30.6.2014

Uutisia

Linkki: Suosittua Elämäni eläimet -sarjaa juontanut Rolf Harris tuomittiin tyttöjen hyväksikäytöstä

Minä jotenkin arvasin. Muistan elävästi, kuinka katsoimme siskoni kanssa yhtä kyseisen äijän juontamaa jaksoa, jossa oli pelastettu peuran vasa. Vasan oli löytänyt joku lapsi, joka äitinsä kanssa tuli sitten ohjelmaankin mukaan katsomaan vasaa sen vahvistuttua. Muistoksi lapsi sai mukaansa valokuvan, jossa oli jossain taustalla se vasa, ja suurin osa kuvasta pervosti hymyilevää juontajaa. Niin kuin kukaan lapsi sellaisen kuvan yöpöydälleen haluaisi. Mietittiin silloin, mikä on äijässä vikana. Onko sillä niin suuri ego, vai miksi se kuvittelee, että lapsi haluaisi hänen naamaansa ihastella.

Nyt me sitten tiedämme.

Kaksi kilpikonnaa

Riideltiin Dyykkarin kanssa (anteeksi, naapurit). Ollaan näemmä opittu jo riitelemään ilman, että tavaroita särkyy, mutta ääntä lähtee. Toivottavasti huutoa yhä maailmaan mahtuu. Ainakaan kukaan ei soittanut poliiseja.

Dyykkari joi kännit, kun nukuin. Hän valvoi läpi yön katsoen lempisarjansa koko tuotantokauden. Hänellä oli ollut hauskaa, joten hänen piti saada pää täyteen. Jostain syystä hänellä se päättelyketju menee niin, että "minulla on hauskaa"--> "en ansaitse tätä" --> känni päälle. Kun heräsin, kävimme pitkän keskustelun alkoholin käytöstä ja masennuksesta, tunteiden käsittelystä, häntä ahdistavista ja pelottavista asioista, tunteiden kohtaamisesta, ongelmien kohtaamisesta, asioiden vatvomisen ja itsensä kiduttamisen hyödyttömyydestä jne. Niin, ja pettämisestä. Koska minä olin tuonut tänne miehen hänen poissaollessaan, kertonut hänelle ja hän pelkäsi, että olin pannut sitä miestä. Tai pitäisi kyllä sanoa, että poikaa, niin nuori jolppi oli kyseessä.

Löysin yhtenä viikonloppuyönä talomme pihasta pojan, joka näytti hädin tuskin täysi-ikäiseltä, hyvin palelevalta ja erittäin eksyneeltä. Otin hänet sohvallemme nukkumaan päänsä selväksi, ja herättyään hän kiitti, selvitti, missä on ja lähti etsimään kadonnutta omaisuuttaan. En tullut raiskatuksi ja sain hyvän mielen, kun autoin. Dyykkari oli vahvasti sitä mieltä, että seuraavalla kerralla soitan poliisille, jos löydän tuntemattoman kännisen ihmisen pulassa. Minä olin vahvasti sitä mieltä, että ihmiset pelkäävät liikaa toisiaan, poliisilla on parempaakin tekemistä kuin toimia juoppojen taksina ja osaan kyllä arvioida itse, onko joku kännissä ja vaaraton vai aineissa ja mahdollisesti vaarallinen.

Dyykkari pelkäsi, että olin keksinyt koko tarinan peittääkseni jälkeni siltä varalta, että joku naapuri olisi sattunut näkemään vieraan miehen tulon kotiimme ja oikeasti se jätkä oli joku satunnaispano, jonka olin kutsunut tänne, koska hän ja kämppis olivat reissussa.

Minulla kilahti.

Hän kysyy minulta, miksi tietokoneen sivuhistoria on poistettu, koska pelkää minun peittelevän sitä, että etsin netistä miehiä. Hän ei halua minun lähtevän kaverin kanssa ulos bilettämään, koska kuulemma heti panen jotakuta. Minulla on vihdoin joku, jota voin aidosti sanoa ystäväkseni, mutta en saa halata häntä, koska hän on mies, olkoonkin homo ja vakituisessa parisuhteessa jo ties kuinka monetta vuotta. Ja en saisi huutaa Dyykkarille tästä kaikesta, koska hän vain oireilee vuosia kestänyttä pettämistä. Jos haluan huutaa jollekulle, minun tulisi huutaa hänen ex-vaimolleen. Eihän hänkään huuda minulle minun oireiluistani. Haavoilla ollaan molemmat.

Dyykkari pyysi anteeksi, kun oli pistänyt minut niin koville, että kilahdin. Hän vain kuulemma on niin hidas hämäläinen, ettei tajua minun hänestä välittävän, ellen näytä niitä tunteita ihan tosissani. Kun olen muuten niin viilipytty, ettei minusta ota selvää.

Selvä. Tuolle äijälle pitää kirkua, silloin se uskoo, että olen tosissani. Sovittiin, että hän jättää epäilyn vähemmälle ja koittaa luottaa enemmän.

En muuten tiedä, mitä tapahtui, mutta mies lähti kavereiden kanssa reissuun, tuli vain päivän jälkeen takaisin ja on ollut sen jälkeen halipulassa, kaivannut kosketusta ja antanut helliä. Nyt on saanut tai oikeastaan pitänyt pitää kädestä, kun katsotaan leffaa. Yöllä pitää olla lähekkäin. Pussailu on sallittua. Kuulemma siellä reissussa pelästyi, että menettää minut. Ilmeisesti menettämisen pelko on nyt suurempi kuin jätetyksi tulemisen pelko, joten vähän voi hempeillä. Sillä uhallakin, että jätän ja sitten taas sattuu.

Hitaasti, mutta epävarmasti edeten.

22.6.2014

Ihanaa, ihanaa!

Sain vatsani auki! *jää lukemaan, mitä kirjoitti* Juu, ei ole suolet pellolla. Tarkoitin, että vatsalihakseni suostuivat vihdoin rentoutumaan. Uskomatonta, miten helppoa on hengittää! Tähän vaadittiin vain yksi oivallus, joka liittyy seksiin, joten jos ei halua lukea seksistä, ei kannata lukea seuraavaa kappaletta.

Dyykkari ja kämppis ovat juhannusriennoissa, joten minulla on koko kämppä itseäni varten. Päätin hyödyntää tilaisuuden pitää häpeilemättä ääntä ja kaivoin aikuisten leikkikalut esiin. Tajusin siinä, että aina, kun alan kiihottua, vatsalihakseni alkavat tehdä ihan hirveästi töitä vetääkseen minut suppuun. Puolustusreaktio. Ajattelin kokeilla, mitä tapahtuisi, jos en vetäisikään itseäni suppuun. Keskityin ajattelemaan sitä, että nyt on turvallista, ei tarvitse puolustautua, ja väkisin vedin itseni kaarelle, vatsa kohti kattoa. Kun laukesin, laukesi myös jännitys vatsassa. Itkin jonkin aikaa, ja toivuttuani tajusin, että vasemman jalan reiden lähentäjät vaativat venytystä. Nekin olivat hellittäneet pitkältä matkalta, ja nyt ne piti vielä venyttää auki.

Nyt olen ollut koko päivän ihan ihmeissäni. Ihan outo tunne, kun ei enää ole vatsapanssaria. En oikein osaa olla. Tarkkaillaan pari päivää, laukooko tämä jotain muutakin auki. Ainakin väsyttää taas ihan pirusti. Mutta ei auta, sano nauta. Tänään on pakko hoitaa pari juoksevaa asiaa, tai tulee omaisuusvahinkoja. Nukun väsymyksen pois sitten, kun olen hoitanut ne.

ps. Minulla on nykyään päässäni mieleni taulu. Siihen kirjoitetaan kaikki säännöt, joista osat ovat samaa mieltä, tai joita kukaan ei ainakaan vahvasti vastusta. Siellä on aika mielenkiintoisia, kuten "Saa", joka lisättiin sinne eilen illalla ennen edellä kuvattua episodia, ja "Ei", joka ilmeisesti tarkoittaa, että minulla on lupa sanoa ei, jos en tahdo. Yllätyin, kun huomasin jonkun lisänneen taululle säännön "(Uusi nimeni) ei saa viheltää". Olen aina luullut, että en vain osaa, mutta ilmeisesti joku ei halua, että vihellän. Mielensärkijä osaa viheltää. Kokonaisia laulujakin. Näillä on varmasti yhteys.

18.6.2014

Köyhät ne rahasta tappelee

Rikon nyt omia sääntöjäni olla purkautumatta tänne muitten asioista, sillä nyt Ahdistaa isolla A:lla. Käräjäoikeuteen ollaan menossa, vaikka heikolta vaikuttaa. Dyykkarin narsisti-eksä, joka aloittaa riidan vaikka tiiliseinän kanssa, haluaa tapella. Ilmeisesti tiiliseinä  alkoi kyllästyttämään, koska meitä heitettiin haasteella. Asianajajan kanssa tuli juteltua. Laki on puolellamme, mutta oikeuskäytäntö ei. Senhän sitten tietää, miten siinä käy.

Tällä hetkellä elämme kädestä suuhun. Kuukaudessa meillä kahdella käteen tippuu yhteensä alle 2000€, ja opintolainaa saa nostaa aina, kun tulee yllättäviä menoja. Säästöjä ei ole. Tuosta summasta eksä haluaa 20%. Plus asianajopalkkiot ja takautuvat maksut. Mistä ihmeestä me ne maksamme?

Lasta, jota riita koskee, ei ole nähty yli vuoteen. Toivomme, että tästä koko sotkusta olisi edes se hyöty, että tämä asia korjaantuisi, ja tapaamisista tulisi rutiinia. Toivo ei ole tässä(kään) asiassa kovin korkealla. Tai siis, uskomme kyllä, että oikeus määrää tapaamisista, mutta emme usko hetkeäkään, että äiti antaisi lapsen lähteä isänsä mukaan. Uhkasakot voi aina jättää maksamatta.

Itseäni ahdistaa tässä kaikista eniten ei raha, vaan jaksaminen. Dyykkari syö yhä masennuslääkkeitä, mutta stressi tekee sen, ettemme kumpikaan nuku. Tai jos nukumme, emme ainakaan hyvin. Tätä on nyt sitten tiedossa ties kuinka pitkään.

Koko elämäntilanteemme on tilapäinen. Minä valmistun joidenkin kuukausien päästä. Asumme kimppakämpässä, koska muuhun ei ole varaa. Tästä kaupungista ei saa töitä, muutto on edessä heti, kun paperit ovat kourassa. Tilanne olisi aivan eri, jos olisimme molemmat töissä, vakiintuneessa elämäntilanteessa. Mutta ei.

Kyllä tässä maassa saa ihmistä kiusata.

15.6.2014

Venyy, vanuu

Kävin luottohierojallani, sillä alkoi tuntua siltä, että nyt on pakko. Teki kyllä hyvää. Lantion alueeni oli niin tukossa, että imunesteet eivät päässeet kulkemaan normaalisti. Imusolmukkeet tunsi ihon läpi kovina palloina. Iskiashermo oli puristuksissa molemmissa jaloissa. Alaselkää särki oikealta puolelta, kun vasen si-nivel ei ollut suostunut menemään paikoilleen, kuten oikea puolisko oli tehnyt. Vasen hartiani törötti eteenpäin ja oli huomattavasti korkeammalla kuin oikea.

Kaksi tuntia pehmittelyä, ja si-nivel rusahti paikoilleen, hartiat saatiin samaan tasoon ja imunesteet lähtivät kulkemaan. Kotona vielä venyttelin lisää, ja ihmettelin, kuinka kaikki tosiaan venyy.

Sitten alkoi pyörryttää. Menin suosiolla pitkäkseni keittiön lattialle ja pyysin Dyykkaria ottamaan minua kädestä. Dissosiaatiokohtaus iski ja yritin pysyä nykyhetkessä. Lopulta huone lakkasi pyörimästä. En ollut aivan varma siitä, missä olen ja luulin, että on talvi. Keskityin todistamaan itselleni, että on kesä. Söin jäätelöä, koska olen huomannut, että syöminen auttaa tehokkaimmin pysymään tässä hetkessä. Yritin kosketella kaikkea, mikä kertoo minulle, että olen kotona. Olo ei kuitenkaan mennyt ohi pitkään aikaan.

Olin jo etukäteen tiennyt, että hierojan jälkeen nukun päivän tai kaksi. En tiedä miksi, mutta yli 20v. lihasjumien aukeaminen uuvuttaa minut täysin, on aukeamisen syy sitten venyttely tai hieronta.

Tänään voisi vihdoin yrittää palata opiskeluhommien pariin. Koska mitä nopeammin pääsen töihin, sitä useampi ongelma poistuu.

12.6.2014

Maanantaina tajusin, että minut on raiskattu. Eihän siihen mennytkään kuin neljännesvuosisata. Sen jälkeen olen paahtanut opintoja kaiken hereilläoloaikani ja jos jos se ei ole jostain syystä onnistunut, olen siivonnut kuin hullu. Totesin, että tarvitsen apua. Rahaa ei ole, mutta onneksi opintolainaa saa. Varasin ajan hierojalle ja jahka Rosén-terapeutti palaa kesälomiltaan, varaan ajan häneltäkin. Kehoni tarvitsee nyt avautumisapua ja maadoittamista.

8.6.2014

Takaisin sorvin ääreen

Viime yönä näin jotain ihan ihme hihhuli-unta. Siinä mielensärkijä antoi minulle hommaksi perustaa musiikkikoulun lapsille (miksi??). Aloin sitä sitten jostain syystä järkkäämään mummoni avustuksella. Kaikki mitä tein oli mielensärkijän mielestä väärin. Yritin rauhoitella häntä samalla kun rakensin koulua. (Pitääkö tässä välissä huomauttaa, että minut tosiaan pakotettiin opettelemaan soittamista suurin osa lapsuudestani ja minä VIHASIN joka sekuntia?)

Lopulta koulusta tuli todella hieno, ja se oli täynnä onnellisia oppilaita. Siellä pidettiin kukkakimppujen kauneuskilpailuja, laulettiin ja minä olin koko paikan rehtori. Mummoni ja laiminlyöjä istuivat kunniapaikalla ruokalan pöydässä ja taputtivat, kun pidin puhetta. Mielensärkijä katosi jonnekin.

Suihkussa mietin sitten sitä, että en varmaan koskaan saa häädettyä vanhempiani päästäni täysin. He ovat kuitenkin minut ruokkineet, vaatettaneet ja sivistäneet. Se on luonut semmoiset perustat kehitykselleni, ettei niitä voi täysin poistaa, vaikka joudunkin jatkuvasti kirjoittamaan niitä uusiksi.

Selässäni on syy, miksi haluan tappaa itseni. Siellä on voimakasta häpeää, jonka alkusyystä en saa selvää. Yritän kääntää lausetta "tapan itseni" muotoon "tapan isän", ja välillä se onnistuu. Katsotaan, josko vihdoin saisin tuon halun purettua. Sen alta todennäköisesti löytyy sitten se halu pysyä hengissä.

Tänään sain aikaan vaikka mitä. Toimin lapsenvahtina, kirjoitin pari sivua esseitä, olin sosiaalinen. Vielä kun tuon vuorokausirytmin saisi järkevämmäksi...

7.6.2014

"Miksi sun pitää tehdä mun elämästä niin vaikeeta?!"

- Äiti

Nukuin tänään koko päivän. Taas. Ei ole nyt taaskaan mennyt elämä niin kuin olin suunnitellut. Lantion venyttely tämän laukaisi. Venyttelen hetken, nukun vuorokauden. En uskalla mennä uudelleen nukkumaan ennen kuin kello on viisi aamulla. Toista, ja elämäsi on taas päälaellaan. Yritän noudattaa omaa sääntöäni ja kuunnella kehoani. Tänään se tarkoitti sitä, että herättyäni kävin laittamassa tiskikoneen pyörimään ja tavarat paikoilleen ja menin takaisin nukkumaan.

Näin unta naisesta, joka oli ilmoittautunut johonkin hemmetin tosi-tv-ohjelmaan laihduttaakseen. Elämäntapakouluttaja/juontaja kävi naisen elämää läpi ja nainen selitti mustaa valkoiseksi. Kuinka hän ei syö jäätelöä, varsinkaan niitä hedelmän makuisia, kun ne sisältävät niin paljon sokeria ja maitokaan ei ole hyväksi hänen iholleen. Samaan aikaan juontaja kantaa pöydälle naisen eteen jäätelöpaketin toisensa jälkeen. Niitä jäätelöautosta ostettavia minituutteja ja toffeeveneitä, jäätelökeksejä, jotka ovat enemmän keksiä kuin jäätelöä ja niin edelleen. Kun nainen näkee pakettien määrän, hän hetkeksi kalpenee, mutta kun juontaja kysyy "Entä nämä sitten?", hän kokoaa itsensä, hymyilee ja toteaa, että nehän ovat lasten! Koska hän on hyvä äiti, joka pitää lapsistaan huolta. Vihasin sitä naista unessani, tai ainakin inhosin häntä syvästi.

Heräsin siihen, kun Dyykkari vaihtoi vaatteita sängynpäädyssä. Oli kuulemma lähdössä kauppaan. Pyysin tuomaan levyn suklaata. Nyt alitajunta pyörii sellaisella vauhdilla, että aivot tarvitsevat sokeria. Jäin makoilemaan sänkyyn. Tajusin, että joudun seuraavaksi käsittelemään tunteeni laiminlyöjää kohtaan. Jos mahdollista, vihaan häntä enemmän kuin mielensärkijää, tai näin minulle on nyt ainakin kerrottu. On kuin viha olisi poistettu tunnekavalkaadistani. Sitä ei ole olemassa. Sen tilalla on vain tyhjää. Kun minun pitäisi vihata, en tunne mitään. Olen kuin puudutettu, tyhjä, tunteeton.

Kuinkahan monesti olen ollut aivan turta henkisesti ja ihmetellyt sitä? Ehkä minä olen silloin ollut vihainen, mutta koska tunne on minulta kielletty, en ole tuntenut mitään?

Lainaus, jolla tämän postauksen aloitin, kuului äitini suusta, kun hän löi minua löydettyään käytetyn kondomin, jonka olin yrittänyt piilottaa. Tein hänen elämästään vaikeaa, kun yhä uudelleen toin hänen nähtävilleen sen todellisuuden, jossa hän eli. Silti hän aina jotenkin onnistui selittämään helvetin taivaaksi. Hän on itselleen valehtelun mestari. En halua tulla hänen kaltaisekseen.

Minä vihaan häntä.

2.6.2014

Ajatuksenvirtaa

Dyykkari on reissussa. Kauhea ikävä. Päätin käyttää tilannetta hyödyksi niin, että pakotan itseni tekemään yhden todella pitkään roikkuneen jutun ennen kuin hän palaa. Uskottelen itselleni, että Dyykkari ei palaa ennen kuin homma on tehty.

Sillä idiootilla on taas kännykästä akku loppu.

Hirveä halu halata! Ajattelen vain sitä lämmintä rintakehää, jota vasten saa painautua silloin, kun nukutaan. Olen kosketusriippuvainen, kauheaa.

Tutustuin uuteen ihmiseen. Hirveän piristävää. Juteltiin politiikasta, ympäristöstä, koulutuksesta, elämästä. Semmoista älyllistä pohdintaa, jota en oikein voi kenenkään kanssa harrastaa. Nyt pitää kovasti yrittää pitää tuo ihminen kaverina. Tai saada hänestä kaveri.

Näin ihme unia. Olin luokkaretkellä vanhan luokkani kanssa. Unessa tapahtui toisinto lumisodasta, johon en todellisuudessa koskaan osallistunut. Tajusin sen myötä, että kurmuuttaminen tai muu töniminen oli silloin aikoinaan (ala-asteella) testi: mitä tuo tekee, jos sitä vähän tökkii. Suuttuuko se, alistuuko se. Milloin se suuttuu. Siinä muut lapset näkivät sitten, onko testattava kusipää, onko sillä terve itsetunto vai pitääkö se itseään paskana. Koska minulle oli opetettu, että olin paska ja alistuin, jos minua kurmuutti vähääkään, minusta tuli automaattisesti se luokan pahnanpohjimmainen. Ja halusin pysyä siellä, tekivät aikuiset sitten mitä tahansa. Se oli tuttu paikka. Minä ymmärsin sen, että kukaan ei tykännyt minusta, olinhan paska. Mitä en ymmärtänyt, oli aikuisten vaade, että muiden pitäisi silti leikkiä kanssani. Se meni yli hilseen.

Olen totaalisen sekaisin blogieni kanssa. Siis niiden, joita luen. En löydä millään sitä ihmistä, joka sairastaa fibromyalgiaa kertoakseni hänelle, että hänen ehkä kannattaisi tutustua yhteen Lahtelaiseen. Lukulistalleni on kertynyt jo sen verran monta blogia, etten aina edes huomaa, jos jokin lakkaa päivittymästä. Tuossa äsken selasin läpi, ja totesin että aika monta oli päivittynyt viimeksi yli vuosi sitten. Toivottavasti kaikki ovat yhä hengissä ja voivat hyvin.

Aikoinaan en meinannut löytää kohtalotovereiden blogeja itkemälläkään, nyt niiden pitäjät ilmoittavat omistaan minulle. Toisaalta hirveän hyvä: Ei meitä toipilaita ole kaikkia veistetty yhdestä puusta. Meitä on yhtä laajalla kirjolla kuin nyt ihmisiä ylipäätään. Toisaalta tuntuu epätoivoisen surulliselta, että meitä on niin monta.

Kaunis päivä tänään. Taidan napsauttaa nivelet paikoilleen ja suunnata pihalle. :)

1.6.2014

Paha nainen

Tajusin juuri, että minä en luota naisiin. Aloin pohtia sitä, miksi kaveripiirini on suurimmaksi osaksi miehiä, ja miksi pidän naisiin hyvin vähän tai en ollenkaan yhteyttä, vaikka he kuinka mukavia olisivat tai kuinka haluaisivat yhteyttä pitää. Minä en luota naisiin. Suurinta luottamuspulaa ei siis aiheuttanut mielensärkijä, vaan laiminlyöjä.

Miksi?

Koska se nainen ei koskaan auttanut. Vaikka se näki, vaikka sille kertoi, se ei koskaan auttanut. Ja vaikka se sanoi kahden kesken yhtä, se pyörsi sen heti, kun tuli tosipaikka, ja olisi pitänyt nousta mielensärkijää vastaan. Se teki sen monta kertaa. Ei vain yhtä. Rikkoi luottamuksen. Lupasi tyhjiä. Hajotti...