyinen. Ihan ymmärrettävää, kun oli pakotettu elämään arkea raiskaajansa kanssa, eikä päässyt minnekään turvaan ja toipumaan. Se jäi jotenkin päälle.

Sitten, kun niitä voimia on, sitä voi tietoisesti tehdä jotain sellaista, jossa on se riski olemassa, että alitajunnasta laukeaa traumoja, joita pitää käsitellä. Ilahduttavaa on, kun yhä useammin mitään ei tapahdu. Tänään saunassa ei tapahtunut mitään. Ei tuntunut mitään outoa. Oli ihan semikiva vappu. Toivottavasti teilläkin.