2.6.2014

Ajatuksenvirtaa

Dyykkari on reissussa. Kauhea ikävä. Päätin käyttää tilannetta hyödyksi niin, että pakotan itseni tekemään yhden todella pitkään roikkuneen jutun ennen kuin hän palaa. Uskottelen itselleni, että Dyykkari ei palaa ennen kuin homma on tehty.

Sillä idiootilla on taas kännykästä akku loppu.

Hirveä halu halata! Ajattelen vain sitä lämmintä rintakehää, jota vasten saa painautua silloin, kun nukutaan. Olen kosketusriippuvainen, kauheaa.

Tutustuin uuteen ihmiseen. Hirveän piristävää. Juteltiin politiikasta, ympäristöstä, koulutuksesta, elämästä. Semmoista älyllistä pohdintaa, jota en oikein voi kenenkään kanssa harrastaa. Nyt pitää kovasti yrittää pitää tuo ihminen kaverina. Tai saada hänestä kaveri.

Näin ihme unia. Olin luokkaretkellä vanhan luokkani kanssa. Unessa tapahtui toisinto lumisodasta, johon en todellisuudessa koskaan osallistunut. Tajusin sen myötä, että kurmuuttaminen tai muu töniminen oli silloin aikoinaan (ala-asteella) testi: mitä tuo tekee, jos sitä vähän tökkii. Suuttuuko se, alistuuko se. Milloin se suuttuu. Siinä muut lapset näkivät sitten, onko testattava kusipää, onko sillä terve itsetunto vai pitääkö se itseään paskana. Koska minulle oli opetettu, että olin paska ja alistuin, jos minua kurmuutti vähääkään, minusta tuli automaattisesti se luokan pahnanpohjimmainen. Ja halusin pysyä siellä, tekivät aikuiset sitten mitä tahansa. Se oli tuttu paikka. Minä ymmärsin sen, että kukaan ei tykännyt minusta, olinhan paska. Mitä en ymmärtänyt, oli aikuisten vaade, että muiden pitäisi silti leikkiä kanssani. Se meni yli hilseen.

Olen totaalisen sekaisin blogieni kanssa. Siis niiden, joita luen. En löydä millään sitä ihmistä, joka sairastaa fibromyalgiaa kertoakseni hänelle, että hänen ehkä kannattaisi tutustua yhteen Lahtelaiseen. Lukulistalleni on kertynyt jo sen verran monta blogia, etten aina edes huomaa, jos jokin lakkaa päivittymästä. Tuossa äsken selasin läpi, ja totesin että aika monta oli päivittynyt viimeksi yli vuosi sitten. Toivottavasti kaikki ovat yhä hengissä ja voivat hyvin.

Aikoinaan en meinannut löytää kohtalotovereiden blogeja itkemälläkään, nyt niiden pitäjät ilmoittavat omistaan minulle. Toisaalta hirveän hyvä: Ei meitä toipilaita ole kaikkia veistetty yhdestä puusta. Meitä on yhtä laajalla kirjolla kuin nyt ihmisiä ylipäätään. Toisaalta tuntuu epätoivoisen surulliselta, että meitä on niin monta.

Kaunis päivä tänään. Taidan napsauttaa nivelet paikoilleen ja suunnata pihalle. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)