31.8.2014

Tapahtumarikas viikonloppu


(Space Cat - Shake & Freeze 2005)
Matkustin hieman kauemmas bilettämään, koska kuulin yhden suosikki-dj:ni vetävän kunnon keikan. Kun pääsin perille, paikallista maamerkkiä tuijottaessani tuli epätodellinen olo. Mitä minä teen (kaupungissa x)? Tajusin, että minulla on joku dissokohtaus päällä, olen yksin liikenteessä, eikä bileisiin ollut tulossa ketään tuttuja. Osat olivat pinnassa, valmiina ottamaan ohjat, koska olin kertonut niille jo viikkoja aikaisemmin, että tänään tanssittaisiin ja kunnolla. Ne tietävät kokemuksesta, että kun tanssin, niitä kuunnellaan. Aikaisemmin olen käynyt niiden kanssa pippaloissa niin, että mukanani on ollut ihmisiä. Nuo ihmiset ovat sitten tulleet jatkuvasti keskeyttämään. "Oot tanssinu jo tunnin, tuu juomaan välillä!" "Hei tuu pihalle, siellä on (ihminen y)!" "Hei viittitkö kattoa mua vähän? Joku saatto äskön pistää mun juomaan jotain."

Nyt olin päättänyt, että minä menen näihin bileisiin tasan tarkkaan yhtä tarkoitusta varten: Tanssimaan. Olin suunnitellut vaatetukseni sen mukaan, minimoinut mukaan otettavat tavarat niin, ettei tarvinnut kantaa huolta painavasta laukusta, jonka joku voisi pölliä tai joka vaihtoehtoisesti hakkaisi reittäni vasten koko illan. Niin, ja käynyt paria päivää aikaisemmin avaavalla lenkillä, kertonut osilleni meneväni psykebileisiin, katsonut, että söin kolme ateriaa ennen bileisiin menoa, ettei tulisi nälkä. Ei olisi ainakaan minusta kiinni, ettei ilta onnistuisi. Silti osani olivat vähän epäilevällä kannalla. Vielä matkalla yksi epäili, että olen vain huijannut niitä, sillä enhän minä ole ansainnut päästä bileisiin.

Kun pääsin perille, pistin tulpat korviin, omin paikan bassokaapin edestä ja annoin kehon tehdä, mitä se halusi. Tunnin päästä kävin hakemassa vesipullon vyötärölle ja vaihdoin tanssikuteet niskaan. Vartti, ja olin transsissa. Tuntui, kuin joku olisi tullut paikalle (pääni sisällä), kysynyt luvan, ottanut minusta kiinni, repäissyt minut irti kehostani ja työntänyt minut pieneen lokeroon pääni sisällä.

Psykebileissä käy ihmisiä, jotka laajentavat tajuntaansa. Siinä on sekä hyviä, että huonoja puolia. Hyvä puoli on, että känniörveltäjiä on vähemmän. Huono puoli on, että heidän sijastaan on piripäitä, jotka eivät osaa olla hiljaa. Hyvä puoli on, että transsiin vajoamista ymmärretään, eikä kukaan tule tökkimään tai keskeyttämään, jos joku on "fiiliksissä". Kukaan ei tule puristelemaan perseestä tai yritä tanssia kanssasi, koska kaikki tanssivat kohti dj:tä. Huono puoli on, että kukaan ei usko, että käyn noissa bileissä selvin päin. Uskokaa pois, en ole ainoa.

Transsissa on monia hyviä puolia, eivätkä ne rajoitu vain euforian tunteeseen. Keho pääsee parantamaan itseään, kun tietoinen mieli ei ohjaa sen liikkeitä, vaan musiikki. Ohjasin tietoisesti kehoani hyvin vähän. Joskus oikea jalka ilmoitti haluavansa täristä, joten otin asennon, jossa se oli mahdollista. Kun tärinä vain jatkui, ja vasen jalkani alkoi väsyä kehoni kannattelusta, pysäytyin tärinän ja jatkoin tanssia, kunnes vasen jalka jaksoi taas toimia tukipilarina. Yläselkä pyysi päästä mukaan tanssiin, joten kiinnitin hetken huomiota siihen, että hartiani liikkuivat. Jos jokin kohta kehosta alkoi särkeä, kiinnitin huomiota siihen. Hengitin kohti tuota osaa (polvea, yläselkää), ja yritin ketkuttaa sen alueen lihaksia mahdollisimman laajasti ja avaavasti.

Transsissa ei menetä käsitystä kehonsa tilasta, kuten aineissa voi käydä. Tunsin, milloin minun oli juotava vettä, ja yhdessä vaiheessa kävin lyhyesti pihalla, kun tuli liian kuuma. Jälkiviisaana on todettava, että olisi pitänyt heti käydä juomassa yksi limsa, kun ensimmäinen osa tuli valittamaan väsymystä. Verensokerini oli laskenut liian alas, mutta en tajunnut sitä, ennen kuin lihakset alkoivat hyytyä. Kun sokeri humahti verenkiertooni, jaksoi taas jatkaa.

Kerrankin sain tanssia niin kauan, että transsi kului loppuun. Ehdin käsitellä kaikki alitajunnasta nousseet asiat. Yksi itkevä pikkulapsi, jota ympäröivät pelottavat ihmiset, sai luvan hyökätä uhkaajiensa kimppuun. Kun se rupesi suurella puunuijalla hakkaamaan ketunkasvoisia hahmoja, ehdotin sille, että laitetaan ne pahikset syömään dynamiittia ja räjäytetään ne. Se oli siitä vielä hauskempaa. Muutkin lapsiosat, jotka olivat kuunnelleet kulisseissa, alkoivat räjäytellä muistojensa hyökkääjiä. Olin onnellinen.

Jonkin ajan kuluttua mielialani laski. Meni hetki, ennen kuin tajusin sen olevan osan mielentila. Se oli vihainen. Se halusi hyökätä, puolustautua. Annoin sille luvan olla vihainen, ja hetken aikaa nyrkkeilin ilmaa. Mielialani muuttui myös toisen kerran, ja taas purin asian osan kanssa, mutta tätä enempää en tuosta keskustelusta muista.

Näin paljon lohikäärmeitä. Olin lohikäärme, lensin niiden selässä ja mukana avaruudessa, ja kun lyhyesti palasin nykyhetkeen, tuijotin kattolamppua ihmetellen, kuka oli raahannut planeetan sisätiloihin. Kun suljin silmäni, silmieni edessä vilahtelivat kaikki mahdolliset ja mahdottomat lohikäärmeet Spyrosta siihen My Little Ponyn lohikäärmeeseen (lasten voimaeläimet ovat näemmä lasten lohikäärmeitä. :) ) Kun tunnustelin huonetta mielelläni, tajusin, että ympärilläni seisoi valtavan suuri musta lohikäärme, joka ei edes mahtunut huoneeseen, vaan jatkui sen ulkopuolelle.

Yritin päästää irti hallinnasta. Huomasin vieläkin olevani varuillani. Hoin päässäni, ettei dj tahdo minulle mitään pahaa. Voin luottaa siihen, että hän haluaa minulle vain hyvää. Kukaan ei hyökkää kimppuuni. Osa, joka hallintaa ylläpiti, suostui vihdoin testailemaan hallinnasta luopumista aina sekunnin puolikkaaksi kerrallaan, ja hymyili varovasti, kun noiden hetkien aikana minulle ei tapahtunut pahaa. Mutta sitten se pelästyi vieressä tanssivaa, ja katosi.

Transsin loppupuolella tuli pari häiriötekijää. Joku venäläinen turisti halusi, että otan hänestä ja kaveriporukastaan kuvan. Sanon turisti kahdesta syystä: Hän ei missään nimessä käy psykebileissä usein (tai ainakaan ei tunne niiden käyttäytymiskoodia). Yksi tanssija tuli kysymään, paljonko kello on. Mutta joka tapauksessa, viimeiset puoli tuntia keikasta aloin palailemaan huoneeseen ihan keskeytyksistä huolimatta. Olo oli upea, tuntui, että olin rakastunut dj:hin, pelkäsin musiikin loppuvan, mutta toisaalta lihakset olivat jo sen verran hellinä viiden tunnin jälkeen, että ilta oli tehnyt tehtävänsä. Nyt katselin ympärilleni, kannustin dj:tä setin loppuun asti ja kävin vielä keikan jälkeen halaamassakin häntä. Kun kävilin kohti yöbussia, oloni oli rento. En ole koskaan ennen kokenut tuollaista rentoutta. Se jatkui tuntikausia. Päässäni oli täysin hiljaista. Olin odottanut olevani tuossa vaiheessa kuoleman väsynyt ja nukahtavani heti, kun pääsisin istumaan, mutta näin ei ollutkaan. Vuorokauden ajasta huolimatta olin pirteä.

Kotona jaksoin käydä suihkussa ennen nukkumaan menoa. Nukuin 7 tuntia, ja heräsin pirteänä. Hankkiuduin illalla saunaan, jossa ihmettelin kehoni tilaa. Vain paria lihasta lantion sivuilla ja paria vatsalihasta aristi. Venyttelin ja hieroin itseäni saunan jälkeen, ja kun pääsin vällyjen väliin, nukuin yhtä soittoa iltaan.

Unissani minua tuli tervehtimään osa, joka esitteli itsensä. Hän oli Raivo. Hän oli ollut Toivo, mutta nyt hän enää halusi vain repiä kaiken paskaksi, koska mikään ei koskaan loppuisi. Mikään ei koskaan menisi hyvin. Hän oli hyvin vihainen teini, ja hyvin väsynyt. Sydänjuuriaan myöten loppuun kulutettu. Yritin kiinnittää häntä nykyhetkeen ja kerroin, että nyt saa levätä, ja olen turvassa. Osoitin nykyhetkestä asioita, jotka todistivat turvallisuuden puolesta. Ymmärrän hänen väsymystään. On ollut hyvin raskasta pitää yllä toivoa paremmasta, kun saman katon alla asuu väkivaltainen pedofiili.

Korvassani tinnitti, minkä olen oppinut olevan osien ovikellon ääni. Etsin hetken, kunnes löysin parkuvan vauvan. Hän oli Usko, kuten Toivo minulle ystävällisesti kertoi. Otin hänet syliini, jossa hän kasvoi lapseksi. Hänen koko selkänsä oli täynnä mustia teräviä okia, joita aloin nyppiä irti. Heti, kun ne irtosivat, ne yrittivät työntyä takaisin lapsen lihaan. Avasin yhden, ja tajusin okaiden olevan ilkeitä sanoja, jotka minulle on sanottu. Arvelin niiden katoavan, jos lapsi kertoisi minulle, mitä hänelle oli sanottu. En kuullut kuin ensimmäisen, minkä jälkeen jokin itsesuojelumekanismi tukki korvani. Näin kyllä, kun Uskon suu kävi, ja hän hymyili minulle päästyään loppuun. Kerroin osalle, että se itse ylläpitää okien hyökkäyshaluja, ja jos se vain antaisi, ne putoaisivat harmittomina maahan. Usko kokeili, ja okaat todellakin tipahtivat maahan, ja toinen osani ajoi niiden yli valssijyrällä. Parin kokeilukerran jälkeen Uskoon syttyi raivo, ja päässäni alkoi tapahtua. En kylläkään tiedä vielä, mitä.

Selkäni on tanssirupeaman jälkeen paljon parempi. Selkärangassa ollut kohta, joka on tuntunut, kuin rankani tekisi siinä kohtaa näin:

tuntuu jo paljon suoremmalta. (Kuvassa pää on ylhäällä, peppu alhaalla, kuva vasemmalta sivulta) Teki todella hyvää. Voi kun noihin pääsisi useammin, mutta budjetti, eikä noita bileitä kovin usein pidetä, ei ainakaan inhimillisen matkan päässä. Usein koko budjetti kosahtaa matkakuluihin, eikä paikanpäällä ole varaa tukea järjestäjiä kuin pääsylipun hinnan verran. Mutta ah, teki hyvää. <3

28.8.2014

Kun nyt muistan...

Laitan ylös. Nyt auenneet lihakset ovat isot rintalihakset. Pienten rintalihasten aukeneminen tapahtui jo hyvän aikaa sitten, enkä silloin tajunnut, että jotain puuttui. Ennen kuin nyt isot rintalihakset rupesivat tärisemään. Pidin kättä niiden päällä, ja järkytyin, kun aivan ihon alla muljahti jotain. Ehkä punnerruksetkin alkavat nyt onnistumaan paremmin. Vielä, kun saisi tunnon palaamaan yläselkäänsä. Hirveät patit oikean lavan alla ovat vihdoin lähes kadonneet, mutta en tunne vasenta lapaani ollenkaan. Vain ihossa on tunto.

Vasemmalla puolella lantiotani tunto on palannut lihakseen, jonka nimi on näemmä leveän peitinkalvon jännittäjälihas.

27.8.2014

Edistystä

Rintalihakseni aukesivat. Niihin palasi tunto, ja äkkiä olin hyvin tietoinen siitä, miten jumissa ne olivat. Kun en heti venytellyt niitä auki, vasen rintalihas kosti sen menemällä kramppiin.

Osistani:

Leonardo on vihdoin jaksanut avata silmänsä ja jo istuskelee sairaalavuoteessaan.

Hilpeä on lähtenyt kukkaniityltä ja hiippailee nyt todellisuuden liepeillä. Voi olla, että se haluaa palata nykyhetkeen. Toivon niin, koska se kantaa uteliaisuuttani, lapsenuskoani ja elämäniloani.

Luen yhä blogiani läpi. Paikoitellen se tekee tiukkaa, mutta on mukava huomata, miten moni itseäni kuohuttanut postaus ei enää aiheuta suurempia tunnekuohuja. Lukemisen myötä itsensä haukkuminen vaikeutuu. En ollut idiootti, kun menin naimisiin. Älykkyyteni ei kummallisesti romahtanut. Naimisiin meno toimi monella tapaa minua eteenpäin vievänä asiana, vaikka päätös johtikin eroon.

Edit: Voi ei, apua! Tajusin, että jos vahingossa klikkaan jonkun postauksen kohdalla "palauta luonnos", joka tarkoittaakin postauksen palauttamista luonnokseksi, eikä "undo", kuten jostain syystä luulin sen tarkoittavan, postauksen kommentit katoavat. Hitto. Ei pitäisi näemmä sählätä täällä väsyneenä...

26.8.2014

Kuulumisia?

Olen nyt (vihdoin) ehtinyt käymään läpi blogini varmuustiedostoja vuodatuksen ajalta. Ne ovat valitettavasti puutteelliset, mutta kyllä siellä jotain oli. Olen lisännyt vanhoja kommentteja tähän blogiin kuvankaappausten muodossa, koska blogista mielestäni puuttuu jotain, jos kommentit puuttuvat. Aloitin loogisesti blogin alusta, ja jatkan sitä omaan tahtiini. Projekti sai minut hyvin surulliseksi. K:n (aka Koiton) kommentit saivat miettimään, kuinka moni muu kommentoija on kokenut saman kohtalon. Todella monen blogi on poistunut eetteristä tai loppuu kesken. Mitä kuuluu Inkku ja SaraJuulia? Oletko enää hengissä Halla?  Vilkaisu Bloggerin lukuluetteloon masentaa lisää. Tietääkö joku, onko Johannes hengissä? Laika? Riikka? Kampelainen? Anniina? M:stä en ole kuullut hänen muutettuaan bloginsa salaiseksi, sama juttu Roxon kohdalla.

Ja jos nyt olen sekoittanut tai unohtanut jonkun nimimerkin, pyydän anteeksi. Minuun on ottanut yhteyttä tämän blogin olemassaolon aikana useita kymmeniä ihmisiä, joista osa tuntuu vaihtavan blogia kuin paitaa, joistakin en kuule enää ensimmäisen sähköpostin jälkeen, ja nimimuistini on yhtä hyvä kuin ruotsinkielen taitoni (jag talar inte svenska). Pienikin elonmerkki olisi iloinen asia. :)

22.8.2014

"Menneisyys on mennyt,
tulevaisuus on vasta tulossa.
Ainoa hetki, johon voit vaikuttaa,
on
NYT."

Minulla meni kauan, ennen kuin tajusin, ettei se paha, mitä minulle tehtiin, ollut enää todellisuutta. Siis kyllähän niin tapahtui, ihan oikeasti minulle tehtiin pahaa, mutta minulle ei enää tehdä pahaa nyt, tässä hetkessä. Kun elin kiinni traumoissani, elin menneessä. Elin pääni sisällä niin tiukasti, etten tajunnut olevani jo turvassa.

Menneisyys on siitä jännä paikka, ettei se ole enää olemassa missään muualla kuin muistoissasi. Siksi sitä voi muokata mielensä mukaan. Otetaan esimerkiksi tapahtuma, joka saa sisäisen lapseni kauhun valtaan: Mielensärkijä on tulossa kimppuuni. Muutetaan tilannetta. Täysin välittämättä siitä, mitä oikeasti tapahtui, laitetaan mielensärkijä hyppäämään parvekkeelta. Tai laitetaan aikuinen minä viime hetkellä ottamaan pieni minä ja kantamaan se turvaan. Ihan mitä tahansa, mikä nyt vain hyvältä tuntuu.

Ihan jokaista tapausta ei tarvitse näin käsitellä. Riittää, kun käsittelee tarpeeksi monta, ja alkaa tiedottamaan itselleen tasaisesti, että vaara on ohi. Lopulta tieto leviää, ja uudesta tilanteesta tulee sisäistetty.

Toinen aivoja nyrjäyttävä valaistumiseni liittyy siihen, etten pysty aistimaan todellisuutta sellaisena kuin se on. Mitä todellisuudesta kuvittelenkaan havaitsevani, on aina tulkintani siitä. Aistini pystyvät reagoimaan vain tiettyyn määrään ärsykkeitä, ja niiden lähettämästä viestitulvasta aivot valitsevat mielestään tärkeimmät. Jos aivot ovat sitä mieltä, että en ole turvassa, ne kiinnittävät huomionsa mahdollisiin pakoreitteihin, uhkiin, kaikkeen, mitä voi käyttää puolustautumiseen. Sama pätee vuorovaikutustilanteisiin. Jos uskon, että ihminen, jonka kanssa keskustelen, haluaa minulle pahaa, reagoin häneen jo valmiiksi puolustusasemista. Etsin jatkuvasti hänen sanoistaan loukkauksia, joita pyrin ennakoimaan ja varautumaan niihin jo etukäteen. Katseeni ei keskity puhujaan, vaan sinkoilee ympäristössä pakoreittiä etsien. Tilanne on aivan eri, kuin jos lähtökohtaisesti uskoisin olevani turvassa.

On aivan totta, ettemme voi fyysisesti palata menneisyyteen ja muuttaa tapahtumien kulkua. Emme ainakaan, ennen kuin fyysikot kehittävät aikakoneen. Mutta voimme muuttaa ajatuksiamme.

"Jos et voi muuttaa sitä,
muuta itseäsi."

20.8.2014

Mielikuvaharjoittelua ja karua todellisuutta

Kutsuin antennini, jotka ovat kiinnittyneet kaikkiin muihin ihmisiin paitsi minuun, kokoukseen. Ne ilmestyivät paikalle rääkyvinä lapsina, jotka sain ottaa syliini. Kannoin ne sisäiseen puutarhaani, joka ennen oli mieleni talon viherhuone. Nykyään se on valtava kasvihuone, joka täyttää lähes koko rintakehäni. Siellä puhuin niille siitä, kuinka muiden ihmisten olon vahtiminen oman oloni sijaan asettaa minut vaaraan. Jos en tiedä, että minulla on jano, kehoni kärsii, jolloin en ole skarpeimmillani. Jos sitten joudun äkkiä juoksemaan pakoon, en jaksakaan. Jos en tiedä, että minulla on nälkä, olen heikko, jos tarvitsee puolustautua. Ja niin edelleen. Tätä kieltä ja logiikkaa ne ymmärsivät. Vähitellen, vauva kerrallaan, ne muuttuivat nuoriksi sotilaiksi ja marssivat asemapaikoilleen kehossani. Pari ei vieläkään uskonut, yksi ei edes tullut kokoukseen. Kun yritin maanitella, se vain itki kovempaa. Se ei vieläkään usko tai luota.

- - -

Soitin tänään nuorimmaiselle, että mitä kuuluu. Hänellä oli sellainen uutispommi, että en tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Joka tapauksessa se todistaa, kuinka kaukana todellisuudesta mielensärkijä seilaa. Nuorimmainen kertoi mielensärkijän vihdoin (taas) päättäneen, että hänen pesässään on liikaa tavaraa. Kukapa sopisikaan paremmin tilanteen ratkaisemaan, kuin minä? Mielensärkijä siis toisi tänne tavaraa autokuormallinen kerrallaan, minä lajittelisin ne, myisin kirpputorilla ja saisin pitää rahat. Kuulostaako tutulta? Olen täällä aiemmin kertonut, että hän ehdotti minulle samaa diiliä opiskelujeni alkuvaiheessa. Paitsi että tilanne päättyi niin, etten minä mitään rahoja saanut, ne menivät mielensärkijän bensakuluihin. Sanoin ei, vieläpä moneen kertaan. Nyt mielensärkijä sitten ehdotti samaa siskolleni.

Kerroin mielensärkijän harhoista kämppiksilleni, jotka totesivat, että jos mielensärkijä ilmestyy ovelle tavarakuorman kanssa, he kyllä huolehtivat siitä, ettei ilmesty uudelleen. Nyt en sitten tiedä, miten toimia. Ärsyttää, että se hullu on ottanut nuorimmaisen välikappaleeksi pitääkseen minuun yhteyttä. Luulisi tilanteen kyllä muuttuvan vähän parempaan, kun nuorimmainen pääsee muuttamaan pois siitä romupesästä. Ärsyttää, ettei se hullu pysy todellisuudessa kiinni tai sitten osaa eläytyä tilanteeseeni edes sen vertaa, että tajuaisi yhteydenottopyyntöjensä olevan tuloksettomia. Pitäisikö tässä nyt laittaa joku viesti hänelle siitä huolimatta, että olen vannonut olla mitään yhteyttä pitämättä? Auttaisiko se, että katkaisisi välit kokonaan, vai innostuisiko se kahjo siitä vain lisää?

Ehkä ei pitäisi sanoa nuorimmaisen kautta yhtään mitään. Ehkä ei pitäisi pitää mitään yhteyttä sisaruksiinsa, niin ei jatkuvasti joutuisi väistelemään näin. Mutta hitto, en minä halua purkaa välejä niihin ainoihin sukulaisiini, jotka tuottavat minulle iloa!

Ehkä minä vain annan olla, en tee mitään yhteydenottoa sinne suuntaan. Jos se äijä ilmestyy tänne hieromaan sopua (tod. näk. jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jonka nähden uskoo minun haluavan pitää "kulisseja ylhäällä"), kämppikset voivat sitten tehdä kantani selväksi. On niitä aiemminkin ollut tilanteita, jolloin mielensärkijä on uskonut vasta, kun asian sanoo isompi ja vahvempi tai ainakin nokkimisjärjestyksessä ylempänä oleva mies.

Siskolta voisi kysyä, auttaisko hän minua sen verran, että yhdessä kerrottaisiin nuorimmaiselle tämän muutettua kotoa pois, miksi minä en oikeasti voi pitää mielensärkijään mitään yhteyttä, koskaan. Hän on kyllä tällä hetkellä niin rikki ja väsynyt, että voi olla, etteivät voimat riitä. Näin sivusta seuranneena minusta alkaa näyttää siltä, ettei hän enää kauaa jaksa olla muistamatta.

17.8.2014

Yritin itsemurhaa toisen kerran ollessani 8 vuotta. Olin jostain kuullut, että aspiriinilla saa itsensä kuolleeksi. Otin paketin buranaa ja söin ne. Pää tuli kipeäksi ja ryntäsin oksentamaan tabletit ennen kuin ne olivat ehtineet edes sulaa. Laiminlyöjä tuli vessaan, kun istuin polvillani lattialla. Kädessäni oli yksi pehmennyt tabletti. Luin hänen kasvoiltaan pidäteltyä pelkoa ja epäuskoa, kun hän kysyi: "Mitä nyt."

"Päätä särkee," vastasin.

"Pese kädet ennen kuin tulet syömään, hän sanoi kääntyessään pois.
_ _ _

Luin Malisen kirjaa Häpeän monet kasvot. Löysin itseni sivulta 123. Sillä Malinen kertoo häpeän salaajista. Hän on tätä ennen kertonut muista häpeän käsittelytavoista: Häpeän tunnistajista, jotka kokevat häpeää koko ajan, mutta eivä tiedä miksi; ja häpeän välttelijöistä, jotka eivät tunnista pahaa oloaan häpeäksi. Minä olen häpeän salaaja. Lukiessani kuvausta omasta toiminnastani tajusin, että kannan yhä häpeää siitä, millaisessa "perheessä" lapsuuteni kasvoin. Pelkäsin kuollakseni, että joku saisi tietää. Päätin, etten enää kanna tätä häpeää. Minä en ole vastuussa sukulaisteni teoista, vaikka ne usein minuun kohdistuivatkin. Reaktio tuli viiveellä. Olin jo ehtinyt laittaa kirjan pois ja alkaa nukkumaan, kun äkkiä huomasin pomppaavani sängyn laidalle istumaan. Itku teki tuloaan. Kävin ovella pyytämässä Dyykkaria tulemaan hetkeksi. "Odota," hän sanoi. Palasin sängyn laidalle ja totesin, että taas saan itkeä yksin. Otin tyynyn vatsaa vasten ja silitin omaa tukkaani. Itku, joka oli jo kiemurrellut hyvän matkaa kohti pintaa, katsoi ärtyneenä tyhjää huonetta ja päätti ryömiä takaisin.

Päässäni joku alkoi pitää Dyykkarille puhetta. "Olen pahoillani, mutta näin ei voi enää jatkua. Minä en enää kestä tätä hylkäämisestä johtuvaa kipua. Ok, minä petin sinua. Kerran. Sen jälkeen olen tehnyt hirveästi töitä voidakseni sanoa olevani kokonaan sinun. Olen pyrkinyt luottamaan sinuun. Avasin sydämeni sinulle, ja sinä torjuit minut. Tein uskon loikan, etkä sinä ottanut koppia. Yritin kantaa sydämeni sinulle, et huolinut sitä. Minä en jaksa enää tulla jatkuvasti torjutuksi."

Vielä puoli vuotta...

Olen puhunut hänen kanssaan tästä. Hän totesi, että hänen suvussaan nyt vain ollaan tämmöisiä, etäisiä. Ei se tarkoita sitä, etteikö hän välittäisi. Väitin hänen pelkäävän, mutta hän oli eri mieltä.

Takaisin Maliseen. Häpeän salaajat:
"Häpeän salaajissa näyttää olevan kaksi toisilleen vastakkaista puolta. He ovat vahvoja ja pärjääviä, mutta toisaalta he kokevat itsensä epätäydellisiksi ja avuttomiksi. He näyttelevät suurta roolia elämänsä näytelmässä. He tunnistavat, mutta eivät tunnusta häpeän tunnettaan. He piilottavat häpeäntunteensa vahvan roolin taakse, sekä itseltä että muilta. (...) Koska salaajat peittävät häpeäntunteensa, he eivät juuri uskalla tuntea muitakaan tunteita. Jos he uskaltautuvat tuntemaan, he peittävät sen toisten katseilta."
Yritän luottaa Dyykkariin, mikä tarkoittaa sitä, että haluan hänet paikalle, kun koen voimakkaita tunteita. Valitettavasti hän toistaa lapsuuteni kokemukset: Joko hän ei tule, eli jättää minut yksin (hylkääminen), tai jos hän tulee, hän on etäinen ja torjuva, eikä kestä tunnettani. Surullista. Hän ei salli itselleen surun tunnetta saati sitten itkemistä, joten hän ei pysty kohtaamaan sitä minussakaan.

Malisen listauksen mukaan häpeänsä salaajat voivat olla mm.
- Hyviä kuuntelijoita
- Hyviä aistimaan muiden mielialat ja toiveet (omista ei sitten ole hajuakaan)
- Huonoja sanomaan ei (koska pelkäävät tulevansa torjutuiksi)
- Täydellisyyteen pyrkiviä selviytyjiä, jotka pyrkivät hallitsemaan elämäänsä kaikin keinoin
- Tunnollisia ja rehellisiä

Lisäksi heillä on tarve käydä mielessään läpi eri tilanteita ja tehdä niistä johtopäätöksiä myöhempää käyttöä varten. Näin siksi, että he pyrkivät jatkuvasti minimoimaan tilanteet, jotka voisivat johtaa häpeän aktivoitumiseen. Käsittelemätön häpeä oireilee psykosomaattisina oireina, masennuksena, ahdistuksena tai paniikkihäiriöinä. Salaajat eivät välttämättä ole itsetuhoisia, mutta voivat päätyä usein vaarallisiin tilanteisiin. Jotkut salaajat tuntevat huonommuutta suhteessa toisiin ihmisiin, toiset voivat kokea olevansa muita parempia. Minussa on näitä molempia puolia.
"Jos häpeän salaajien suorituksesta tai ulkomuodosta löytyy pienintäkin huomauttamista, he kokevat epäonnistuneensa täysin. Salaajat eivät kuitenkaan näytä epäonnistumistaan tai pettymystään, vaan kätkevät sen ja surevat sisimmässään."
Näin minä olen toiminut. Olen nyt yrittänyt purkaa tätä kahdella tavalla: Sallimalla itselleni virheiden tekemisen ja kertomalla avoimesti, jos olen tehnyt virheen ja mitä tunteita se minussa herättää. Tulokset ovat olleet vaihtelevia, osin siksi, etten usko, jos ihmiset sanovat asioita kuten "no eihän se nyt ollut maailmanloppu", "ei se haittaa", "ai? en edes huomannut" tai vielä hirveämpää, kehuvat minua.

Tunnistan Malisen kuvaaman ongelman siitä, että häpeän salaajat eivät uskalla luottaa siihen, että he voisivat olla hyväksyttyjä omana itsenään. Mutta kun on vetänyt roolia koko elämänsä, miten sitä voi alkaa olla oma itsensä?

14.8.2014

Ajatuksenvirtaa

Kävin läpi vanhoja postauksiani, ja julkaisin joitain, jotka olivat jostain syystä jääneet luonnoksiksi. Yksi niistä pompsahti vahingossa hetkeksi etusivulle, kun unohdin säätää julkaisuajankohdan. Palautin myös yhden postauksen, jonka olin ottanut pois miettiäkseni sitä uudelleen. Sen vanhat kommentit valitettavasti katosivat prosessissa.

Löysin myös joitain helmiä. Jos haluan nauraa, luen tämän postauksen kymmenen sääntöä. Tai tämän postauksen.

Joskus luen vanhoja postauksia moneen kertaan ja innolla, toivoen löytäväni niistä jonkun kultajyvän. Nyt tuli olo, että olen ollut idiootti. Kiinnitin myös huomiota siihen, miten avoimesti olen monessa postauksessa puhunut itsetyydytyksestä. Tekisi mieli sensuroida itseään jälkikäteen, mutta toisaalta nuo kohdat näyttävät hyvin rajattomuuttani. Häveliäisyys on herännyt vasta nyt. Aiemmin minulla oli olo, että a) minulla ei ole oikeutta jättää kertomatta mitään, koska se on valehtelua. b) kaikkihan näin (netissä) tekevät, minunkin kuuluu olla yhtä rohkea, ja ehkä mukana oli myös vähän näyttämisen halua. Halusin kuuluttaa maailmalle oikeuttani itsetyydytykseen ja kehooni taustastani riippumatta. Näin jälkikäteen ajatellen sen olisi voinut ehkä tehdä edes vähän sensuroiden, mutta minulta puuttui täysin käsitys terveistä rajoista. Mielensärkijä ei sallinut minulle yksityisyyttä, ja sisäistin tuon opin hyvin. Lisäksi kielsin täysin käytökseni, kuten huomaa kommentista, jossa puolustelen tapaani heittää seksuaalista sisältöä lukijoitteni silmille varoittamatta ja runsain mitoin.

Ihmismieli on erikoinen myös siinä, että kun oppii jotain (kuten nyt tuon häpeän käsittelyn), niin hetken päästä uskoo tehneensä aina niin, ja ihmettelee ihmisiä, jotka eivät sitä osaa. Kai siinä on jotain itsensä suojelua. En pysty kohtaamaan sitä, miten hitaasti opin asioita itsestäni, joten on helpompaa valehdella itselleen, että olenhan minä tämän aina osannut, en vain välttämättä ole sen mukaan toiminut. Todellisuudessa tämän blogin olemassaolon aikana olen kulkenut ihan helvetin pitkän matkan. Jos palaa aivan ensimmäisiin postauksiini, olin täysin kuutamolla. En muistanut mitään, mitä minulle oli tehty, vihasin itseäni antaumuksella, päässäni oli pyörremyrsky, joka sai minut vain vihaamaan ja ruoskimaan itseäni. Itketti jatkuvasti, mutta en tunnistanut tunnetta, enkä sallinut itselleni yhtäkään kyyneltä. Luulin, että paha oloni johtui siitä, että olin jotenkin perustavanlaatuisesti rikki ja viallinen. Olin täysin muiden ihmisten vietävänä ja armoilla. Jos joku sanoi minun olevan hullu tai liian herkkä, minä olin hullu ja liian herkkä.

Teen muistiinpanoja kun luen kirjoja. Yhden lapun nurkassa lukee: "Uppoan toisiin ihmisiin." Koska minulla ei vieläkään ole kunnollista kosketusta tunteisiini, minulla on vain hämärä käsitys arvoistani, tunnereaktioistani jne. Toisen ihmisen läsnäollessa käsitykseni hämärtyvät entisestään, ja minut on erittäin helppo saada hämmentymään vuorovaikutustilanteissa, joissa on arvoristiriitoja. Olen sentään tässäkin edistynyt, vaikka hävettää myöntää itselleenkin kaikkea, mihin on antanut puhua itsensä mukaan. Yksi jälkikäteen ärsyttänyt tilanne oli tupakan kokeilu, johon Dyykkari sai minut ylipuhuttua. Yksi pinnallinen henkonen, ja keuhkoillani meni puoli vuotta toipua kokemuksesta. Niin kauan meni, kunnes pistävä tunne rasituksessa loppui. En ymmärrä, miten ihmiset voivat tupakoida vuosikymmeniä ja pysyä hengissä!

Mitenköhän oppisi antamaan itselleen armoa asioiden oppimisessa? Tulen perheestä ja suvusta, jossa älyllisyyttä ja koulutusta arvostetaan korkealle. Lisäksi mielensärkijä vaati, että kaikki piti osata heti ja valmiiksi, tietämättömyyttään ei saanut tunnustaa, vaikka se olisi johtanut oppimiseen. Rupean hokemaan itselleni:

Minulla on oikeus parantua ja oppia itsestäni juuri niin hitaasti tai nopeasti kuin pystyn ja kykenen.

Aloitin nyt lempikirjani ohjeiden mukaan ajattelua muuttavien lauseiden hokemisen itselleni. Kirjan ohjeiden mukaan olisi hereillä ollessa joka tunti minuutin ajan hoettava päivän lausetta, mutta minä en ole niin säntillinen. Päädyin kompromissiin, eli kirjoitan päivän lauseen näkyvälle paikalle, jolloin aina ohikulkiessani luen sen. Pienen tilan vuoksi olen tiivistänyt lauseet kirjaa mukaillen näin:

1. päivä: Sinä olet turvassa.
2. päivä: Sinä olet arvokas.
3. päivä: Sinulla on oikeus tunteisiisi.
4. päivä: Ole lempeä itsellesi.
5. päivä: Et ole yksin.
6. päivä: Menneisyys on mennyttä.
7. päivä: Sinulla on valta muuttaa ajatteluasi.
8. päivä: Sinulla on oikeus pitää itsestäsi huolta.
9. päivä: Mielenrauha on aina ulottuvillasi.
10. päivä: Sinä ansaitset hyvää.

Ajattelin, että 11. päivästä eteenpäin toistan lauseet muuttamalla ne minä-muotoon ja siirryn vasta sen jälkeen kirjan muihin harjoituksiin. Tällä hetkellä harjoitusta vaikeuttaa se, että Dyykkari käy jatkuvasti pyyhkimässä kirjoituksen pois tai muuttaa sitä. Hän valittaa, että on turhaa kirjoittaa itsestäänselvyyksiä näkyville, mutta jos ne kerta ovat itsestään selvyyksiä ja hän ne itselleen sallii, miksi ne häiritsevät häntä niin paljon?

"Pitäisi" on vaarallinen sana. Yritän lopettaa sen käytön. Olen nyt piinannut itseäni monta päivää "pitäisi"-hokemilla. Tuloksena kroppani hajosi: Vatsa sekaisin, päätä särkee, enkä saa mitään tehtyä. Terveellisempiä olisivat "minä haluan"-hokemat. Sen sijaan, että rääkkään itseäni ajatuksella "minun pitäisi olla nyt lukemassa tenttiin", paljon parempi olisi muistuttaa itseään "haluan lukea tänään siihen tenttiin, koska haluan valmistua".

Viime yönä pysähdyin sen ajatuksen äärelle, että minä en ole rikki. Jampolsky puhuu kirjassaan palapelien kokoamisesta, ja toteaa, että vaikka ihmiset ovat keskeneräisiä, ei yksikään meistä lähde tehtaalta ilman kaikkia paloja. Ehdotin itselleni olevani ehjä, ja se oli mullistava ajatus. Kokemus rikkinäisyydestäni on vaikuttanut ajatteluuni hyvin perustavanlaatuisella tavalla. En ole uskaltanut tehdä joitain päätöksiä elämässäni, kun olen ajatellut olevani "liian rikki". En ole tavoitellut joitain asioita, joihin olisin pystynyt, koska olen ajatellut olevani rikki. Millä tavalla minä sitäpaitsi olisin rikki? Minulla on kaikki raajat, minulla on järki päässäni, elän. Ajatus rikkonaisuudestani on ollut taas yksi vahingollinen ajatus, jota en ole osannut kyseenalaistaa.

Häpeän monet kasvot -kirjaa lukiessani olen tajunnut myös sen, miten häpeään sidottu mielensärkijä on. Hän ei ole osannut käsitellä häpeäänsä mitenkään muuten kuin ulkoistamalla sen, purkamalla sen väkivaltaan tai täysin ohittamalla sen. Tämä ymmärrys ei ole saanut minua hyväksymään hänen tekojaan, mutta ehkä taas näkemään hänet pienempänä: Ei enää sinä isona mörkönä, joka hän minulle oli aloittaessani tämän matkan, vaan sinä ihmisenä, joka hän kaikkien hirveiden tekojensa alla on. En enää pelkää häntä. En hyväksy hänen tekojaan, enkä missään nimessä halua olla hänen kanssaa missään tekemisissä, mutta ehkä jollain tavalla pystyn säälimään sitä ihmisriekaletta sen kaiken paskan alla. Sitä riekaletta, joka ei koskaan pysty kohtaamaan tekojensa hirveyttä, joka on menettänyt teoillaan kaiken, mitä tavoitteli, ja joka ei koskaan tule saamaan tyttäreltään kuin syvintä halveksuntaa, eikä edes ymmärrä, miksi.

Kiitokset muuten Ronjalle kommentistasi, jossa annoit minulle luvan vihata mielensärkijää. Se oli puuttuva pala, jonka seurauksena seuraavana yönä raiskaajiani ja heidän tekojaan katkerana miettiessäni minulle vain ilmoitettiin: "Annan anteeksi", ja päästin irti katkeruudestani. Olin itsekin ihan "oho?". Vastaukseni kommenttiisi on näemmä jostain kumman syystä kadonnut kuin tuhka tuuleen... Mielenkiintoista. Halusin kuitenkin sanoa, että minua ärsyttää suunnattomasti se, kuinka toipuvalta aletaan heti kärttämään sitä anteeksi antoa, vaikka se on pitkän ajatteluprosessin tulos, eikä missään nimessä ennalta luvattu. Tuo kärttäminen kertoo vain siitä, että kärttäjää itseään ahdistaa, jos joku on vihainen. Se kertoo kärttäjän itsensä puutteellisuudesta, mutta saa toipujan kokemaan ahdistusta ja syyllisyyttä omasta vihastaan. Siksi tuo anteeksiantamiseen pakottaminen on minusta paitsi henkistä väkivaltaa toipujaa kohtaan, myös todella raivostuttavaa.

Jokohan minä nyt olisin kaatanut tänne kaiken, mikä mieleni päällä oli?

Ai niin! Kyllähän minä ennen tuota yöllistä irti päästämistä olin käynyt hakemassa mailan, jolla tamppasin petivaatteita kuvitellen mielessäni sitä läskiä paskiaista, joka raiskasi pikkupojan nähteni. Itkin, ja kehoni purki vihaa, mutta en mielestäni kokenut mitään voimakasta tunnekuohua.

Häpeästä

Sain vihdoin käsiini Ben Malisen kirjan Häpeän monet kasvot. Sitä lukiessa on saanut taistella oman häpeän tunteensa kanssa. Kirjan esimerkit saavat sen pompsahtamaan esiin jatkuvasti. Itkin jo sivulla 13, mikä on aika hyvin siihen nähden, että kirjan ensimmäinen luku alkaa sivulta 11. Mutta tein myös läpimurron.

Mieleeni nousi yhä uudestaan tilanne kahden vuoden takaa. Olin aivan onneni kukkuloilla, kun pääsin vihdoin kauan tykkäämäni artistin keikalle. Hän esiintyi duuona yhden toisen artistin kanssa. Koska kasvojen tunnistuskykyni on pirun heikko, minulla ei ollut aavistustakaan, kumpi on kumpi. Keikan jälkeen menin aivan onnessani kiittämään keikasta sitä artistia, joka lähti lavalta pois yleisön puolelle, arvaten että hän oli idolini. Ei ollut. Hirveä häpeä leimasi muistoa vieläkin. Nyt sitten päätin, että käsittelen häpeän takana olevat tunteet.

Totesin itselleni, että kuka tahansa erehtyy joskus ihmisten identiteetistä, aina voi mennä ihmiset sekaisin. Minä olin vain inhimillinen. Ja hyvin innoissani. Annoin itselleni anteeksi. Myötätunnon myötä häpeä väistyi. Sen alta paljastui, että haluan kohdella kaikkia ihmisiä kunnioittavasti ja huomioon ottavasti. Koska rikoin tätä omaa arvoani, häpesin.

Eli kun pystyin kohtaamaan häpeäni, tajusin, että haluan kohdella muita hyvin. Häpeäni halusi siis muistuttaa siitä, että olen pohjimmiltani hyvä ihminen.

Tajusin myös, että häpeä on se tunne, jonka kautta voin oppia tulemaan ihmisten kanssa toimeen arkielämän tilanteissa. Koska olen yrittänyt vältellä häpeän tunnetta viimeiseen asti, olen yhä tavattoman kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, jos ne eivät ole tukevasti mukavuusalueellani. Jos nyt siis voisin palata tuohon hetkeen kaksi vuotta sitten, osaisin pahoitella erehdystäni ja todeta, että keikka oli todella upea. Erehdykseni menee innostuksen piikkiin eikä ollut tarkoitettu loukkaukseksi.

Luettuani kirjaa vielä pidemmälle, löysin sivulta 102 lyhyen ohjeen häpeän tunteen käsittelyyn:
"Vapautuaksemme elämää kahlitsevasta häpeästä meidän on uskallettava kohdata itsemme, myönnettävä olevamme heikkoja, hyväksyttävä itsemme ja annettava itsellemme anteeksi."
Juuri näinhän minä olin toiminut! Tilanne jäi kuitenkin vielä kummittelemaan ajatuksiini. Jouduin ottamaan siis itseni puhutteluun. Kysyin osiltani, jotka veivasivat tilannetta päässäni uudestaan ja uudestaan, miksi ne tekivät niin. Ne kysyivät hämmästyneinä, eikö enää tarvitse. "Ei," vastasin, "Tämä tilanne on nyt käsitelty ja siitä on opittu. Siitä voi nyt päästää irti." Kuvittelin vielä mielessäni, kuinka päästin muistosta irti. Oloni rauhoittui, ja ärsyyntymiseni laantui.

Eli tiivistelmänä tänään oppimani:
Kuinka käsitellä häpeää
1. Lopeta itsesi vihaaminen. Opettele tuntemaan myötätuntoa itseäsi kohtaan.
2. Päätä, että käsittelet häpeää aiheuttaneen tilanteen.
3. Myönnä itsellesi, että olet inhimillinen ja teet virheitä. Hyväksy tämä ominaisuutesi.
4. Anna itsellesi anteeksi.
5. Opi ja päästä irti.
Tästä huomaa taas, ettei tunteidensa käsittelyssä pääse eteenpäin, jos sinnikkäästi vihaa itseään. Tie paremmaksi ihmiseksi kulkee itsensä rakastamisen kautta.

Tätä ennen olin käsitellyt kantamaani häpeää enimmäkseen antamalla sen eteenpäin. Palautin mielensärkijän teoista kantamani häpeän mielensärkijän kannettavaksi. Palautin laiminlyöjän teoista kantamani häpeän laiminlyöjän kannettavaksi. Suutuin ja syyllistin ihmisiä.

Jälkimmäisestä esimerkki: Kävin kaupassa ja kassalla minulle ei suostuttu myymään k-18-tuotteita. En tilanteessa pyytänyt mitään syytä kassan päätökselle, vaan vain poistuin nolona paikalta muiden ostosteni kanssa. Kotiin päästyäni laitoin menemään vihaisen palautteen kaupalle. Joitakin päiviä myöhemmin sama kassa oli taas töissä, kun kävin kaupassa. Hän pyysi anteeksi, jos oli suututtanut minut. Menin aivan lukkoon. (Koska eihän minulta kuulu pyytää anteeksi!) Hoin vain, ettei sillä ollut mitään väliä. Vasta poistuttuani tilanteesta tajusin, että olisin halunnut sanoa: "Ei se mitään. Minä vain pelästyin, että minulta oli jäänyt jokin lainmuutos huomaamatta, kun en ole nyt kesällä seurannut uutisia kovin tarkkaan." Minulle on tärkeää, että tiedän kaikki säännöt ja lait, jotka käyttäytymistä säätelevät, ovat ne sitten sanattomia tai lakiin kirjattuja. Kun tuli tilanne, jossa pelkäsin olevan jonkin lain, josta en ollut tietoinen, menin paniikkiin.

Mutta joo, olen niin burgeri, että nämä reaktiot tulevat vasta jälkijunassa. Pitää kai mennä vielä uudelleen kauppaan ja jos sama kassa on töissä, ottaa asia vielä uudelleen puheeksi. Jos sitä nyt osaisi. :) Se toinen vaihtoehto kun on, että en kehtaa enää mennä tuohon kauppaan.

12.8.2014

...

Kuvan tekijä on Hugleikur Dagsson. Kaikki oikeudet kuuluvat hänelle.

Kuulin tänään, että näyttelijä Robin Williams teki itsemurhan sairastettuaan pitkään masennusta. Kuten moni muukin, hän oli yrittänyt hoitaa masennustaan huumeilla ja alkoholilla. Kun hän päätti hylätä nämä ja hakeutui vieroitukseen, masennus iski täydellä voimallaan. Läheisille näyttelijän päätös tuli varmasti yllätyksenä. Asioiden luulisi kääntyvän paremmiksi, kun ihminen on taas raitis.

Itselleni kyseinen näyttelijä oli läheinen Aladdin-elokuvan kautta. Elokuva oli itselleni lapsena tärkeä, ja vieläkin moni sen repliikeistä on lentäviä lauseita minulle ja siskolleni. Tai pitää ehkä tarkentaa: hengen repliikeistä. Totta kai lapsena katsoimme leffasta suomenkielisen version, jossa Loiri loistaa hengen ääninäyttelijänä. Hahmosta ei kuitenkaan ikinä olisi tullut niin upeaa, jos sen alkuperäinen ääninäyttelijä olisi ollut joku muu.

Vanhempana minuun teki suuren vaikutuksen kyseisen herran roolisuoritus elokuvassa Kuolleiden runoilijoiden seura. Olen katsonut kyseisen rainan monesti, ja se on muokannut käsitystäni opettamisesta, ihmisten kyvyistä ja sosiaalisen painostuksen voimasta.

Vielä vanhempana ja englannin kielen taitoni parannuttua tarpeeksi, löysin Williamsin stand-up-keikat Youtubesta. Niiden vauhti on uskomaton, ja huumorin laadusta ja esiintyjän kyvystä reagoida yleisöönsä huomaa kyseessä olleen älykäs ihminen. Haluan jakaa kanssanne hänen näkemyksensä golfin synnystä. Sen myötä toistan taas: mielenterveysongelmat voivat olla yhtä vakavia ja tappavia kuin mikä tahansa fyysinen sairaus. Ei ole ihmisen kyvyistä, älykkyydestä tai asemasta kiinni, kuka sairastuu masennukseen. Masennuksesta voi kuitenkin parantua. Siihen on saatavilla apua. Elämällä on vielä paljon annettavaa. Jos esimerkiksi olisit tappanut itsesi silloin, kun ajatus ensimmäisen kerran tuli mieleesi, et olisi koskaan nähnyt tätä:

11.8.2014

Kukaan ei voi rakastaa minua, jos en jatkuvasti todista arvoani... Vai?

Sarjiksen lähde.
Minun lähestymistapani parisuhteessa tiivistettynä. Olen tajunnut, miten vääristynyt käsitys minulla on läheisistä ihmissuhteista. Ensinnäkin koen, että ne perustuvat vaihdantatalouteen: Minä rapsutan sinun selkääsi, sinä rapsutat minun. Jos toinen ei annakaan samalla mitalla kuin minä, suutun ja loukkaannun. Mitä tapahtuu usein, koska koen, että minun tulee ansaita kaikki saamani hellyys ja huolenpito, mistä seuraa, että hukutan minulle tärkeät ihmiset lahjoihin ja hellyyden osoituksiin. Välillä on sitten käynyt nolosti, kun olen käyttänyt viimeiset rahani lahjaan, jota toinen ei edes suostu ottamaan vastaan, ja jolla minä en tee mitään.

Osaksi tämä johtuu siitä, ettei minulla ole rajoja. En siis kunnioita muidenkaan rajoja. Eli vaikka Dyykkari työntäisi minut ärtyneenä pois, minä vain nauran ja yritän takaisin syliin. Varmasti todella ärsyttävää. Kyse ei ole siitä, että tietoisesti ajattelisin "nyt minä rikon tuon miehen rajoja". Kyse on siitä, etten ole koskaan oppinut, millaiset ovat terveet rajat. Ihmissuhteissa kun on kaiken maailman kommervenkkejä. Sama toiminto voi eri kontekstissa olla leikkimielistä, ärsyttävää tai kiusaamista.

Nyt olen kovasti yrittänyt hillitä itseäni ja hokea tilanteissa, joissa kaipaan läheisyyttä, että kunnioitan toisen rajoja. Vanhoihin toimintamalleihin on vain niin helppo lipsahtaa.

Ben Malinen sanoo kirjassaan Taakkana läheisriippuvuus näin:
"Lapsi, joka ottaa vastuun vanhemmistaan ja sisaruksistaan, kasvaa perheen koossapitäjäksi ja joskus jopa pelastajaksi. Hänestä vanhemmat ovat ylpeitä. (...) Vartuttuaan aikuiseksi tämä perheen vastuunkantaja tuntee edelleen tarvetta hallita ihmisiä ja tilanteita: hänen on autettava muita ja pelastettava maailma. (...) Tällainen läheisriippuvainen hallitsee muita tekemällä asiat heidän puolestaan.(...) Hän ei voi katsoa sivusta, kun joku tekee vääriä valintoja ja tuhoaa elämänsä."

Näin minä juuri teen Dyykkarin kohdalla. Ja hän on jopa kiitollinen siitä, että käyn hänen puolestaan apteekissa, kaupassa, asioilla, sillä hän ei jaksa. Lääkkeen annoksen nosto, jonka aikaansaaminen vaati minulta lääkärikäyntiä, ambulanssikyydin järjestämistä ja runsaasti manipulointia, on auttanut ja toimintakyky on yhä parantunut, mutta ei vieläkään riittävästi. Kaikkeen minäkin ryhdyn minimoidakseni tuhoja, joita toinen ihminen yrittää itselleen aiheuttaa... Huoh. Onko se rakkautta vai läheisriippuvuutta? En tiedä.

Olen mestari loihtimaan päässäni skenaarion, jossa Dyykkari on jostain syystä minulle vihainen ja minun täytyy lietsoa itseni hirveään paniikkiin itsesyytöksillä, kunnes saan häneltä selkeän reaktion, joka todistaa päinvastaista. En tiedä, mikä tämän ajatteluketjun laukaisee, mutta yleensä se tapahtuu hetkenä, jolloin Dyykkari on hyvin keskittynyt johonkin asiaan eikä halua tulla häirityksi tai hetkenä, jolloin hän on ärtynyt jostain täysin minusta riippumattomasta asiasta. Tai sitten syynä on vain se, että hän ei ole huomioinut minua toivomallani tavalla hetkeen.

Lainaan lisää Malista:
"Läheisriippuvainen ei pysty uskomaan, että joku olisi myös häntä varten tai että joku haluaisi olla hänen seurassaan ilman vastapalveluksia."
Ei minun kokemusmaailmaani lapsena kuulunut se, että joku oli minua varten. OK, jos jouduin pulaan ulkomaailman kanssa, laiminlyöjä tai joskus jopa mielensärkijä tuli hoitamaan minut tilanteesta pihalle, mutta näissäkin tilanteissa jäin henkisesti täysin tuuliajolle. Jouduin itse käsittelemään tunnekuohuni ja epävarmuuteni. Jouduin itse tulemaan toimeen sen kanssa, että en osannut. En itse asiassa edes tiennyt kovin tarkkaan, mitä osasin ja mitä en, koska a) jos yritti ja epäonnistui, oli maailman paskin ja hirvein ihminen, joten oli parempi ettei edes yrittänyt b) en koskaan saanut palautetta, että olisin tehnyt jotain tarpeeksi hyvin.

Siinä perheen irvikuvassa, jossa jouduin elämään, hyväksyntä oli aina ehdollista. Olitko siivonnut koko talon? Olitko pessyt myös lattiat? Tampannut matot? Oliko jääkaapissa ruokaa, oliko töissä ollut hyvä päivä, oliko nätti ilma? Jos vastaus yhteenkin kohtaan oli ei, minulla ei ollut oikeutta olla olemassa. Olin täysi paska. Ja vaikka vastaus kaikkiin olisi ollut kyllä, aina oli joku huonosti. Tai sitten välttyi haukuilta. Ei kiitosta. Ehkä laiminlyöjä saattoi väsyneenä jotain yrittää kehua, kunnes muisti, miten paskaa hänen elämänsä oli, ja väkisin väännetty hymy sammui, sammuttaen minun iloni mukanaan.

Olen tutkinut hymyäni peilistä. Ensimmäinen poikaystäväni neuvoi minua olemaan hymyilemättä kovin leveästi, koska se kuulemma näytti irvistykseltä. Vasemmalla puolella huuleni on noussut kuin murisevalla koiralla. Luulin aina, että en voi asialle mitään, mutta nyt kun tunto on alkanut palata kasvoihini, kykenin löytämään sen lihaksen, joka on muuttanut hymyni irvistykseksi. Rentoutin sen, eikä se ole enää halunnut irvistellä. Huomasin myös vetäväni alahuuleni piiloon hymyillessäni, jolloin hymyni näytti kireältä. Rentoutin myös tätä liikettä tekevät lihakset ja tajusin, että minulla on paljon paksummat huulet kuin mitä olen luullut.

Helteiden alettua lakkasin käyttämästä rintaliivejä luettuani ranskalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan rintaliivit itse asiassa aiheuttavat rintojen roikkumista. Ihan järkevän kuuloista, eihän puukaan juurru, jos sen latva ei pääse heilumaan tuulessa. Aluksi olin ihan vainoharhainen, peläten tissieni purskahtavan näkyviin kaupungilla. Sitten päästin siitä pelosta irti. Huomasin, ettei rintakehää enää purista, päässä kiertää veri paremmin, eikä minulla enää ole selkäsärkyjä. Voin myös pitää selästä avoimia paitoja pelkäämättä, että rintsikat näkyy. Kätevää. :) ( Juoksulenkeillä käytän yhä urheiluliivejä, en ole masokisti. :D) Kai tämäkin on sitä itseluottamuksen ja itsensä löytämistä, kahleiden karistamista.

Yritän ehtiä lukea kirjastosta hakemaani kirjapinoa itseapukirjallisuutta, vaikka opiskelut painavat päälle. On yllättävän vaikeaa löytää kirjoja häpeästä, joissa ei olisi jumala-hömppää. Miksiköhän näin? Onneksi Malinen on kirjoittanut tästäkin aiheesta, en vain ole ehtinyt aukaista kirjaa. Vielä.

10.8.2014

Kaiku vastaa vuosien jälkeen

Tajusin vihdoin, mikä Näädässä minua niin kiehtoi. Hän kuunteli minua. En ole koskaan ennen häntä enkä hänen jälkeensäkään tavannut ihmistä, joka osaa niin täydellisen tarkasti kiinnittyä hetkeen ja jokaiseen sanaan, jonka toinen suustaan päästää. Hänen kanssaan minusta tuntui, että vihdoin tulin nähdyksi. Kaikkien näiden laiminlyönnin täyteisten vuosien jälkeen se oli minulle kuin vettä nääntyvälle.

Toivon hänelle kaikkea hyvää. Toivon, että hän saa Dyykkarin kanssa aikaan toivomansa rauhan. Ja toivon, että nyt kun tiedän, mikä hänessä vetää minua puoleensa kuin liekki koiperhosta, osaan erottaa tuon tunteen himosta.

Opiskelukiireitä ja hyvä kirja vihaa odotellessa

Eilen uskalsin vihdoin katsoa, mitä kaikkea minun täytyy vielä tämän kuun aikana tehdä, jos meinaan pysyä opiskeluissani aikataulussa. Paahdoin koko päivän menemään nenä kiinni kirjassa, ja illalla huomasin vatsani reagoineen kaikkeen stressiin vesiripulilla. Aiemmin olisin mennyt nukkumaan, ja yrittänyt antaa keholleni lepoa. Nyt vein itseni lenkille. Juoksin vartin putkeen niin täysillä kuin vain pystyin. Sitten oli pakko pysähtyä haukkomaan henkeä. Kehuin itseäni siitä, että pääsin pakoon ja tein jo kaiken, mitä tänään piti. Huomenna lisää. Että nyt voin rentoutua koko loppuillan, ja silti päästä tavoitteisiini. Hoin tätä koko kotimatkan, kun hitaasti hölkkäsin kiertoteitä takaisin.

Minua ei ihan uskottu. Tai sitten joku osa päätti toimia tavoitteitteni vastaisesti. Kun olisi pitänyt mennä nukkumaan, nukahtamisesta ei tullut mitään, enkä saanut kehoani rauhoittumaan, en sitten millään. Jouduin lopulta ottamaan Dyykkarilta yhden rauhoittavan, jotta sain unta.

Tänään olen pysynyt aikataulussa. Ei ole mitään syytä, miksen pysyisi aikataulussani myös huomenna. Silti joku haluaa nyt kovasti sabotoida tekemisiäni. Tänäkään iltana ei saisi mennä ajoissa nukkumaan. Vuorokausirytmi pitää heittää katolleen, opiskeluissa pitää epäonnistua, ei saa valmistua. Pitää velloa iäti tässä loputtomassa keskeneräisyyden suossa. Koska minä en ole valmis, minä en ole oikeutettu valmistumaan!

Tulihan se sieltä. Miksi ihmeessä osani on sitä mieltä, etten minä ole tarpeeksi arvokas valmistumaan? Koska laiminlyöjä sanoo niin. No, minä sanon laiminlyöjälle, että sinä olet väärässä. Katsoppa vaan, minä onnistun!

Olen nyt aivan rakastunut kirjaan Vapaudu riippuvuudesta (Lee Jampolsky on kirjoittaja). Lainasin sen alunperin Dyykkarille, kun ajattelin että siitä voisi olla hänelle apua. Siitä tulikin minun lempilukemistoani. Kirja on kirjaston, mutta taidan ostaa sen omakseni heti kun on rahaa. Saan siitä mielenrauhaa, varmuutta omille ajatuksilleni ja päätöksilleni. Se luo myös tulevaisuudenuskoa, luottoa siihen, että minä voin saada itsevarmuutta ja itseluottamusta. En ehkä tänään, mutta joskus. Ihana kirja. Kirja, joka sanoo "rakasta itseäsi", "sinun tarvitsee kantaa vastuuta vain itsestäsi", "sinun ei tarvitse parantaa kaikkia", "sinä olet arvokas". Mikä parasta, tässä kirjassa ei ole uskonnollista hömppää.

Yritän nyt kovasti soveltaa kirjan oppeja tullakseni paremmin toimeen Dyykkarin eksän kanssa. En usko, että kirjan opeista on hirveästi hyötyä mielensärkijän kaltaisten hirviöiden kohdalla, mutta jos se opettaisi minut tulemaan toimeen normaalien ihmisten kanssa, se olisi hyvä.

Mitä mielensärkijään tulee, kieltäydyn systemaattisesti antamasta hänelle anteeksi. Pidätän oikeuden olla katkera vaikka hautaan asti, vaikka se sitoisi minulta miten paljon voimavaroja. Kukaan ei saa pakottaa minua antamaan sille miehelle anteeksi, ennen kuin olen saanut vihata sitä miestä sydänjuuriani myöten. Niin kauan, kun vihani on hukassa, tyydyn tähän kylmän viileään välttelyyn.

8.8.2014

Kamala ikkuna

Mieleeni tuli kuva kesäjuhlista, joissa olin juttelemassa parin perhetutun kanssa takapihalla, kun äkkiä jotain tapahtui pääni sisällä. Aivan kuin neula olisi hypännyt levyllä, ja tuon särähdyksen jälkeen olin äkkiä todellä ärtyisä, ilman mitään jutteluun liittyvää syytä. Kun nyt näin vuosia myöhemmin pystyin tarkastelemaan tuota "hyppäystä", tajusin vilkaisseeni lyhyesti varaston ikkunaa. Se oli laukaissut muiston, jossa olin yrittänyt juosta mielensärkijää karkuun paikkaan, jonne arvelin vain itseni mahtuvan, turvaan. En ollut onnistunut. Juuri sen ikkunan takana, jota olin vilkaissut, minut oli raiskattu. Kenelläkään tässä ihmisjoukossa, jonka kanssa keskustelin, ei ollut asiasta mitään tietoa. Siksi suutuin.

En saanut tuona lämpimänä kesäjuhlapäivänä selville, miksi ärsyynnyin, koska olin tunkenut tuon mieleeni palautuneen kauhukuvan ajatusta nopeammin takaisin siihen rakoon, josta se oli noussut. Mielenkiintoista. Viive hyppäyksen ja sen käsittelyn välillä oli yli vuosikymmen. Mieli ehtii odottaa.

1.8.2014

Vapaus

Eilen illalla tapahtui edistymistä ihan rytinällä. En muista kaikkea aivan tarkkaan, koska alitajuntani jylläsi niin täysillä, mutta jos tästä nyt edes jonkinlaisen kuvan tapahtumista saisi:

Odotin sängyssä unta, ja tajusin haluavani surra lapsuuttani, tai oikeastaan sellaisen lapsuuden, jollaisen olisin halunnut saada, menetystä. En kuitenkaan sallinut surua itselleni. Häpeä esti. Koska olen käsitellyt jo häpeäni ja siirtänyt mielensärkijälle, mikä mielensärkijälle kuuluu, ihmettelin tätä. Kysyin osaltani, joka vastusti itkemistä, kenen häpeää se kantaa. Laiminlyöjän. Puhuin sille järkeä. Laiminlyöjä on vastuussa omista valinnoistaan. Hän olisi voinut valita milloin tahansa, että jättää mielensärkijän. Hän on minusta erillinen ihminen, eikä minulla ole velvollisuutta kantaa hänen häpeäänsä. Pyysin osaani kunnioittamaan laiminlyöjää niin paljon, että luotan sen ihmisen kykyyn kantaa oma häpeänsä. Tämä ajatus sai jotain tapahtumaan, ja itku tuli. Jälkeenpäin kerroin osalleni, että todellisuudessa laiminlyöjä ei edes tiennyt minun kantavan hänen häpeäänsä, eikä se, että häpesin hänen puolestaan, keventänyt hänen taakkaansa lainkaan. Osani oli ihmeissään, mutta hetken päästä yhtyi tähän.

En enää kokenut, että saisin nukahdettua, joten otin yöpöydältä kirjan Vapaudu riippuvuudesta (Lee Jampolsky). Voin suositella sitä lämpimästi kaikille. Luin siitä nämä sanat:
"Olin vakuuttunut, että se, miten näin itseni, tilanteeni ja toiset ihmiset, oli tarkkaa todellisuuden heijastumaa. Jos sitä kyseenalaistettiin, minun oli helppo vetää menneitä tapahtumia käsitykseni tueksi." Kirjoittaja siis kertoo siitä, miten nykyhetken katsominen menneisyyden silmälasien läpi saa meidät näkemään jotain aivan muuta kuin nykyhetken. En ehtinyt lukea pitkällekään tämän jälkeen, kun ymmärrys iski minuun: Mielensärkijä ei enää voi minulle mitään. Vaikka hän ilmestyisi ovelleni, hän ei enää pystyisi minua raiskaamaan tai tappamaan tai pahoinpitelemään. Hän on heikko, vanha, säälittävä ukko.

Koko kehoni rentoutui, tunsin suunnatonta rauhaa.Sitten sisältäni tuli olento, joka hohti valoa (myöhemmin minulle kerrottiin, että se oli Liisa, tai entinen Liisa). Se otti minua kädestä ja sanoi: "Tule. Minä annan sinulle äänesi takaisin." Se vei minut äänihuulteni luo, ja purki siellä lihasjumeja. Tajusin, että äänihuuleni ovat aivan jossain muualla, kuin missä olen luullut niiden olevan. Tämä on aiheuttanut sen, että olen joutunut pinnistelemään ja ponnistelemaan valtavasti saadakseni aikaan kuultavan puheäänen. Vihdoin pystyin itkemään ääneen.