29.7.2014

Jatkoa edelliseen

Koko lapsuuteni ajan sai kävellä munankuorilla. Jos alkoholistiperheessä oli virtahepo olohuoneessa, meillä oli hirmumyrsky. Se puhkesi riehumaan täysin toimistamme välittämättä. Korkeintaan jatkuva varautuminen sen jokaiseen liikkeeseen minimoi tuhoja.

Mielensärkijä työnsi vastuun omasta hyvinvoinnistaan, omista tunteistaan, kaikesta häneen liittyvästä meille, perheelleen. Hän ei ollut vastuussa mistään, me olimme. Siksi meille sai ihan vapaasti huutaa, jos kaukosäädintä ei löytynyt, koska hän oli kantanut sen keittiöön hakiessaan jääkaapista voileivän. Meille sai huutaa, jos pomo oli töissä "vittuillut" hänelle pyytämällä hänen CV:tään. Meidän vika oli, jos kaupasta juuri ostetussa ruuvisarjassa ei ollut kaikkia osia. Me olimme kätkeneet ne loukataksemme häntä.

Tein eilen montakin havaintoa. Ensinnäkin tajusin, että kukaan ei ole vastuussa minusta. Koko lapsuuteni minua koulutettiin olemaan vastuussa vain mielensärkijästä. Lisäksi kannoin vastuuta siskoni suojelemisesta ja laiminlyöjän jaksamisesta. Kukaan ei kantanut vastuuta minusta. Kyllähän minut ruokittiin (jos ei muulla, niin suklaalla) ja vaatetettiin (vaikka ne vaatteet saattoivat olla aivan väärää kokoa, eivätkä aina niin puhtaita) ja minulla oli katto pääni päällä. Se oli sitä kulissien ylläpitoa. Minkä lisäksi laiminlyöjä jaksoi huokailla, kuinka raskasta hänellä oli (huolehtia meistä). Nyt tein päätöksen ottaa vastuun itsestäni.

Toinen oivallus syntyi kahlatessani läpi läheisriippuvuuteen liittyvää kirjallisuutta. Minä todellakin kannan huolta ihan kaikkien mielialasta. Kyllä minä olen sen jo aiemminkin tajunnut, en vain aivan niin kuin nyt. Dyykkarilla meni eilen hermo, kun sängynpääty, jota hän yritti korjata, ei totellut häntä. Tein aivan päinvastoin kuin olisin aiemmin tehnyt. Sen sijaan, että olisin häärännyt hänen ympärillään valmiina auttamaan, otin pakkasesta jäätelöä ja keskityin irrottamaan itseni tunnetasolla tilanteesta. Melkein pyörryin. Mehupullon korkin hakkaaminen pöytään loi äänen, joka piti todellisuudessa kiinni.

Tajusin, että ne tuntosarvet, joiden pitäisi tarkkailla omaa tilannettani (onko minulla nälkä, jano, itkettääkö, miltä minusta tuntuu), oli kiinnitetty ympärilläni pörrääviin ihmisiin, tässä tilanteessa Dyykkariin. Yritin repiä niitä hänestä irti ja työntää takaisin sisääni, mutta ne kieltäytyivät. Niiden mielestä tilanne ei ollut tarpeeksi turvallinen. Seuraavaksi saikin sitten vakuutella niille, että olen turvassa.

Siitähän monet ongelmani yhä johtuvat: En vieläkään koe olevani turvassa. Tiedän järjellä olevani, mutta tunnepuoli on vielä kaaoksessa. Pääni on täynnä paniikissa olevia eri-ikäisiä ihmisiä, jotka juoksevat karkuun.

Mielensärkijä ei sallinut, että huomiomme herpaantui hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan hetkeksikään. Minulla on siis ainakin 18 vuoden koulutus aiheesta. Tein eilen tietoisen päätöksen ruveta suuntaamaan huomiotani uudella tavalla. Löysin netistä zenbuddhalaiset meditaatio-ohjeet, joita ajattelin alkaa noudattamaan. Ensimmäisessa harjoituksessa lasketaan hengitystä. Ensimmäinen hengitys on pitkä uloshengitys: Yyyyksi. Sen jälkeen hengitetään ihan normaalisti 2-10. Kymmenen jälkeen aloitetaan taas alusta. Ihan tajuttoman vaikeaa!! Ajatukseni lähtevät heti harhailemaan. No, ehkä se tästä. Rupeaa kaikki auto- ja bussimatkat harjoittelemaan, ja aina nukahtamista odotellessaan. En edes lue noita ohjeita pidemmälle, ennen kuin opin tämän.

Kolmas oivallus liittyi rajoihini. Koska mielensärkijä piti meitä omana jatkeenaan, hän venytti rajani kattamaan myös hänet. Rajani ovat nyt jossain kaukana, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen kuuloetäisyydellä oleva ihminen on automaattisesti rajojeni sisällä. Siksi hänen ei edes tarvitse ylittää niitä. Kohtelen häntä automaattisesti kuin itseäni täysin riippumatta siitä, kuka hän on, kuinka kauan olen hänet tuntenut ja mitä hän on minulle ehkä tehnyt.

Vaikka kaikki tämä psyykkinen työ tulee olemaan raskasta, on myös hyvin vapauttavaa ja helpottavaa ymmärtää, ettei minun tarvitse jatkuvasti huolehtia kaikista muista. Minun tarvitsee kantaa jatkossa huolta enää vain yhdestä ihmisestä aiemman 7 miljardin sijaan (koska mielensärkijä piti minua henkilökohtaisesti vastuussa myös mm. Afrikan nälänhätien ja maailman sotien ratkaisemisesta). Äärimmäisen vapauttavaa! Ja huomattavasti aiempaa helpompaa. On äärimmäisen vaikea saada Dyykkari rauhoittumaan, vaikka tietäisinkin täysin, että hänen tarvitsisi vain lähteä kävelylle. On paljon helpompaa saada itsensä rauhoittumaan, koska voin vain viedä tämän kehon kävelylle. Ah.

Edit: Ai niin! Eilen päätin lopettaa kämppisteni paapomisen. Sen sijaan, että olisin itse alkanut siivoamaan täällä, pyysin. Kerran. Hetken päästä täällä oli kaksi imuroivaa ja touhuavaa miestä. Kun kerran perseeltään nousivat, innoistuivat sitten tekemään muutakin, ihan pyytämättä. Päikkäreiltä herättyäni täällä oli illallinen pöydässä valmiina! Eli kaikki "auttamiseni" on vain passivoinut heitä, saaden minut ahdistumaan vielä enemmän heidän hyvinvoinnistaan. Miten sitä voikaan ihminen olla sokea...

27.7.2014

Läheisriippuvuudesta

Tässä tulee se hetki, jota ehkä moni lukija on odottanut: Minä olen läheisriippuvainen.

No, aloitetaan ihan alusta. Tai melkein. Kävin Dyykkarin kanssa keskustelun, jossa hän totesi, että hän pelaa liikaa ja nyt hän yrittää lopettaa. Aloin sitten etsiä netistä tietoa nettipeliriippuvuudesta, ja monella sivulla oli linkkejä läheisriippuvuuteen. Tajusin, että olen omalla toiminnallani estänyt Dyykkaria kohtaamasta pelaamisensa huonoja vaikutuksia pitämällä kämpän siistinä, siivoamalla hänen sotkunsa, pesemällä hänen pyykkinsä, tuomalla hänelle ruuan nenän eteen, pitänyt yhteyttä hänen kavereihinsa ja sukulaisiinsa hänen puolestaan, järjestänyt sosiaalisia tapahtumia ja raahannut hänet niihin. Olen selitellyt hänen käytöstään parhain päin ja peittänyt itseltänikin sen, mitä on nyt, keskittyen siihen, mitä voisi olla. Olen lakannut elämästä omaa elämääni (tai oikeastaan en ole koskaan sitä aloittanutkaan), vaan olen alkanut elää Dyykkarin elämää.


(Steve Angello & Alex Metric - Open Your Eyes (Tomorrowland Edit))
Mikä minua on ehkä estänyt tajuamasta tätä aikaisemmin, on se, että läheisriippuvuuden oireita listaavissa listoissa niin moni ampuu mielestäni ohi. Taas, kuten narsismin tunnistamisen kohdalla, piti löytää oikea listaus. Olen kontrolloiva läheisriippuvainen, enkä ole edes tajunnut sitä. Olen kyllä kauhistellut, kuinka ihmiset ympärilläni yrittävät kontrolloida asioita, joille he eivät nyt vain voi mitään, mutta en tajunnut, että minä:



  • Uskon, että ihmiset eivät osaa huolehtia itsestään ilman apuani.



  • Yritän vakuuttaa ihmisille ympärilläni, että heidän tulisi ajatella ja tuntea niin kuin minä haluan.



  • Suutun, kun ihmiset eivät anna minun auttaa heitä.



  • Jaan neuvoja ja ohjeita, vaikka minulta ei kysytty. Velvollisuuteni on ratkaista kaikkien ongelmat.



  • Hukutan minulle tärkeät ihmiset lahjoihin ja palveluksiin saamatta samalla mitalla takaisin. (Jatkan käytöstä, vaikka ihmisten toiminta vihastuttaa minua, koska olen niin arvoton, etten ansaitse vastalahjoja. Sain viimeksi joululahjan eksältäni, vaikka aina huolehdin, että annan kaikille jotain.)



  • Käytän seksiä saadakseni hyväksyntää ja arvostusta.



  • Jotta koen olevani oikeutettu ihmissuhteeseen jonkun kanssa, hänen tulee tarvita minua jotenkin.


  • Nämä kaikki ovat läheisriippuvuuden oireita. Olin jotenkin ajatellut, että en minä ole läheisriippuvainen, kun kuitenkin osaan sanoa ihmisille myös ei, osaan sanoa itselleni "ei, en jaksa", tunnistan myös omia tunteitani, en vain muiden, olen lopettanut itseni haukkumisen joka hiton asiasta, mutta...

    Olen sairastunut vahvuuteen. Olen kontrolloiva, otan asiat vakavasti, haluan hallita kaikkea, olen aina järkevä, oli tilanne mikä tahansa. Enhän ole! Kyllä minä pidän hauskaakin! Käyn tanssimassa, jolloin unohdan kaiken ja vain annan musiikin viedä. Kukaan ei saa silloin koskea minuun, kukaan ei saa keskeyttää (kontrolli!), haluan vain upota musiikkiin ja unohtaa itseni. Siitä tulee hyvä olo, se tuntuu hyvältä. (Ja tämänkin Dyykkari on halunnut minulta kieltää, koska niissä bileissä liikkuu huumeita ja siellä on vieraita miehiä ja pukeudun bileisiin yleensä kevyesti, koska hikoilen paljon.)

    Sillä ei ole mitään väliä, että minulle on huomautettu, kuinka vakava olen ja kuinka järkeistän kaiken, koska en vaadi enää itseltäni täydellisyyttä. Tarpeeksi hyvä riittää. (Silti olen kouluttautumassa ammattiin, jossa ihmiseltä odotetaan tiettyä täydellisyyttä, aikuisuutta ja putipuhdasta julkisuuskuvaa. Jännä, miten haluan puristaa itseni sellaiseen muottiin, vaikka olen monella tapaa epäsovinnainen. Minulla on väärät hiukset, väärä musamaku ja väärät harrastukset.)

    Olen auttanut kämppiksiäni nyt yli voimavarojeni. He elävät kuin siat pellossa, vaikkakin kämppis kyllä imuroi oman huoneensa ja vaihtaa lainaamani lakanat, kunhan vain kannan imurin hänen kynnykselleen tai tuon hänelle puhtaat lakanat. Miksi en anna hänen itse huolehtia huoneensa siisteydestä? Koska silloin kun näin tein, meille iski tuhohyönteisinvaasio, joka vaati myrkytyksen. En halua saman kuvion toistuvan enää, koska uusintakierros vaarantaisi myös oman omaisuuteni turvallisuuden. Olen ominut kaiken vastuun tässä taloudessa, joka minun on annettu ottaa. Kukaan muu ei osaa edes täyttää tiskikonetta oikein. Näen painajaisia, joissa Dyykkari on laittanut astiat täynnä ruokaa ja biojätettä tiskariin ja herään todetakseni näin oikeasti tapahtuneen (En mä huomannu, että se puurokattila oli vielä täynnä!). Toisaalta, mitä väliä sillä on? Sehän on hänen tiskikoneensa.

    Mutta en ole yksin. Myös Dyykkari on läheisriippuvainen. Miksi muuten hän antaisi minun ottaa hallinnan kaikilla elämänsä osa-alueilla? Käyn hänen puolestaan apteekissa, järjestän hänen sähköpostinsa, vastaan hänen puolestaan hänen asianajajalleen, estän häntä ottamasta kaupasta muovikassia ja työnnän hänen käteensä kotoa tuodun kassin. Ja ajattelen, että asiat olisivat paremmin, jos minut määrättäisiin hänen viralliseksi huoltajakseen, kun hän ei kerta osaa huolehtia itsestään itse!! Toimittakaa minut hoitoon!

    En tunnista normaalia ihmissuhdetta, enkä osaa toimia siinä. En tunnista, mikä on rajojeni ylittämistä, enkä sitä, milloin ylitän muiden rajoja auttamisellani. Olen tukahduttanut lapsuuteni aikaiset tunteet, sekä tunteet, joita lapsuusmuistoni minussa aiheuttavat. Pidän hyveellisenä ihmistä, joka uhraa oman hyvinvointinsa pitääkseen muista huolta. Katson kateellisena naisia, jotka saavat pressalta mitalin äitiydestään. Tuokin hoitanut 18 lasta köyhyydestä professoreiksi, eikä ole koskaan vaatinut itselleen mitään! Mummoni on samanlainen uhrautuja, samoin laiminlyöjä.

    Minun on vaikea ottaa vastaan kehuja, vaikka vaadin itseltäni paljon. Käännän kehut päässäni haukuiksi. Otin tämän puheeksi ohjaajani kanssa viime keväänä, ja hän naureskellen totesi itsellään olevan samaa vikaa. Oli mukavaa tulla ymmärretyksi. Olen riippuvainen muilta saatavasta palautteesta, koska en luota omiin havaintoihini. En ole mielestäni lihava, mutta auta armias, jos joku edes antaa ymmärtää päinvastaista! Muut tietävät paremmin kuin minä itse.

    Olen kärkäs sanomaan mielipiteeni, varsinkin jos jokin on mielestäni vaarallista tai haitallista (neuvomista!). Jos kukaan ei ole kanssani samaa mieltä, muutan mieltäni, jotta minua ei hylättäisi. En ollut tajunnut, että tämä rajattomuuteni tekee minusta epäluotettavan.

    Parisuhteessa ongelmia aiheuttavat mm.: Muiden mielialat tarttuvat minuun erittäin helposti. Olen äärimmäisen lojaali, vaikka se hajottaisi minua. Hyväksyn seksin silloin kun kaipaisin rakkautta. En reagoi, kun jokin ärsyttää, koska se "vain" ärsyttää. Kun sitten suutun, kohdistan vihan itseeni.

    Lukiessani tietoa aiheesta, jouduin tunnistamaan myös, ettei Dyykkarissa ole mitään vikaa, jos hän ei kykene rakastamaan minua. Kahden läheisriippuvaisen suhde, jossa toinen kieltää tai ulkoistaa kaikki ongelmansa... Voiko se toimia? Olisimme varmaan eronneet jo monesti, jos en olisi muuttanut saman katon alle. Toisaalta erosta ei olisi mitään hyötyä, kun en osaa tai uskalla olla yksin.

    En voi luottaa toisiin, jos en luota itseeni. Minulta on täysin hukassa se, mihin kykenen. Kuulen leikkikentällä lapsen kysyvän isältään, osaako hän. Isä vastaa, että tee vain, kyllä sinä jo osaat. Minun kysymykseeni ei koskaan vastattu. Minulta on myös hukassa se, mihin kehoni pystyy: Kuinka notkea olen, kuinka taitava, kuinka hyvässä kunnossa olen. Mihin pystyisin, jos kokeilisin?

    Dyykkari on monella tapaa hajottavaa seuraa. Hänen tunteensa ovat hyvin tarttuvia myös ei-läheisriippuvaisiin. Hän kaipaa hirveästi huomiota, mutta ei osaa ottaa sitä vastaan. Hän ei tunnista omia rajojaan, eikä oikein muidenkaan. Jos suutun hänelle, ja haluan olla rauhassa (eli lukittaudun vessaan rauhoittumaan), hän käy hakemassa työkalun, jolla saa vessan oven auki ulkopuolelta ja änkee perääni, koska ei kestä sitä, että olen hänelle vihainen.

    Ja vielä tästä blogista: Kommentoin kaikkiin kommentteihin, myös niihin negatiivisiin, rauhallisesti, koska minun kuuluu ottaa kaikki paska vastaan. Voisin jatkossa alkaa vastata kaikille vittuilijoille asiaankuuluvammin: VITTU! (Voisit ajatella ennen ku kommentoit, Itken täällä, Tuliko nyt parempi olo, Työnnä vittu päähäs, Unohda tän blogin osote.)

    Tulipa kilometripostaus, onnittelut kaikille, jotka jaksoitte lukea loppuun. Huomenna voisi hakea kirjastosta aiheesta luettavaa, koska minulla on vapaa viikko. Voisi myös selvittää, kokoontuuko täällä läheisriippuvaisten vertaistukiryhmää. Kämppiksen kanssa voisi käydä keskustelun työn ja vastuun uusjaosta. Dyykkarin kanssa pitää käydä vähän syvällisempi juttutuokio.

    22.7.2014

    Pöm pöm

    Summer Sound on sitten tältä vuodelta ohi. Harmittaa, kun en rahatilanteen takia päässyt kuin yhdeksi päiväksi. Ensi vuonna uudestaan. Teki kyllä hyvää. Otin välillä olkapäälle sen osan, joka itki kun siltä oli jäänyt murrosikä kokematta. Se oli iloinen siitä, että saan kokea tämmöisiä, mutta se ei halunnut pysyä hetkessä kiinni, vaan mieluummin meni takaisin pääkoppani pohjille. En tiedä, miksi.

    Dyykkarin kanssa käytiin keskustelu tapahtuneesta. Hän oli pelästynyt sitä, että tänne tulee vieraita ihmisiä, sitä, että minä alan nyt sanelemaan hänelle, kuinka elämää saa elää. Häntä ärsytti se, että väitän noiden lääkkeiden hänen elämänsä parantavan. Tässä hetkessä hänen elämässään on niin moni asia persiillään, ettei ole mikään ihme että ahistaa.

    Totesimme, että olemme joistain asioista erimieltä, ehkä pysyvästi. Sovittiin, että ensikerralla puhun hänen kanssaan ennen kuin varaan mitään lääkäriaikoja.

    Vastasinkin jo johonkin kommenttiin, että olen tällaisessa parisuhteessa, koska tarvitsen tätä. Jos kaikki olisi yhtä onnea ja auvoa ja siirappista, juoksisin karkuun kun ahdistaisi niin hitosti. Minä tarvitsen sitä, että onni tulee ansaita. Ja onhan joka suhteessa jotain kompastuskiviä. Dyykkari antaa minulle kokemuksen, että minua tarvitaan. Vaikka välillä on vaikeaa, minä pidän häntä turvallisena ihmisenä. Hän ei koskaan tee ihmisille mitään, vaikka kuinka suuttuisi.

    Tässä vähän aikaa sitten hän paljasti itsestään uuden asian: Hän on velho hieromaan jalkoja. Hänen aukoessaan jumeja jalkaterästäni tajusin, miten hyvin hän minut jo tuntee. Hän osasi puhua minulle turvapaikastani, kun meinasin mennä jäykäksi. Hän osasi edetä varovasti ja ottaa huomioon reaktioni. Hän sai kehoni kuuntelemaan itseään. Paljon tarkemmin kuin se on ikinä kuunnellut yhtäkään terapeuttia tai hierojaa. Toivottavasti saan hänet pian jatkamaan, koska tuntui, että kokemus lähensi meitä ja teki keholleni todella hyvää.

    18.7.2014

    Kaiken se kestää

    Vietin viime yön vahtien Dyykkaria, ettei syö enempää lääkkeitä kuin on hyväksi. Joi kitusiinsa reilun litran viiniä ja sitten halusi syödä vielä unilääkkeitä. Onneksi oli sen verran järkeä päässä, että tuli minulta niitä pyytämään, eikä vain ottanut. Onnistuin saamaan tabletit häneltä ennen kuin hän söi kovin montaa. Kun olin piilottanut lääkkeet lukkojen taa, puhunut miehen sänkyyn ja saanut hänet nukahtamaan, soitin auttavaan puhelimeen. Sanoivat, että olisi pitänyt heti soittaa 112, kun lääkkeet alkoivat miestä houkutella. Nyt ohjasivat soittamaan ja varaamaan lääkäriajan terveyskeskuksesta. No, valvoin ajanvarauksen aukeamiseen asti. Kävin välillä katsomassa, että miehellä on kaikki hyvin. Sain ajan iltapäivälle. Kun lähdön hetki koitti, sain miehen hereille, mutta en mukaan. Menin yksin. Kerroin lääkärille olevani huolissani. Lääkärikin oli, ja laittoi ambulanssin hakemaan miestä. Palasin kotiin, päästin ambulanssimiehet sisään. Dyykkari lähti ongelmitta mukaan.

    Päivystyksessä kirosi minut alimpaan helvettiin. Minun olisi pitänyt vain antaa olla. Eikö enää saa edes ryypätä. Mielentilatutkimuksen perusteella lääkitystä nostettiin, mies kotiin. Kotona vannotti minua, etten enää koskaan ikinä toimi tuolla tavoin hänen selkänsä takana. Nyt pitää mykkäkoulua, ei edes tullut viereen nukkumaan.

    Hoen itselleni, että toimin oikein. Samaa sanoivat ammattilaisetkin. Dyykkari hokee, että hän tietää monta, joka juo häntä enemmän, joka vetää vielä enemmän nappeja naamaan, laittomiakin. Minä yritän hokea, että sekakäyttö ei ole normaalia. Ei ole normaalia joutua vetämään alkoa ja unilääkkeitä, että ei ahdista ja että saa nukuttua. Ei ole normaalia juoda itsensä tajuttomaksi, varsinkin jos se ei koskaan jää vain siihen yhteen annokseen.

    Kyllä minä tiedän, että Suomi on täynnä ihmisiä, jotka pitäisi raahata ammattilaisten eteen, ja että on ihmisiä joilla menee vielä huonommin. Surullinen fakta vain on, ettei kaikilla ole ihmistä, joka välittäisi niin paljon, että soittaisi apua.

    Ei ole minun tehtäväni vahtia, ettei tuo mies tapa itseään tai vahingoita itseään pysyvästi. Jos hän ei itse voi itseään vahtia, minä edes yritän saada ammattilaisia tilanteeseen. Jos se ulkopuolinen osaisi aukaista sitä tilannetta vähän paremmin.

    Huoh. Toivotaan, että ääni muuttuu kellossa jahka mies selviää krapulasta ja alkoholin aiheuttamasta masennuskuopasta. Tai sitten minä vain ylireagoin, tein kärpäsestä härkäsen. Koska ainahan sitä joku on itsensä hengiltä juonut, eikä siitä ole ennenkään mitään meteliä nostettu. Kyllä sitä nyt miehellä pitää olla oikeus juoda, että saa stressin purettua, perkele. Minä nyt vain olen tämmöinen yläluokkainen herkkis-perkkis, jolla ei ole käsitystä raakaa työtä tekevän kansanosan realiteeteista.

    Voi elämä...

    Puhu suusi puhtaaksi

    Näin unta. Olimme juhlimassa jossain rauhallisessa baarissa. Neil Patrick Harris kosi kaveriani. Olimme hyvin onnellisia heidän puolestaan, vaikkakin pari tyyppiä viereisessä pöydässä tuhahteli, mikä homobaari paikasta oli tullut. Lopulta päätettiin lähteä kävelemään kotia kohti. Kaverini lykkäsi minulle lähes tyhjän skumppapullon. Päässäni alkoi hokea ajatus kaverini miehestä, joka hänellä tosielämässä on. Yritin tunkea ajatuksen romukoppaan. Tämä oli paljon mukavampaa. Olin jäänyt muista jälkeen. Jostain syystä oikaisimme metsän läpi. Minulla oli kertakäyttöinen skumppalasi, johon tirautin pullon loput. Katsoin lasia tarkemmin. Keltaista maalia. Yksi tippa oli valunut lasin ulkopintaa pitkin, toinen jäi kellumaan väljähtäneen skumpan pinnalle. Selkäpiitäni karmi. Takaatani kuului kirkaisu. Käännyin. Kuolema leijui ilmassa metsätien yläpuolella. Sen vasemmalla puolella oli jotain punaista ja korkeaa. En pystynyt katsomaan sitä tarkasti, ennen kuin aivoni halusivat paeta korvani kautta pihalle.

    Käännyin ympäri kuin hidastetussa filmissä. Yritin juosta, mutta polku muuttui pystysuoraksi putoukseksi alaspäin ja putosin, putosin, putosin... Yritin huutaa, mutta ääntä ei kuulunut.

    Heräsin. Kuulin oman yninäni. Aloin kutsua Dyykkaria, joka lopulta tajusi tulla paikalle. Hän oli vetänyt kalsarikännit jutellen uuden nettituttavansa kanssa. Pelasivat jotain peliä. Selitin hänelle unestani, hän väänteli naamaani.

    Nukahdin uudelleen. Aloin miettiä niitä keltaisia maalipisaroita. Olin takaisin metsäpolulla, joka vei bussipysäkille, muiden luo. Tuijotin lasiani ja maalipisaraa, joka kieltäytyi sekoittumasta alkoholiin. Otsalleni tippui pisara keltaista maalia. Katsoin ylös. Huusin.

    Olin täysin hereillä. Yritin kelata unta päässäni uudelleen ja uudelleen. Yritin päästä käsiksi siihen, mitä näin. Miehen pään. Maalissa uitetun miehen pään. Yritin uudelleen. Kuviksen opettaja. Se mies, joka oli minusta söpö ja hirveän taitava piirtämään. Joka halusi tehdä suuria taiteen saralla. Tulla kuuluisaksi. Hänen runneltu kehonsa hukutettuna keltaiseen maaliin.

    Onko tämä muisto? Ei. Mitä muistan? Koputan oveen. Oven lasin läpi näen akvaarioon, ope kävelee siellä paperi kädessään, ajatuksissaan. Kääntyy katsomaan minua, kun avaan oven. Minuun tartutaan takaa päin, vedetään pois. Laiminlyöjä? "Älä puhu sille, se on homo," hän sihisee. Miksi aivoni kirkuvat ja yrittävät paeta paikalta? Mitä en halua muistaa?

    Maali. Tarjoaako maali apuja? Sitä oli sellaisissa isoissa, pehmeää muovia olevissa pulloissa, joista sitä sai kaadettua tarjottimen lokeroihin. Maalia piti laittaa monta kerrosta, jos halusi peittävän pinnan. Sitä sanottiin kuultomaaliksi, sanoi ope. (Sanoiko?) Minna... Minttu? Joku tyttö kuitenkin istuu vieressäni, ollaan alkamassa maalaamaan. Hän kuiskaa minulle opettajasta jotain pahantahtoista, ja on sitten kuin ei olisikaan, kun ope katsoo meitä.

    Maalin haju. Sen muistan. Ja sen äänen, mikä kuului, kun maalia tihkuva pensseli osui paljaaseen paperiin ensimmäistä kertaa. Sen vihlovan äänen. Piti maalata pian pohjakerros, sen jälkeen ääntä ei enää kuulunut.

    Maalia nenässä. Miksi minulla on maalia nenässäni? Pyyhkäisen nenääni ja katson kättäni. Maalia. Verta? Kumpaa? Molempia? Mitä on tapahtunut? Olen koulun portaikossa. Miksi? Yläkerrassa on puutyöluokka, alakerrassa on pelottava huone, tässä kerroksessa... Enhän minä koskaan käynyt siellä alakerrassa. Oliko siellä edes huonetta? Oli, mutta sinne ei saanut mennä. Se oli pannuhuone. Siellä oli tietty haju. Ja miehiä. Oliko? Vai sävellänkö nyt omiani? Portaikko piti ääntä kun siinä käveli. Metalliset portaat. Tätä ei oltu tarkoitettu pääoveksi, mutta sellainen siitä oli tullut. "Vanhat tilat, uusia odotellessa," sanoi rehtori.

    Hampaisiin sattuu. Oksettaa. En halua muistaa.

    17.7.2014

    Liisa

    Mikähän helvetti mulla nyt on... Ihan ihme olo. Pintaan on tullut nyt joku laaja lapsiosa, joka on täysin paniikissa ja hädässä ja pulassa ja avun tarpeessa eikä osaa mitään ja vihaa itseään ja vihaa kaikkia varmuuden vuoksi eikä osaa mitään ja pitää hätäillä ja juosta ja ja ja.....

    *puuskuttaa*

    Huh-huh. En saa itseäni rauhoittumaan, en sitten millään. Kävin tässä välissä pyörimässä tunnin verran sängyssä, ei uni tullut. Lopulta joku oli varma, ettei sänky ollut turvallinen paikka, vaikka Dyykkari-isi siellä nukkuikin. Tai ehkä juuri siksi.

    Jotkut osani haluavat ajatella Dyykkaria uutena, parempana isinäni. Niillä on kai niin suuri isän kaipuu. Siis isähahmon, ei mielensärkijän.

    Jos sitä nyt vihdoin viimein saisi nukuttua...

    16.7.2014

    Unia ja elimiä

    Näin viime yönä kuvaavaa unta. Olin siinä lapsuuden kaupungissani. Äkkiä ympärilläni olleet tutut ihmiset muuttuivat vaarallisiksi zombeiksi. Pääsin karkuun vain, koska osasin lentää. Yläilmoista katselin, kuinka zombit vähitellen valtasivat kaupungin. Ihmiset rakensivat kaupungin ympärille korkeita muureja, mutta lopulta tajusivat, ettei se toimi. Zombit eivät suostuneet pysymään muurien sisällä, ne levittäytyivät nopeammin kuin muureja ehdittiin rakentaa ja uteliaita ihmisiä lähti tutkimusretkille zombien alueille tai kieltäytyivät lähtemästä kodeistaan zombien edetessä. Vähitellen zombit ja ihmiset oppivat elämään yhdessä. Unen loppupuolella ne pitivät yhteiset uimakilpailutkin. Tilanne tuntui absurdilta. En tiennyt, miten suhtautua asiaan. Voiko zombi olla hyvä naapuri?

    (Jos uneni tulkinta ei lukijalle ollut yhtä selkeä kuin minulle: Lapsuudessani turvallisiksi luulemani ihmiset saattoivat muuttua yhtäkkiä hyvin pelottaviksi. Pääni sisällä yritettiin eristää pahat tapahtumat minusta, mutta se toimi minua vastaan. Nyt yritämme tulla kaikki keskenämme toimeen ja alkaa toimia yhtenä yksikkönä.)

    Herättyäni olin kuolemanväsynyt. Päässä oli taas tapahtunut paljon. Tuntui kuin suuri jousi olisi vihdoin rentoutunut. Joku stressi laukesi. Tulen todennäköisesti nukkumaan loppuviikon. Saa nähdä, jaksanko viikonloppuna lähteä kavereiden kanssa reissuun, kuten on suunniteltu. Haluan vain olla rauhassa.

    Tätä unta edelsi uni, joka oli hyvin klaustrofobinen. Siinä tapahtui paljon, mutta mieleenjäävin yksityiskohta oli pariskunta, joka kasvatti loisia. Loiset olivat parikymmentä senttiä pitkiä matoja, jotka muistuttivat etäisesti nahkiaisia. Niiden iho oli läpikuultava, ja kun niitä puristi juuri oikein, ne räjähtivät, muuttuen kasaksi sätkiviä, pieniä valkoisia toukkia. Ne iljettivät ja yököttivät minua, mutta kuitenkin otin yhden kumpaankin käteen ja kuljetin ne häkkiin, kuten käskettiin. Olin hetken helpottunut, kun sain ne häkkiin asti, mutta sitten hukkasin ne. Pelkäsin niiden hyökkäävän siskoni kissan kimppuun.

    Jälkikäteen hereillä olen pohtinut unta paljon. Jos ne loiset eivät kuvastaneet hyväksikäyttäjieni peniksiä, en tiedä mikä sitten kuvaisi. (Kissa on muuten unissani vertauskuva naisen sukupuolielimille.) Tämän unen kautta pääsin vihdoin käsiksi yhden osani peniskammoon. Olen nyt kovasti yrittänyt vakuuttaa sitä siitä, että Dyykkarin penis on eri asia. Dyykkari ei halua vahingoittaa meitä peniksellään. Olen varovasti houkutellut osaani tutkimaan penistä tilanteessa, jonka se kokee täysin turvalliseksi, eli Dyykkarin nukkuessa. Olen tarkkaillut boksereiden läpi tuota omituista otusta, joka tuntuu miehen nukkuessa elävän omaa elämäänsä. Se on joskus kova, joskus pehmeä. Joskus nukkuja heiluttaa sitä, joskus poimii sen käteensä. Kiehtovinta minusta on kuitenkin Dyykkarin täysin rento suhtautuminen tuohon potentiaaliseen aseeseen. Se on hänelle osa hänen kehoaan samoin kuin mikä tahansa muukin. Se ei pelota häntä. Hänelle se on nautinnon väline, jolla voi myös pelleillä. Minäkin saan luvan kanssa leikkiä sillä, kunhan en satuta tai loukkaa häntä. Yllättävän nopeasti osani on vaihtanut suhtautumistaan pelosta uteliaisuuden puolelle.

    Tässä kirjoittaessani aloin pohtia sitäkin, miten Dyykkari suhtautuu minun haaraväliini. Toisaalta hän saattaa olla hyvinkin suorasukainen ja käytännönläheinen, toisaalta hyvin varovainen ja kunnioittava. Jos hän vahingossa satuttaa minua, hän reagoi siihen hyvin vahvasti itsesyytöksin ja pyytää heti anteeksi. Hänen suhtautumisestaan näkee sen, että hän on ollut mukana synnytyksissä ja hänellä on paljon kokemusta naisen kehosta, osin enemmän kuin minulla. Se on hyvä monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että hän osaa rauhoittaa minut, kun alan hermoilla.

    Ehkä jonain päivänä voin katsoa penistä ja nähdä jotain muuta kuin väkivallan välineen. Eihän minulla ihmisen käsistäkään tule ensimmäisenä mieleen pahoinpitely.

    8.7.2014

    Kuka minä olen?

    On oikeasti järkyttävää, miten helppoa on olla haluamansa ihminen, kun saa itsensä takaisin. Voi antaa ihmisille aikaansa ja energiaansa, eikä kesken kaiken joudu pakenemaan tilanteesta dissojensa takia tai suutu ihan ihmeellisistä asioista tai reagoi ihan oudosti ja pelästytä muita.

    4.7.2014

    Muista aina: kännätessä, monta mokaa ompi eessä...

    Ärsyttävää. Kävelen kadulla, ja mietin kaikkia niitä asioita, joita pitäisi muistaa kirjottaa tänne. Mitä lähemmäs tulee se hetki, että ne voisi tänne kirjoittaa, sitä paremmin ne mielestäni katoavat.

    Tuossa yhtenä päivänä juttelin Dyykkarin kanssa siitä, kuinka päässäni on muuri, jonka taakse olen kaiken työntänyt. Hän kysyi, että jos olisi olemassa nappi, jota painamalla se muuri murtuisi, painaisinko sitä. Vastasin kieltävästi. Minä tarvitsen sitä muuria. Jos se romahtaisi, kaikki vyöryisi yli. Olen paljon onnellisempi, kun asioita tihkuu hitaasti sen läpi, jolloin ehdin niitä yksi kerrallaan työstää.

    Myöhemmin näin unta, jossa kävin muurin toisella puolella. Siellä oppaani esitteli minulle kaikkia nukkuvia lapsia. Hän piti lapsista hyvää huolta, ne kaikki näkivät vain hyviä unia. Muutama lapsista tuli uteliaana katsomaan minua. Jotkut jopa seurasivat minua muurin toiselle puolelle.

    Viime yönä heräsin siihen, että kaksi humalaista miestä riiteli huutamalla keittiössämme (anteeksi, naapurit). Tämä laukaisi - ei minussa vaan osassani, kuten hetken päästä tajusin - takauman, joka sai sen täyteen paniikkiin. Oli outoa seurata tilannetta oman päänsä sisällä, mutta kuitenkin vierestä. Oksetti, mutta sain lopulta itseni itkemään, jolloin olo alkoi helpottaa. Osani sai kerrottua minulle, että minut on 12-vuotiaana raiskattu humalaisen mies(tai poika-)joukon toimesta. Se ei näyttänyt minulle tapahtumia, en tipahtanut takaisin 12-vuotiaaksi, minä vain itkin. Täyttä kurkkua. Oli todella vapauttavaa itkeä. Siinä itkemisen lomassa tein päätöksen olla juomatta. Minä en enää juo alkoholia. En siksi, että muut juovat, en siksi, että sitä tarjotaan, en siksi, että tekee mieli (silloin harvoin, kun tekee). Jos joisin, se järkyttäisi osiani.

    (Tätä kirjoittaessani se muuri pääni sisällä romahti.)

    Minua lohdutettiin itkiessäni. Lohduttajani luuli minun nähneen pahaa unta. Hän vakuutti minulle minun olevan turvassa ja hereillä. Olen hänelle äärimmäisen kiitollinen siitä. Dyykkari oli viereisessä huoneessa kaverinsa kanssa, raivoissaan. Hän sanoi minulle myöhemmin, ettei pysty lohduttamaan minua kun itken, koska hän tulee niin vihaiseksi ajatellessaan sitä, mitä minulle on tehty. Koska se on niin väärin. Hän näkee minun dissosioivan tai itkevän tai ahdistuvan, ja se muistuttaa häntä siitä, mitä minulle on tehty. Hän ajattelee, mitä hän tekisi, jos saisi tietää jonkun tehneen niin hänen lapsilleen. Hänet valtaa halu kostaa, repiä joku kappaleiksi, mutta hän ei voi purkaa sitä tappamiseen. Joten hän kiehuu ja minä jään yksin tilanteessa.

    Hän kertoi minulle myös, keille kaikille hän on historiastani keuhkonnut. Minulle tapahtunut satuttaa häntä niin paljon, että hänen täytyy saada purkaa se jollekulle. Kävi ilmi, että niitä ihmisiä on enemmän kuin luulin. Osa niistä ihmisistä on sellaisia, että en ehkä olisi halunnut heidän asiasta tietävän. Mutta tuo mies on niin avoin. Hän pitää salaisuuksia vain itseltään.

    Tänään keskustelimme taas alkoholin käytöstä. Että eikö sitä nyt oikeasti voisi vähentää. Kuulemma haluan kieltää häneltä kaiken kivan, koska viinaa = hauskaa. Ei kuulemma ole muita keinoja rentoutua kuin vetää pää täyteen. Ainakaan hän ei tiedä niistä. Muuten kuin kännissä. Kännissä hän lupaa lähteä kanssani lenkille, lähteä salille, ruveta nyrkkeilemään... Sitten iskee krapula ja todellisuus, jossa lapset on viety häneltä, eikä heitä saa nähdä kuin kerran, pari kuussa; jossa eksät ovat vittumaisia ja haastavat oikeuteen; jossa sukulaisiltakaan ei saa tukea kun kaikki pelkäävät sitä hullua eksää niin paljon; jossa rahat ovat niin tiukalla, ettei leivän päälle kannata edes kuvitella juustoa. Masennus iskee päälle, ja mies pakenee tietokonepeliinsä.

    Minä olen nyt totaalisen täynnä alkoholia ja siihen liittyviä ongelmia. En halua edes ajatella koko ainetta.

    Jotain edistystä sentään tapahtuu. Huomauttaessani känniselle Dyykkarille hänen olevan liian kännissä, hän kysyi, aionko jättää hänet, ja hän uskoi vastauksen. Vielä kun saisi tuon miehen uskomaan, ettei hän ole paska. Se on vaikeaa, kun hän yrittää niin kovasti todistaa minulle päinvastaista...

    3.7.2014

    16 tunnin yöunet

    Tuossa yhtenä iltana sängyssä unta odottaessani minut valtasi taas SE tunne. Valtava ahdistus, joka täytti koko olemukseni. Tuntui, että olin irti kehostani, voin pahoin, leukaperiä kiristi. Aloin tunnustella kehoani. Tajusin, että halusin nyrpistää nenääni. Nyrpistin. Sitten halusin levittää sieraimiani. Tein senkin. Sitten nyrpistin ja levitin. Löysin nenästäni lihaksia ihan oudoista paikoista. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olo oli kadonnut. Tajusin, että kasvoihini oli jäänyt jumiin hyökkäys. Siis se hetki, kun alkaa valmistautua siihen, että hyökkää pahantekijänsä kimppuun, alkaa hengittää tiheämmin, levittää sieraimensakin että keho saa enemmän happea sen valmistautuessa syöksymään.

    Sitten oikea suupieleni alkoi nykiä. Se on tehnyt sitä paljon viime kuukausina, välillä jopa niin voimakkaasti että se on sattunut. Rentoutin nenäni ja annoin suupielen tehdä, kuten se halusi. Ilme levisi kasvojeni vasemmalle puolelle. Tajusin, että ilmeen perusteella olen valmistautumassa iskuun, kipuun. Kasvoissanikin ovat kilpailleet ne kaksi puolta, jotka ovat jakaneet kehoni kahtia: taistelu ja jähmettyminen.

    Nukahdin, ja nukuin kevyet 16 tuntia. Pari pientä lihasta nenässäni rentoutuu, ja nukun kaksi kertaa normaalit yöunet. Onneksi olen vielä opiskelija, joten ei ole mitään väliä, vaikka vuorokausirytmini onkin katollaan harva se päivä.

    Dyykkarin kanssa menee yhä hyvin. Tuleva pelottaa meitä molempia, mutta me kohtaamme sen nyt yhdessä.