1.8.2014

Vapaus

Eilen illalla tapahtui edistymistä ihan rytinällä. En muista kaikkea aivan tarkkaan, koska alitajuntani jylläsi niin täysillä, mutta jos tästä nyt edes jonkinlaisen kuvan tapahtumista saisi:

Odotin sängyssä unta, ja tajusin haluavani surra lapsuuttani, tai oikeastaan sellaisen lapsuuden, jollaisen olisin halunnut saada, menetystä. En kuitenkaan sallinut surua itselleni. Häpeä esti. Koska olen käsitellyt jo häpeäni ja siirtänyt mielensärkijälle, mikä mielensärkijälle kuuluu, ihmettelin tätä. Kysyin osaltani, joka vastusti itkemistä, kenen häpeää se kantaa. Laiminlyöjän. Puhuin sille järkeä. Laiminlyöjä on vastuussa omista valinnoistaan. Hän olisi voinut valita milloin tahansa, että jättää mielensärkijän. Hän on minusta erillinen ihminen, eikä minulla ole velvollisuutta kantaa hänen häpeäänsä. Pyysin osaani kunnioittamaan laiminlyöjää niin paljon, että luotan sen ihmisen kykyyn kantaa oma häpeänsä. Tämä ajatus sai jotain tapahtumaan, ja itku tuli. Jälkeenpäin kerroin osalleni, että todellisuudessa laiminlyöjä ei edes tiennyt minun kantavan hänen häpeäänsä, eikä se, että häpesin hänen puolestaan, keventänyt hänen taakkaansa lainkaan. Osani oli ihmeissään, mutta hetken päästä yhtyi tähän.

En enää kokenut, että saisin nukahdettua, joten otin yöpöydältä kirjan Vapaudu riippuvuudesta (Lee Jampolsky). Voin suositella sitä lämpimästi kaikille. Luin siitä nämä sanat:
"Olin vakuuttunut, että se, miten näin itseni, tilanteeni ja toiset ihmiset, oli tarkkaa todellisuuden heijastumaa. Jos sitä kyseenalaistettiin, minun oli helppo vetää menneitä tapahtumia käsitykseni tueksi." Kirjoittaja siis kertoo siitä, miten nykyhetken katsominen menneisyyden silmälasien läpi saa meidät näkemään jotain aivan muuta kuin nykyhetken. En ehtinyt lukea pitkällekään tämän jälkeen, kun ymmärrys iski minuun: Mielensärkijä ei enää voi minulle mitään. Vaikka hän ilmestyisi ovelleni, hän ei enää pystyisi minua raiskaamaan tai tappamaan tai pahoinpitelemään. Hän on heikko, vanha, säälittävä ukko.

Koko kehoni rentoutui, tunsin suunnatonta rauhaa.Sitten sisältäni tuli olento, joka hohti valoa (myöhemmin minulle kerrottiin, että se oli Liisa, tai entinen Liisa). Se otti minua kädestä ja sanoi: "Tule. Minä annan sinulle äänesi takaisin." Se vei minut äänihuulteni luo, ja purki siellä lihasjumeja. Tajusin, että äänihuuleni ovat aivan jossain muualla, kuin missä olen luullut niiden olevan. Tämä on aiheuttanut sen, että olen joutunut pinnistelemään ja ponnistelemaan valtavasti saadakseni aikaan kuultavan puheäänen. Vihdoin pystyin itkemään ääneen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)