27.7.2014

Läheisriippuvuudesta

Tässä tulee se hetki, jota ehkä moni lukija on odottanut: Minä olen läheisriippuvainen.

No, aloitetaan ihan alusta. Tai melkein. Kävin Dyykkarin kanssa keskustelun, jossa hän totesi, että hän pelaa liikaa ja nyt hän yrittää lopettaa. Aloin sitten etsiä netistä tietoa nettipeliriippuvuudesta, ja monella sivulla oli linkkejä läheisriippuvuuteen. Tajusin, että olen omalla toiminnallani estänyt Dyykkaria kohtaamasta pelaamisensa huonoja vaikutuksia pitämällä kämpän siistinä, siivoamalla hänen sotkunsa, pesemällä hänen pyykkinsä, tuomalla hänelle ruuan nenän eteen, pitänyt yhteyttä hänen kavereihinsa ja sukulaisiinsa hänen puolestaan, järjestänyt sosiaalisia tapahtumia ja raahannut hänet niihin. Olen selitellyt hänen käytöstään parhain päin ja peittänyt itseltänikin sen, mitä on nyt, keskittyen siihen, mitä voisi olla. Olen lakannut elämästä omaa elämääni (tai oikeastaan en ole koskaan sitä aloittanutkaan), vaan olen alkanut elää Dyykkarin elämää.


(Steve Angello & Alex Metric - Open Your Eyes (Tomorrowland Edit))
Mikä minua on ehkä estänyt tajuamasta tätä aikaisemmin, on se, että läheisriippuvuuden oireita listaavissa listoissa niin moni ampuu mielestäni ohi. Taas, kuten narsismin tunnistamisen kohdalla, piti löytää oikea listaus. Olen kontrolloiva läheisriippuvainen, enkä ole edes tajunnut sitä. Olen kyllä kauhistellut, kuinka ihmiset ympärilläni yrittävät kontrolloida asioita, joille he eivät nyt vain voi mitään, mutta en tajunnut, että minä:



  • Uskon, että ihmiset eivät osaa huolehtia itsestään ilman apuani.



  • Yritän vakuuttaa ihmisille ympärilläni, että heidän tulisi ajatella ja tuntea niin kuin minä haluan.



  • Suutun, kun ihmiset eivät anna minun auttaa heitä.



  • Jaan neuvoja ja ohjeita, vaikka minulta ei kysytty. Velvollisuuteni on ratkaista kaikkien ongelmat.



  • Hukutan minulle tärkeät ihmiset lahjoihin ja palveluksiin saamatta samalla mitalla takaisin. (Jatkan käytöstä, vaikka ihmisten toiminta vihastuttaa minua, koska olen niin arvoton, etten ansaitse vastalahjoja. Sain viimeksi joululahjan eksältäni, vaikka aina huolehdin, että annan kaikille jotain.)



  • Käytän seksiä saadakseni hyväksyntää ja arvostusta.



  • Jotta koen olevani oikeutettu ihmissuhteeseen jonkun kanssa, hänen tulee tarvita minua jotenkin.


  • Nämä kaikki ovat läheisriippuvuuden oireita. Olin jotenkin ajatellut, että en minä ole läheisriippuvainen, kun kuitenkin osaan sanoa ihmisille myös ei, osaan sanoa itselleni "ei, en jaksa", tunnistan myös omia tunteitani, en vain muiden, olen lopettanut itseni haukkumisen joka hiton asiasta, mutta...

    Olen sairastunut vahvuuteen. Olen kontrolloiva, otan asiat vakavasti, haluan hallita kaikkea, olen aina järkevä, oli tilanne mikä tahansa. Enhän ole! Kyllä minä pidän hauskaakin! Käyn tanssimassa, jolloin unohdan kaiken ja vain annan musiikin viedä. Kukaan ei saa silloin koskea minuun, kukaan ei saa keskeyttää (kontrolli!), haluan vain upota musiikkiin ja unohtaa itseni. Siitä tulee hyvä olo, se tuntuu hyvältä. (Ja tämänkin Dyykkari on halunnut minulta kieltää, koska niissä bileissä liikkuu huumeita ja siellä on vieraita miehiä ja pukeudun bileisiin yleensä kevyesti, koska hikoilen paljon.)

    Sillä ei ole mitään väliä, että minulle on huomautettu, kuinka vakava olen ja kuinka järkeistän kaiken, koska en vaadi enää itseltäni täydellisyyttä. Tarpeeksi hyvä riittää. (Silti olen kouluttautumassa ammattiin, jossa ihmiseltä odotetaan tiettyä täydellisyyttä, aikuisuutta ja putipuhdasta julkisuuskuvaa. Jännä, miten haluan puristaa itseni sellaiseen muottiin, vaikka olen monella tapaa epäsovinnainen. Minulla on väärät hiukset, väärä musamaku ja väärät harrastukset.)

    Olen auttanut kämppiksiäni nyt yli voimavarojeni. He elävät kuin siat pellossa, vaikkakin kämppis kyllä imuroi oman huoneensa ja vaihtaa lainaamani lakanat, kunhan vain kannan imurin hänen kynnykselleen tai tuon hänelle puhtaat lakanat. Miksi en anna hänen itse huolehtia huoneensa siisteydestä? Koska silloin kun näin tein, meille iski tuhohyönteisinvaasio, joka vaati myrkytyksen. En halua saman kuvion toistuvan enää, koska uusintakierros vaarantaisi myös oman omaisuuteni turvallisuuden. Olen ominut kaiken vastuun tässä taloudessa, joka minun on annettu ottaa. Kukaan muu ei osaa edes täyttää tiskikonetta oikein. Näen painajaisia, joissa Dyykkari on laittanut astiat täynnä ruokaa ja biojätettä tiskariin ja herään todetakseni näin oikeasti tapahtuneen (En mä huomannu, että se puurokattila oli vielä täynnä!). Toisaalta, mitä väliä sillä on? Sehän on hänen tiskikoneensa.

    Mutta en ole yksin. Myös Dyykkari on läheisriippuvainen. Miksi muuten hän antaisi minun ottaa hallinnan kaikilla elämänsä osa-alueilla? Käyn hänen puolestaan apteekissa, järjestän hänen sähköpostinsa, vastaan hänen puolestaan hänen asianajajalleen, estän häntä ottamasta kaupasta muovikassia ja työnnän hänen käteensä kotoa tuodun kassin. Ja ajattelen, että asiat olisivat paremmin, jos minut määrättäisiin hänen viralliseksi huoltajakseen, kun hän ei kerta osaa huolehtia itsestään itse!! Toimittakaa minut hoitoon!

    En tunnista normaalia ihmissuhdetta, enkä osaa toimia siinä. En tunnista, mikä on rajojeni ylittämistä, enkä sitä, milloin ylitän muiden rajoja auttamisellani. Olen tukahduttanut lapsuuteni aikaiset tunteet, sekä tunteet, joita lapsuusmuistoni minussa aiheuttavat. Pidän hyveellisenä ihmistä, joka uhraa oman hyvinvointinsa pitääkseen muista huolta. Katson kateellisena naisia, jotka saavat pressalta mitalin äitiydestään. Tuokin hoitanut 18 lasta köyhyydestä professoreiksi, eikä ole koskaan vaatinut itselleen mitään! Mummoni on samanlainen uhrautuja, samoin laiminlyöjä.

    Minun on vaikea ottaa vastaan kehuja, vaikka vaadin itseltäni paljon. Käännän kehut päässäni haukuiksi. Otin tämän puheeksi ohjaajani kanssa viime keväänä, ja hän naureskellen totesi itsellään olevan samaa vikaa. Oli mukavaa tulla ymmärretyksi. Olen riippuvainen muilta saatavasta palautteesta, koska en luota omiin havaintoihini. En ole mielestäni lihava, mutta auta armias, jos joku edes antaa ymmärtää päinvastaista! Muut tietävät paremmin kuin minä itse.

    Olen kärkäs sanomaan mielipiteeni, varsinkin jos jokin on mielestäni vaarallista tai haitallista (neuvomista!). Jos kukaan ei ole kanssani samaa mieltä, muutan mieltäni, jotta minua ei hylättäisi. En ollut tajunnut, että tämä rajattomuuteni tekee minusta epäluotettavan.

    Parisuhteessa ongelmia aiheuttavat mm.: Muiden mielialat tarttuvat minuun erittäin helposti. Olen äärimmäisen lojaali, vaikka se hajottaisi minua. Hyväksyn seksin silloin kun kaipaisin rakkautta. En reagoi, kun jokin ärsyttää, koska se "vain" ärsyttää. Kun sitten suutun, kohdistan vihan itseeni.

    Lukiessani tietoa aiheesta, jouduin tunnistamaan myös, ettei Dyykkarissa ole mitään vikaa, jos hän ei kykene rakastamaan minua. Kahden läheisriippuvaisen suhde, jossa toinen kieltää tai ulkoistaa kaikki ongelmansa... Voiko se toimia? Olisimme varmaan eronneet jo monesti, jos en olisi muuttanut saman katon alle. Toisaalta erosta ei olisi mitään hyötyä, kun en osaa tai uskalla olla yksin.

    En voi luottaa toisiin, jos en luota itseeni. Minulta on täysin hukassa se, mihin kykenen. Kuulen leikkikentällä lapsen kysyvän isältään, osaako hän. Isä vastaa, että tee vain, kyllä sinä jo osaat. Minun kysymykseeni ei koskaan vastattu. Minulta on myös hukassa se, mihin kehoni pystyy: Kuinka notkea olen, kuinka taitava, kuinka hyvässä kunnossa olen. Mihin pystyisin, jos kokeilisin?

    Dyykkari on monella tapaa hajottavaa seuraa. Hänen tunteensa ovat hyvin tarttuvia myös ei-läheisriippuvaisiin. Hän kaipaa hirveästi huomiota, mutta ei osaa ottaa sitä vastaan. Hän ei tunnista omia rajojaan, eikä oikein muidenkaan. Jos suutun hänelle, ja haluan olla rauhassa (eli lukittaudun vessaan rauhoittumaan), hän käy hakemassa työkalun, jolla saa vessan oven auki ulkopuolelta ja änkee perääni, koska ei kestä sitä, että olen hänelle vihainen.

    Ja vielä tästä blogista: Kommentoin kaikkiin kommentteihin, myös niihin negatiivisiin, rauhallisesti, koska minun kuuluu ottaa kaikki paska vastaan. Voisin jatkossa alkaa vastata kaikille vittuilijoille asiaankuuluvammin: VITTU! (Voisit ajatella ennen ku kommentoit, Itken täällä, Tuliko nyt parempi olo, Työnnä vittu päähäs, Unohda tän blogin osote.)

    Tulipa kilometripostaus, onnittelut kaikille, jotka jaksoitte lukea loppuun. Huomenna voisi hakea kirjastosta aiheesta luettavaa, koska minulla on vapaa viikko. Voisi myös selvittää, kokoontuuko täällä läheisriippuvaisten vertaistukiryhmää. Kämppiksen kanssa voisi käydä keskustelun työn ja vastuun uusjaosta. Dyykkarin kanssa pitää käydä vähän syvällisempi juttutuokio.

    6 kommenttia:

    1. Tunnistin itseni. Oon kyllä ennenkin vähän tiedostanut, että olen, mutta nyt etenkin.

      VastaaPoista
    2. Hieno blogin aloitus! Kirjoitat terävin huomion,aidosti ja tod mielenkiintoisesti. Jään ehdottomasti seuraamaan blogiasi.t. +60 mummeli

      VastaaPoista
      Vastaukset
      1. Hienoa, että löysit blogini, ja vielä hienompaa, että tykkäsit. :)

        Poista
    3. yksin oleminen on vapauttavaa ja ihanaa. on harha, ettei osaisi tai voisi...

      missähän on kaikki tämä armoton kommenttilaatikossa niskaan tulviva paska ja vittuilu? en muista viime aikoina lukeneeni kuin positiivista ja tukea ilmaisevaa kommentointia, on vähän outo ryöpyttää kommentoijia tolleen.

      VastaaPoista
      Vastaukset
      1. Se koira älähtää, mihin kalikka... Ei kai sentään. Jos et ole minulle vittuillut, ei tuo kohta koske sinua. Olen tätä blogia pitänyt kuitenkin jo useita vuosia. Siihen aikaan mahtuu sekä niitä ihania että sitten niitä ei-niin ihania kommentteja. Jostain syystä ne inhottavat jäävät paremmin mieleen. Hyvin on myös jäänyt mieleen pyörimään joitain kommentteja, joihin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt vastata yhtä inhottavasti, eikä vain yrittää selitellä itseään...

        Totta, että tuon kohdan voi ymmärtää niin, että täällä minua ryöpytetään koko ajan ja jatkuvasti. Ei se nyt ihan niin ole. Kyllä suurin osa kommenteista on mukavia ja piristävät päivää. :)

        Poista
      2. rampamieli!
        Tämä aiempi anonyymi kommentoija on vittumainen Auttaja Hai-tyyppinen trolli, joka tekeytyy tahallaan tyhmäksi. Mistä lie suomi24:stä tai kaksplussan foorumilta tiensä tänne löytänyt. (Luoja tietää mikä saa nämä ihmiset valitsemaan pääasialliseksi ajankäyttömuodokseen internetissä ihmisten kiusaamisen. Yhtä kaikki heitä tuntuu yhdistävän jonkinlainen väsynyt nihilismi ja naisviha. Joskus olen miettinyt ovatko nämä tapaukset jotain dissosiaatiohäiriöisten katkeria lisäosia... Oli mitä oli, patologiselta toiminnalta haiskahtaa.)

        Suosittelisin joko jättämään tällaiset kommentit omaan arvoonsa ja kieltäytymään vastaamasta niihin, poistamaan ne heti tai estämään blogin anonyymi kommentointi. Trolli ei tähtää kommenteillaan mihinkään muuhun kuin itkuun ja hämmennykseen ja todennäköisesti sillä on massiivinen läjä välilehtiä auki, johon se kirjoittelee täsmälleen samanlaisia juttuja riippumatta hirveästi siitä, kuka on kohde tai mikä aihe on kyseessä (kunhan se on jokin sensitiivinen, kuten masennus, ja kohde hukassa itsensä kanssa).

        Kirjoitan tämän nyt itsekin anonyymisti, etten provosoi kyseistä trollia jakamaan "neuvojaan" omaan blogiini... Mutta usko pois, tunnistan kaukaa tämän tyyppiset kommentoijat, eikä niitä kannata ottaa lainkaan tosissaan! :--)

        Poista

    Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)