16.7.2014

Unia ja elimiä

Näin viime yönä kuvaavaa unta. Olin siinä lapsuuden kaupungissani. Äkkiä ympärilläni olleet tutut ihmiset muuttuivat vaarallisiksi zombeiksi. Pääsin karkuun vain, koska osasin lentää. Yläilmoista katselin, kuinka zombit vähitellen valtasivat kaupungin. Ihmiset rakensivat kaupungin ympärille korkeita muureja, mutta lopulta tajusivat, ettei se toimi. Zombit eivät suostuneet pysymään muurien sisällä, ne levittäytyivät nopeammin kuin muureja ehdittiin rakentaa ja uteliaita ihmisiä lähti tutkimusretkille zombien alueille tai kieltäytyivät lähtemästä kodeistaan zombien edetessä. Vähitellen zombit ja ihmiset oppivat elämään yhdessä. Unen loppupuolella ne pitivät yhteiset uimakilpailutkin. Tilanne tuntui absurdilta. En tiennyt, miten suhtautua asiaan. Voiko zombi olla hyvä naapuri?

(Jos uneni tulkinta ei lukijalle ollut yhtä selkeä kuin minulle: Lapsuudessani turvallisiksi luulemani ihmiset saattoivat muuttua yhtäkkiä hyvin pelottaviksi. Pääni sisällä yritettiin eristää pahat tapahtumat minusta, mutta se toimi minua vastaan. Nyt yritämme tulla kaikki keskenämme toimeen ja alkaa toimia yhtenä yksikkönä.)

Herättyäni olin kuolemanväsynyt. Päässä oli taas tapahtunut paljon. Tuntui kuin suuri jousi olisi vihdoin rentoutunut. Joku stressi laukesi. Tulen todennäköisesti nukkumaan loppuviikon. Saa nähdä, jaksanko viikonloppuna lähteä kavereiden kanssa reissuun, kuten on suunniteltu. Haluan vain olla rauhassa.

Tätä unta edelsi uni, joka oli hyvin klaustrofobinen. Siinä tapahtui paljon, mutta mieleenjäävin yksityiskohta oli pariskunta, joka kasvatti loisia. Loiset olivat parikymmentä senttiä pitkiä matoja, jotka muistuttivat etäisesti nahkiaisia. Niiden iho oli läpikuultava, ja kun niitä puristi juuri oikein, ne räjähtivät, muuttuen kasaksi sätkiviä, pieniä valkoisia toukkia. Ne iljettivät ja yököttivät minua, mutta kuitenkin otin yhden kumpaankin käteen ja kuljetin ne häkkiin, kuten käskettiin. Olin hetken helpottunut, kun sain ne häkkiin asti, mutta sitten hukkasin ne. Pelkäsin niiden hyökkäävän siskoni kissan kimppuun.

Jälkikäteen hereillä olen pohtinut unta paljon. Jos ne loiset eivät kuvastaneet hyväksikäyttäjieni peniksiä, en tiedä mikä sitten kuvaisi. (Kissa on muuten unissani vertauskuva naisen sukupuolielimille.) Tämän unen kautta pääsin vihdoin käsiksi yhden osani peniskammoon. Olen nyt kovasti yrittänyt vakuuttaa sitä siitä, että Dyykkarin penis on eri asia. Dyykkari ei halua vahingoittaa meitä peniksellään. Olen varovasti houkutellut osaani tutkimaan penistä tilanteessa, jonka se kokee täysin turvalliseksi, eli Dyykkarin nukkuessa. Olen tarkkaillut boksereiden läpi tuota omituista otusta, joka tuntuu miehen nukkuessa elävän omaa elämäänsä. Se on joskus kova, joskus pehmeä. Joskus nukkuja heiluttaa sitä, joskus poimii sen käteensä. Kiehtovinta minusta on kuitenkin Dyykkarin täysin rento suhtautuminen tuohon potentiaaliseen aseeseen. Se on hänelle osa hänen kehoaan samoin kuin mikä tahansa muukin. Se ei pelota häntä. Hänelle se on nautinnon väline, jolla voi myös pelleillä. Minäkin saan luvan kanssa leikkiä sillä, kunhan en satuta tai loukkaa häntä. Yllättävän nopeasti osani on vaihtanut suhtautumistaan pelosta uteliaisuuden puolelle.

Tässä kirjoittaessani aloin pohtia sitäkin, miten Dyykkari suhtautuu minun haaraväliini. Toisaalta hän saattaa olla hyvinkin suorasukainen ja käytännönläheinen, toisaalta hyvin varovainen ja kunnioittava. Jos hän vahingossa satuttaa minua, hän reagoi siihen hyvin vahvasti itsesyytöksin ja pyytää heti anteeksi. Hänen suhtautumisestaan näkee sen, että hän on ollut mukana synnytyksissä ja hänellä on paljon kokemusta naisen kehosta, osin enemmän kuin minulla. Se on hyvä monestakin syystä, eikä vähiten siksi, että hän osaa rauhoittaa minut, kun alan hermoilla.

Ehkä jonain päivänä voin katsoa penistä ja nähdä jotain muuta kuin väkivallan välineen. Eihän minulla ihmisen käsistäkään tule ensimmäisenä mieleen pahoinpitely.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)