18.7.2014

Puhu suusi puhtaaksi

Näin unta. Olimme juhlimassa jossain rauhallisessa baarissa. Neil Patrick Harris kosi kaveriani. Olimme hyvin onnellisia heidän puolestaan, vaikkakin pari tyyppiä viereisessä pöydässä tuhahteli, mikä homobaari paikasta oli tullut. Lopulta päätettiin lähteä kävelemään kotia kohti. Kaverini lykkäsi minulle lähes tyhjän skumppapullon. Päässäni alkoi hokea ajatus kaverini miehestä, joka hänellä tosielämässä on. Yritin tunkea ajatuksen romukoppaan. Tämä oli paljon mukavampaa. Olin jäänyt muista jälkeen. Jostain syystä oikaisimme metsän läpi. Minulla oli kertakäyttöinen skumppalasi, johon tirautin pullon loput. Katsoin lasia tarkemmin. Keltaista maalia. Yksi tippa oli valunut lasin ulkopintaa pitkin, toinen jäi kellumaan väljähtäneen skumpan pinnalle. Selkäpiitäni karmi. Takaatani kuului kirkaisu. Käännyin. Kuolema leijui ilmassa metsätien yläpuolella. Sen vasemmalla puolella oli jotain punaista ja korkeaa. En pystynyt katsomaan sitä tarkasti, ennen kuin aivoni halusivat paeta korvani kautta pihalle.

Käännyin ympäri kuin hidastetussa filmissä. Yritin juosta, mutta polku muuttui pystysuoraksi putoukseksi alaspäin ja putosin, putosin, putosin... Yritin huutaa, mutta ääntä ei kuulunut.

Heräsin. Kuulin oman yninäni. Aloin kutsua Dyykkaria, joka lopulta tajusi tulla paikalle. Hän oli vetänyt kalsarikännit jutellen uuden nettituttavansa kanssa. Pelasivat jotain peliä. Selitin hänelle unestani, hän väänteli naamaani.

Nukahdin uudelleen. Aloin miettiä niitä keltaisia maalipisaroita. Olin takaisin metsäpolulla, joka vei bussipysäkille, muiden luo. Tuijotin lasiani ja maalipisaraa, joka kieltäytyi sekoittumasta alkoholiin. Otsalleni tippui pisara keltaista maalia. Katsoin ylös. Huusin.

Olin täysin hereillä. Yritin kelata unta päässäni uudelleen ja uudelleen. Yritin päästä käsiksi siihen, mitä näin. Miehen pään. Maalissa uitetun miehen pään. Yritin uudelleen. Kuviksen opettaja. Se mies, joka oli minusta söpö ja hirveän taitava piirtämään. Joka halusi tehdä suuria taiteen saralla. Tulla kuuluisaksi. Hänen runneltu kehonsa hukutettuna keltaiseen maaliin.

Onko tämä muisto? Ei. Mitä muistan? Koputan oveen. Oven lasin läpi näen akvaarioon, ope kävelee siellä paperi kädessään, ajatuksissaan. Kääntyy katsomaan minua, kun avaan oven. Minuun tartutaan takaa päin, vedetään pois. Laiminlyöjä? "Älä puhu sille, se on homo," hän sihisee. Miksi aivoni kirkuvat ja yrittävät paeta paikalta? Mitä en halua muistaa?

Maali. Tarjoaako maali apuja? Sitä oli sellaisissa isoissa, pehmeää muovia olevissa pulloissa, joista sitä sai kaadettua tarjottimen lokeroihin. Maalia piti laittaa monta kerrosta, jos halusi peittävän pinnan. Sitä sanottiin kuultomaaliksi, sanoi ope. (Sanoiko?) Minna... Minttu? Joku tyttö kuitenkin istuu vieressäni, ollaan alkamassa maalaamaan. Hän kuiskaa minulle opettajasta jotain pahantahtoista, ja on sitten kuin ei olisikaan, kun ope katsoo meitä.

Maalin haju. Sen muistan. Ja sen äänen, mikä kuului, kun maalia tihkuva pensseli osui paljaaseen paperiin ensimmäistä kertaa. Sen vihlovan äänen. Piti maalata pian pohjakerros, sen jälkeen ääntä ei enää kuulunut.

Maalia nenässä. Miksi minulla on maalia nenässäni? Pyyhkäisen nenääni ja katson kättäni. Maalia. Verta? Kumpaa? Molempia? Mitä on tapahtunut? Olen koulun portaikossa. Miksi? Yläkerrassa on puutyöluokka, alakerrassa on pelottava huone, tässä kerroksessa... Enhän minä koskaan käynyt siellä alakerrassa. Oliko siellä edes huonetta? Oli, mutta sinne ei saanut mennä. Se oli pannuhuone. Siellä oli tietty haju. Ja miehiä. Oliko? Vai sävellänkö nyt omiani? Portaikko piti ääntä kun siinä käveli. Metalliset portaat. Tätä ei oltu tarkoitettu pääoveksi, mutta sellainen siitä oli tullut. "Vanhat tilat, uusia odotellessa," sanoi rehtori.

Hampaisiin sattuu. Oksettaa. En halua muistaa.

1 kommentti:

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)