11.8.2014

Kukaan ei voi rakastaa minua, jos en jatkuvasti todista arvoani... Vai?

Sarjiksen lähde.
Minun lähestymistapani parisuhteessa tiivistettynä. Olen tajunnut, miten vääristynyt käsitys minulla on läheisistä ihmissuhteista. Ensinnäkin koen, että ne perustuvat vaihdantatalouteen: Minä rapsutan sinun selkääsi, sinä rapsutat minun. Jos toinen ei annakaan samalla mitalla kuin minä, suutun ja loukkaannun. Mitä tapahtuu usein, koska koen, että minun tulee ansaita kaikki saamani hellyys ja huolenpito, mistä seuraa, että hukutan minulle tärkeät ihmiset lahjoihin ja hellyyden osoituksiin. Välillä on sitten käynyt nolosti, kun olen käyttänyt viimeiset rahani lahjaan, jota toinen ei edes suostu ottamaan vastaan, ja jolla minä en tee mitään.

Osaksi tämä johtuu siitä, ettei minulla ole rajoja. En siis kunnioita muidenkaan rajoja. Eli vaikka Dyykkari työntäisi minut ärtyneenä pois, minä vain nauran ja yritän takaisin syliin. Varmasti todella ärsyttävää. Kyse ei ole siitä, että tietoisesti ajattelisin "nyt minä rikon tuon miehen rajoja". Kyse on siitä, etten ole koskaan oppinut, millaiset ovat terveet rajat. Ihmissuhteissa kun on kaiken maailman kommervenkkejä. Sama toiminto voi eri kontekstissa olla leikkimielistä, ärsyttävää tai kiusaamista.

Nyt olen kovasti yrittänyt hillitä itseäni ja hokea tilanteissa, joissa kaipaan läheisyyttä, että kunnioitan toisen rajoja. Vanhoihin toimintamalleihin on vain niin helppo lipsahtaa.

Ben Malinen sanoo kirjassaan Taakkana läheisriippuvuus näin:
"Lapsi, joka ottaa vastuun vanhemmistaan ja sisaruksistaan, kasvaa perheen koossapitäjäksi ja joskus jopa pelastajaksi. Hänestä vanhemmat ovat ylpeitä. (...) Vartuttuaan aikuiseksi tämä perheen vastuunkantaja tuntee edelleen tarvetta hallita ihmisiä ja tilanteita: hänen on autettava muita ja pelastettava maailma. (...) Tällainen läheisriippuvainen hallitsee muita tekemällä asiat heidän puolestaan.(...) Hän ei voi katsoa sivusta, kun joku tekee vääriä valintoja ja tuhoaa elämänsä."

Näin minä juuri teen Dyykkarin kohdalla. Ja hän on jopa kiitollinen siitä, että käyn hänen puolestaan apteekissa, kaupassa, asioilla, sillä hän ei jaksa. Lääkkeen annoksen nosto, jonka aikaansaaminen vaati minulta lääkärikäyntiä, ambulanssikyydin järjestämistä ja runsaasti manipulointia, on auttanut ja toimintakyky on yhä parantunut, mutta ei vieläkään riittävästi. Kaikkeen minäkin ryhdyn minimoidakseni tuhoja, joita toinen ihminen yrittää itselleen aiheuttaa... Huoh. Onko se rakkautta vai läheisriippuvuutta? En tiedä.

Olen mestari loihtimaan päässäni skenaarion, jossa Dyykkari on jostain syystä minulle vihainen ja minun täytyy lietsoa itseni hirveään paniikkiin itsesyytöksillä, kunnes saan häneltä selkeän reaktion, joka todistaa päinvastaista. En tiedä, mikä tämän ajatteluketjun laukaisee, mutta yleensä se tapahtuu hetkenä, jolloin Dyykkari on hyvin keskittynyt johonkin asiaan eikä halua tulla häirityksi tai hetkenä, jolloin hän on ärtynyt jostain täysin minusta riippumattomasta asiasta. Tai sitten syynä on vain se, että hän ei ole huomioinut minua toivomallani tavalla hetkeen.

Lainaan lisää Malista:
"Läheisriippuvainen ei pysty uskomaan, että joku olisi myös häntä varten tai että joku haluaisi olla hänen seurassaan ilman vastapalveluksia."
Ei minun kokemusmaailmaani lapsena kuulunut se, että joku oli minua varten. OK, jos jouduin pulaan ulkomaailman kanssa, laiminlyöjä tai joskus jopa mielensärkijä tuli hoitamaan minut tilanteesta pihalle, mutta näissäkin tilanteissa jäin henkisesti täysin tuuliajolle. Jouduin itse käsittelemään tunnekuohuni ja epävarmuuteni. Jouduin itse tulemaan toimeen sen kanssa, että en osannut. En itse asiassa edes tiennyt kovin tarkkaan, mitä osasin ja mitä en, koska a) jos yritti ja epäonnistui, oli maailman paskin ja hirvein ihminen, joten oli parempi ettei edes yrittänyt b) en koskaan saanut palautetta, että olisin tehnyt jotain tarpeeksi hyvin.

Siinä perheen irvikuvassa, jossa jouduin elämään, hyväksyntä oli aina ehdollista. Olitko siivonnut koko talon? Olitko pessyt myös lattiat? Tampannut matot? Oliko jääkaapissa ruokaa, oliko töissä ollut hyvä päivä, oliko nätti ilma? Jos vastaus yhteenkin kohtaan oli ei, minulla ei ollut oikeutta olla olemassa. Olin täysi paska. Ja vaikka vastaus kaikkiin olisi ollut kyllä, aina oli joku huonosti. Tai sitten välttyi haukuilta. Ei kiitosta. Ehkä laiminlyöjä saattoi väsyneenä jotain yrittää kehua, kunnes muisti, miten paskaa hänen elämänsä oli, ja väkisin väännetty hymy sammui, sammuttaen minun iloni mukanaan.

Olen tutkinut hymyäni peilistä. Ensimmäinen poikaystäväni neuvoi minua olemaan hymyilemättä kovin leveästi, koska se kuulemma näytti irvistykseltä. Vasemmalla puolella huuleni on noussut kuin murisevalla koiralla. Luulin aina, että en voi asialle mitään, mutta nyt kun tunto on alkanut palata kasvoihini, kykenin löytämään sen lihaksen, joka on muuttanut hymyni irvistykseksi. Rentoutin sen, eikä se ole enää halunnut irvistellä. Huomasin myös vetäväni alahuuleni piiloon hymyillessäni, jolloin hymyni näytti kireältä. Rentoutin myös tätä liikettä tekevät lihakset ja tajusin, että minulla on paljon paksummat huulet kuin mitä olen luullut.

Helteiden alettua lakkasin käyttämästä rintaliivejä luettuani ranskalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan rintaliivit itse asiassa aiheuttavat rintojen roikkumista. Ihan järkevän kuuloista, eihän puukaan juurru, jos sen latva ei pääse heilumaan tuulessa. Aluksi olin ihan vainoharhainen, peläten tissieni purskahtavan näkyviin kaupungilla. Sitten päästin siitä pelosta irti. Huomasin, ettei rintakehää enää purista, päässä kiertää veri paremmin, eikä minulla enää ole selkäsärkyjä. Voin myös pitää selästä avoimia paitoja pelkäämättä, että rintsikat näkyy. Kätevää. :) ( Juoksulenkeillä käytän yhä urheiluliivejä, en ole masokisti. :D) Kai tämäkin on sitä itseluottamuksen ja itsensä löytämistä, kahleiden karistamista.

Yritän ehtiä lukea kirjastosta hakemaani kirjapinoa itseapukirjallisuutta, vaikka opiskelut painavat päälle. On yllättävän vaikeaa löytää kirjoja häpeästä, joissa ei olisi jumala-hömppää. Miksiköhän näin? Onneksi Malinen on kirjoittanut tästäkin aiheesta, en vain ole ehtinyt aukaista kirjaa. Vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)