14.8.2014

Ajatuksenvirtaa

Kävin läpi vanhoja postauksiani, ja julkaisin joitain, jotka olivat jostain syystä jääneet luonnoksiksi. Yksi niistä pompsahti vahingossa hetkeksi etusivulle, kun unohdin säätää julkaisuajankohdan. Palautin myös yhden postauksen, jonka olin ottanut pois miettiäkseni sitä uudelleen. Sen vanhat kommentit valitettavasti katosivat prosessissa.

Löysin myös joitain helmiä. Jos haluan nauraa, luen tämän postauksen kymmenen sääntöä. Tai tämän postauksen.

Joskus luen vanhoja postauksia moneen kertaan ja innolla, toivoen löytäväni niistä jonkun kultajyvän. Nyt tuli olo, että olen ollut idiootti. Kiinnitin myös huomiota siihen, miten avoimesti olen monessa postauksessa puhunut itsetyydytyksestä. Tekisi mieli sensuroida itseään jälkikäteen, mutta toisaalta nuo kohdat näyttävät hyvin rajattomuuttani. Häveliäisyys on herännyt vasta nyt. Aiemmin minulla oli olo, että a) minulla ei ole oikeutta jättää kertomatta mitään, koska se on valehtelua. b) kaikkihan näin (netissä) tekevät, minunkin kuuluu olla yhtä rohkea, ja ehkä mukana oli myös vähän näyttämisen halua. Halusin kuuluttaa maailmalle oikeuttani itsetyydytykseen ja kehooni taustastani riippumatta. Näin jälkikäteen ajatellen sen olisi voinut ehkä tehdä edes vähän sensuroiden, mutta minulta puuttui täysin käsitys terveistä rajoista. Mielensärkijä ei sallinut minulle yksityisyyttä, ja sisäistin tuon opin hyvin. Lisäksi kielsin täysin käytökseni, kuten huomaa kommentista, jossa puolustelen tapaani heittää seksuaalista sisältöä lukijoitteni silmille varoittamatta ja runsain mitoin.

Ihmismieli on erikoinen myös siinä, että kun oppii jotain (kuten nyt tuon häpeän käsittelyn), niin hetken päästä uskoo tehneensä aina niin, ja ihmettelee ihmisiä, jotka eivät sitä osaa. Kai siinä on jotain itsensä suojelua. En pysty kohtaamaan sitä, miten hitaasti opin asioita itsestäni, joten on helpompaa valehdella itselleen, että olenhan minä tämän aina osannut, en vain välttämättä ole sen mukaan toiminut. Todellisuudessa tämän blogin olemassaolon aikana olen kulkenut ihan helvetin pitkän matkan. Jos palaa aivan ensimmäisiin postauksiini, olin täysin kuutamolla. En muistanut mitään, mitä minulle oli tehty, vihasin itseäni antaumuksella, päässäni oli pyörremyrsky, joka sai minut vain vihaamaan ja ruoskimaan itseäni. Itketti jatkuvasti, mutta en tunnistanut tunnetta, enkä sallinut itselleni yhtäkään kyyneltä. Luulin, että paha oloni johtui siitä, että olin jotenkin perustavanlaatuisesti rikki ja viallinen. Olin täysin muiden ihmisten vietävänä ja armoilla. Jos joku sanoi minun olevan hullu tai liian herkkä, minä olin hullu ja liian herkkä.

Teen muistiinpanoja kun luen kirjoja. Yhden lapun nurkassa lukee: "Uppoan toisiin ihmisiin." Koska minulla ei vieläkään ole kunnollista kosketusta tunteisiini, minulla on vain hämärä käsitys arvoistani, tunnereaktioistani jne. Toisen ihmisen läsnäollessa käsitykseni hämärtyvät entisestään, ja minut on erittäin helppo saada hämmentymään vuorovaikutustilanteissa, joissa on arvoristiriitoja. Olen sentään tässäkin edistynyt, vaikka hävettää myöntää itselleenkin kaikkea, mihin on antanut puhua itsensä mukaan. Yksi jälkikäteen ärsyttänyt tilanne oli tupakan kokeilu, johon Dyykkari sai minut ylipuhuttua. Yksi pinnallinen henkonen, ja keuhkoillani meni puoli vuotta toipua kokemuksesta. Niin kauan meni, kunnes pistävä tunne rasituksessa loppui. En ymmärrä, miten ihmiset voivat tupakoida vuosikymmeniä ja pysyä hengissä!

Mitenköhän oppisi antamaan itselleen armoa asioiden oppimisessa? Tulen perheestä ja suvusta, jossa älyllisyyttä ja koulutusta arvostetaan korkealle. Lisäksi mielensärkijä vaati, että kaikki piti osata heti ja valmiiksi, tietämättömyyttään ei saanut tunnustaa, vaikka se olisi johtanut oppimiseen. Rupean hokemaan itselleni:

Minulla on oikeus parantua ja oppia itsestäni juuri niin hitaasti tai nopeasti kuin pystyn ja kykenen.

Aloitin nyt lempikirjani ohjeiden mukaan ajattelua muuttavien lauseiden hokemisen itselleni. Kirjan ohjeiden mukaan olisi hereillä ollessa joka tunti minuutin ajan hoettava päivän lausetta, mutta minä en ole niin säntillinen. Päädyin kompromissiin, eli kirjoitan päivän lauseen näkyvälle paikalle, jolloin aina ohikulkiessani luen sen. Pienen tilan vuoksi olen tiivistänyt lauseet kirjaa mukaillen näin:

1. päivä: Sinä olet turvassa.
2. päivä: Sinä olet arvokas.
3. päivä: Sinulla on oikeus tunteisiisi.
4. päivä: Ole lempeä itsellesi.
5. päivä: Et ole yksin.
6. päivä: Menneisyys on mennyttä.
7. päivä: Sinulla on valta muuttaa ajatteluasi.
8. päivä: Sinulla on oikeus pitää itsestäsi huolta.
9. päivä: Mielenrauha on aina ulottuvillasi.
10. päivä: Sinä ansaitset hyvää.

Ajattelin, että 11. päivästä eteenpäin toistan lauseet muuttamalla ne minä-muotoon ja siirryn vasta sen jälkeen kirjan muihin harjoituksiin. Tällä hetkellä harjoitusta vaikeuttaa se, että Dyykkari käy jatkuvasti pyyhkimässä kirjoituksen pois tai muuttaa sitä. Hän valittaa, että on turhaa kirjoittaa itsestäänselvyyksiä näkyville, mutta jos ne kerta ovat itsestään selvyyksiä ja hän ne itselleen sallii, miksi ne häiritsevät häntä niin paljon?

"Pitäisi" on vaarallinen sana. Yritän lopettaa sen käytön. Olen nyt piinannut itseäni monta päivää "pitäisi"-hokemilla. Tuloksena kroppani hajosi: Vatsa sekaisin, päätä särkee, enkä saa mitään tehtyä. Terveellisempiä olisivat "minä haluan"-hokemat. Sen sijaan, että rääkkään itseäni ajatuksella "minun pitäisi olla nyt lukemassa tenttiin", paljon parempi olisi muistuttaa itseään "haluan lukea tänään siihen tenttiin, koska haluan valmistua".

Viime yönä pysähdyin sen ajatuksen äärelle, että minä en ole rikki. Jampolsky puhuu kirjassaan palapelien kokoamisesta, ja toteaa, että vaikka ihmiset ovat keskeneräisiä, ei yksikään meistä lähde tehtaalta ilman kaikkia paloja. Ehdotin itselleni olevani ehjä, ja se oli mullistava ajatus. Kokemus rikkinäisyydestäni on vaikuttanut ajatteluuni hyvin perustavanlaatuisella tavalla. En ole uskaltanut tehdä joitain päätöksiä elämässäni, kun olen ajatellut olevani "liian rikki". En ole tavoitellut joitain asioita, joihin olisin pystynyt, koska olen ajatellut olevani rikki. Millä tavalla minä sitäpaitsi olisin rikki? Minulla on kaikki raajat, minulla on järki päässäni, elän. Ajatus rikkonaisuudestani on ollut taas yksi vahingollinen ajatus, jota en ole osannut kyseenalaistaa.

Häpeän monet kasvot -kirjaa lukiessani olen tajunnut myös sen, miten häpeään sidottu mielensärkijä on. Hän ei ole osannut käsitellä häpeäänsä mitenkään muuten kuin ulkoistamalla sen, purkamalla sen väkivaltaan tai täysin ohittamalla sen. Tämä ymmärrys ei ole saanut minua hyväksymään hänen tekojaan, mutta ehkä taas näkemään hänet pienempänä: Ei enää sinä isona mörkönä, joka hän minulle oli aloittaessani tämän matkan, vaan sinä ihmisenä, joka hän kaikkien hirveiden tekojensa alla on. En enää pelkää häntä. En hyväksy hänen tekojaan, enkä missään nimessä halua olla hänen kanssaa missään tekemisissä, mutta ehkä jollain tavalla pystyn säälimään sitä ihmisriekaletta sen kaiken paskan alla. Sitä riekaletta, joka ei koskaan pysty kohtaamaan tekojensa hirveyttä, joka on menettänyt teoillaan kaiken, mitä tavoitteli, ja joka ei koskaan tule saamaan tyttäreltään kuin syvintä halveksuntaa, eikä edes ymmärrä, miksi.

Kiitokset muuten Ronjalle kommentistasi, jossa annoit minulle luvan vihata mielensärkijää. Se oli puuttuva pala, jonka seurauksena seuraavana yönä raiskaajiani ja heidän tekojaan katkerana miettiessäni minulle vain ilmoitettiin: "Annan anteeksi", ja päästin irti katkeruudestani. Olin itsekin ihan "oho?". Vastaukseni kommenttiisi on näemmä jostain kumman syystä kadonnut kuin tuhka tuuleen... Mielenkiintoista. Halusin kuitenkin sanoa, että minua ärsyttää suunnattomasti se, kuinka toipuvalta aletaan heti kärttämään sitä anteeksi antoa, vaikka se on pitkän ajatteluprosessin tulos, eikä missään nimessä ennalta luvattu. Tuo kärttäminen kertoo vain siitä, että kärttäjää itseään ahdistaa, jos joku on vihainen. Se kertoo kärttäjän itsensä puutteellisuudesta, mutta saa toipujan kokemaan ahdistusta ja syyllisyyttä omasta vihastaan. Siksi tuo anteeksiantamiseen pakottaminen on minusta paitsi henkistä väkivaltaa toipujaa kohtaan, myös todella raivostuttavaa.

Jokohan minä nyt olisin kaatanut tänne kaiken, mikä mieleni päällä oli?

Ai niin! Kyllähän minä ennen tuota yöllistä irti päästämistä olin käynyt hakemassa mailan, jolla tamppasin petivaatteita kuvitellen mielessäni sitä läskiä paskiaista, joka raiskasi pikkupojan nähteni. Itkin, ja kehoni purki vihaa, mutta en mielestäni kokenut mitään voimakasta tunnekuohua.

2 kommenttia:

  1. Koetko, että Dyykkarin seura edistää hyvinvointiasi?

    Pari huomiota: Dyykkari pisti sinut kokeilemaan tupakkaa. Dyykkari sabotoi harjoitustasi pyyhkimällä itsestäänselväät lauseet pois.

    Varsinainen elämänkumppani sinulla siinä...

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)