28.9.2014

Haluan itseni takaisin

Vietin viimeyön enimmäkseen hereillä, koska Dyykkari päätti vetää kännit. Niin se vain lipsahti "parista saunakaljasta" taas sinne totaaliövereihin. Totaaliöverit johtivat siihen, että äijä vetää kielareita toisen miehen kanssa ja valittaa, kuinka vihaa itseään. Mies on bi-seksuaali, eikä voi hyväksyä sitä, kuten tunnusti minulle ryömittyään sänkyyn viereeni.

Tajusin sitten vihdoin viimein, miksi Dyykkari melkein heti tapaamisemme jälkeen järjesti tilanteen, jossa harrastettiin kimppakivaa hänen kaverinsa kanssa. Hän tunsi vetoa sitä miestä kohtaan, mutta ei uskaltanut yksin tehdä aloitetta. Kun kaveri sitten iskikin silmänsä minuun, eikä häneen, hän loukkaantui ja vaati minua ja Näätää lopettamaan kaiken yhteydenpidon. En tiedä, miten tiedostettu tämä kuvio Dyykkarille itselleen on, mutta olen loukkaantunut. Äijä työntää syyllisyyttä tapahtumien kulusta minun ja Näädän niskaan ohittaen täysin omat halunsa ja tekonsa.

Toinen asia, mistä olen loukkaantunut on se, että Dyykkari antoi yhdelle miehelle eilen luvan tulla pussailemaan kanssani. Seuraavaksi minulla onkin naamallani känninen äijä, joka yritti ilmeisesti änkeä koko pääni kitaansa yhdellä nuolaisulla. Kuten tunnettua, minä en osaa noissa tilanteissa kuin halvaantua, mistä olin juuri joitakin hetkiä aikaisemmin kertonut kyseiselle kuolahirviölle keittiön pöydän ääressä. Helvetti. Tajusi sentään selvittyään pyytää asiaa anteeksi, kun otin asian puheeksi.

Mutta siis Dyykkari jakelee ihmisille minun puolestani lupia pussailla kanssani. Tämä ei edes ole ainoa tämmöinen tapaus. Dyykkari oli sanonut toiselle kaverilleen molempien ollessa kännissä kuin käet, että saa panna minua, jos minä annan. Lopputuloksena kaveri tulee kähmimään minua, kun yritän nukkua, ja meni aivan liian kauan, ennen kuin pystyin ohittamaan jäätymiseni ja sain työnnettyä tyypin kimpustani. Lisäksi kaikki seksuaalinen kanssakäyminen Näädän kanssa tapahtui aina Dyykkarin aloitteesta ja hänen luvallaan. Paitsi se viimeinen kerta. Missä vaiheessa Dyykkari on saanut luvan päättää, kuka koskee minuun ja millä tavalla? Minähän olen sen vallan hänelle antanut, mutta nyt minä haluan sen takaisin. Kenelläkään ei saa olla sellaista valtaa minuun.

Tämä kyllä noudattaa samaa lapsuudessa opittua kaavaa. Mielensärkijä päätti, milloin hän koskee minuun, milloin hänen kaverinsa koskevat minuun ja milloin se koskeminen loppuu. Minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Nyt olen sitten järjestänyt tilanteen, jossa Dyykkari on ominut tämän oikeuden, jotta vihdoin voisin sanoa "ei" ja saada tilanteen ratkaistua.

Viime yönä yksi lapsiosa näytti minulle muiston, jossa heräsin nukkuvan, alastoman miehen vierestä lattialta. Työnsin hänen kätensä sivuun ja nousin ylös. Aloin keräillä vaatteitani, jotka olivat pitkin asuntoa. Ihmettelin paikkaa. Se oli kuin vanha asuntomme, jossa asuimme ennen kuin muutimme omakotitaloon, mutta siellä oli paljon vähemmän tavaraa ja ne tavarat, jotka siellä olivat, olivat vieraita. Tajusin nyt, muistoa seuratessani, että asunnon on täytynyt olla joko jokin toinen asunto samasta talosta, jossa asuimme tai sitten sama asunto sen myynnin jälkeen. Tämä selittää sen, miksi olen välillä muistanut asioita, jotka ovat tapahtuneet asunnosta muuton jälkeen, mutta silti ovat näyttäneet tapahtuneen siellä. Olen aiemmin väittänyt osilleni kivenkovaan, että niiden on pakko muistaa väärin. Merkittävää muistossa on se, että kumartuessani poimimaan paitaani, tunsin pistävää kipua alaselässäni, ja onnuin hetken. Minä muistin kivun!

Olin viisivuotias, kun heräsin lusikka-asennosta pedofiilin kanssa, keräsin vaatteeni ja katselin pikkupoikaa, joka ryömi esiin sohvatyynyistä tekemästään piilosta. Oli hiljaista, ei kuulunut kuin pedofiilin tasainen hengitys hänen nukkuessaan. Kaikki oli valkoista.

Muistan vain yhden unen viime yöltä. Siinä löysin kulkupelini: olin jättänyt sen Näädän pihaan. Se oli kärsinyt, mutta sain sen kasattua kuntoon.

27.9.2014

Trauma ja keho -kirja

Ehdin vihdoin ja viimein alkaa itse lukemaan ihan ajan kanssa kirjaa Trauma ja keho, koska se sopii opiskelujuttuihini. Olen saanut jo tukun oivalluksia, vaikka sain vasta luettua ensimmäisen luvun. Tässä muistiinpanojani kirjan esipuheesta:

Mikä on trauma?
"Trauma on olennaisesti äärimmäistä avuttomuutta, johon yhdistyvät potentiaalisesti turvaa antavien hoivaajien tekemät laiminlyönnit.(...) Ihmisten kohdalla paras merkki tilanteen muuttumisesta traumoja synnyttäväksi on se, että he eivät enää osaa kuvitella pääsevänsä pois"
Tunteista:
"tunteiden tavoite on fyysisen liikkeen synnyttäminen (...) jokainen tunnetila aktivoi automaattisesti tietyt toimintataipumukset." 
"pelon, inhon, vihan tai masennuksen tunteet ovat muille merkkejä siitä, että näiden tulee joko peräytyä tai ryhtyä suojelutoimiin."
Eli ilmaisemalla näitä tunteita pyydämme ympäristöltämme: peräydy, luovuta tai suojele, toimi palauttaaksesi turvallisuudentunteeni. Jos näin ei tapahdu, joudumme itse palauttamaan turvallisuudentunteen. Traumatisoituneena se on vaikeaa, koska jumiutuu yrittämään niitä keinoja, jotka traumatisoitumisen hetkellä olivat mielekkäitä, mutta eivät toimi nykyhetkessä.

Itselleni uusi termi oli aleksitymia, jolla tarkoitetaan kyvyttömyyttä fyysisten aistimusten ja lihastoimintojen merkityksen sanalliseen tunnistamiseen. Eli esimerkiksi minä en tunnista leukalihasteni kireyden tarkoittavan sitä, että olen vihainen.

Esipuheessa selvitetään myös, miksi pelkkä keskusteluterapia voi tarjota vain rajallista apua traumatisoituneille:
"rationaalisella, toimeenpanevalla aivojenosalla (...) on hyvin rajallinen kyky tukahduttaa aistimuksia, hillitä tunneperäistä vireyden kohoamista tai muuttaa pysyviä toimintamalleja."
Koska 'tietoaivoista' puuttuvat lähes kokonaan toimintaan vaikuttavat polut 'tunneaivoihin',
"puheterapiat auttavat korkeintaan hillitsemään tunteiden herättämiä, automaattisia fyysisiä toimia."
Jo ennen kirjan esittelemää sensomotorista (senso=aisteihin liittyvä, motorinen=liikkeisiin liittyvä) terapiaa on ollut olemassa useita sekä kehoa, että mieltä hoitavia hoitomuotoja, joita kirjassa listataan useita. Itämaiset: jooga, chi qong, tai chi, sekä länsimaiset: fokusoiminen, aistitietoisuus, Feldenkrais-menetelmä, rolfing, Alexander-tekniikka, keho-mieli keskittäytyminen, somaattinen kokeminen, Pesso-Boyden psykoterapia, Rubenfeld-synergia, autenttinen liike, Hakomi-menetelmä, Middendorf-hengitys ym.

Kirjan kirjoittaja Pat Ogden aloitti rolfing-tekniikan ja Hakomi-menetelmän keinoin, mutta kehitti niiden pohjalta sensomotorisen psykoterapian. Hänen mukaansa valtaosa traumatisoitumisesta tapahtuu ihmissuhteissa. Siihen sisältyy rajojen rikkomista ja yksilön toimintamahdollisuuksien sekä itsesäätelykyvyn osittainen tai täysvaltainen menetys. Tästä seuraa mekaaninen mukautuminen tai passiivinen alistuminen. Kun nämä reaktiot vakiintuvat, omaehtoiseen toimintaan ryhtyminen on vaikeaa.

Hoito keskittyy dissosiaatio-oireisiin: kehoaistimuksiin, liikehäiriöihin, fyysisen vireyden säätelyhäiriöihin, kehoaistimusten puuttumiseen ja trauman uudelleen kokemiseen. Sen sijaan, että keskityttäisiin pohtimaan traumaattisten kokemusten merkitystä, keskitytään fyysiseen minäkokemukseen ja itseymmärrykseen. Tutkitaan siis sitä, miten traumaattinen menneisyys vaikuttaa tapaan ymmärtää itsensä ja ympäristönsä, millainen on suhteeni maailmaan. Trauman havainnoinnin sijaan tuetaan itsetietoisuutta ja itsesäätelyä.

Koska suurin osa traumatisoitumisista tapahtuu ihmissuhteissa, läheisyyden pelko on merkittävä este trauman purkamiselle. Jo ajatus nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta voi aktivoida trauman. Läheisyyden pelon vähentämiseksi lisätään fyysistä tunnetta hallinnasta: Työstetään fyysisten rajojen asettamista, opetellaan säätelemään omaa vireystilaa (esim. hengitysharjoitukset, liikkeet), palautetaan fyysinen puolustautumiskyky. Näin siksi, koska:
"Trauman työstäminen merkitsee yhtä paljon sitä, että ihminen muistaa, mikä auttoi häntä selviytymään, kuin sen käsittelemistä, mikä on rikottu."
Aivojen voidaan ajatella koostuvan kolmesta osasta: Liskoaivoista, jotka vastaavat elossapysymisestä (himot, halut, elintoimintojen säätely), tunneaivoista (limbinen järjestelmä), jotka tuottavat tunneperäistä tietoa, ja järkiaivoista (aivokuori). Järkiaivot vastaavat tietoisesta ajattelusta, päättelystä ja oppimisesta. Ainoa tunnetiloihin vaikuttava tietoisten aivojen osa on 'itsetarkasteluaivot'. Nämä sisäiset antennimme koostavat kehon sisäisistä viesteistä meille kokonaiskuvan kehomme tilasta. Traumaperäisistä stressioireista kärsivillä 'antennien' käyttö vähenee. Tämän seurauksena voi olla, ettei tunne mitään, tai tuntee liikaa, jos yrittää keskittyä itseensä. Vähäinen yhteyksien määrä tunne- ja järkiaivojen välillä selittää keskusteluterapian rajoittuneisuutta. Järki voi vaikuttaa tunteisiin vain tiettyyn rajaan asti.
"Traumasta kärsivien on opittava ennen kaikkea, että tunteiden ja aistimusten kokeminen on turvallista."
Tässä auttaa ymmärrys siitä, että kehokokemus muuttuu koko ajan, eikä mikään tunne kestä loputtomiin. Tämä on suuri ero traumatilanteen ja normaalielämän välillä. Traumahetkellä kaikki pysähtyy ja jähmettyy. Traumahetken tunteet iskevät takaumien mukana päälle aina samanlaisina, kunnes itse trauma on purettu.
"Traumatisoituneet ihmiset menettävät usein kykynsä puolustautua tehokkaasti taistelemalla tai pakenemalla, ja he reagoivat aistimaansa uhkaan liikkumattomuudella."
Tämän olen huomannut itsessäni todella hyvin. En osaa nykyhetkessä sanoa vastaan, jos en pidä jostain kosketuksesta. Valitan vasta tuntien tai päivien päästä. Tähän kuulemma auttaisi huomion kohdistaminen nykyhetkeen ja siinä asioihin, jotka eivät muistuta traumasta.

Esipuheen lopuksi kirjoittaja listaa parantumisen askeleet. Parantuakseen tarvitsee:
1. tunnistaa vanhat, automaattiset ja epätarkoituksenmukaiset toimintataipumuksensa
2. oppia hillitsemään alkuperäiset yllykkeensä
3. kokeilla monia vaihtoehtoja traumatisoitumisen hetkenä turhiksi osoittautuneiden, keskeytyneiden ja jähmettyneiden toimien viemiseksi päätökseen
4. harjoitella vaihtoehtoisia, tehokkaita toimia.
Miten se kuulostaakin niin helpolta näin tiivistettynä... :D 

26.9.2014

Kuollut kissa komerossa

Eilinen oli turvallinen päivä. Niin turvallinen, että kun vihdoin ryömin Dyykkarin syliin nukkumaan, iski kaamea olo. Vatsassa velloi kauan tukahdutettu itku. Keskityin purkamaan sitä ulos ja tarrasin Dyykkariin. Kun alkoi tuntua siltä, että nyt sukelletaan (välähdys kaapin ovesta), pyysin Dyykkaria vielä maadottamaan minua kertomalla, mikä vuosi on, missä olen jne. Kun hän lopetti, koska nukahti, minä jatkoin itselleni puhumista.

Olin pieni. Tuijotin vaatekaappini ovea tietäen, että siellä on jotain karmeaa. Kaapin ovi aukesi. Henkarissa roikkui vanha, ruma kettupuuhka. Sen muovinappisilmät olivat melkein irti, ja niillä se tuijotti minua. Yritin olla välittämättä olallani kuiskivasta äänestä, poimin tämän lapsiosan syliini ja johdatin sen vaatekaapin läpi turvalliselle kukkaniitylle leikkimään. Sen ei tarvinnut enää kantaa tätä muistoa.

Puhuin itselleni ääneen, koska tarvitsin kuuloaistin kautta vahvistuksen olemassaololleni. "Vaatekaapissani ei ole kuollutta kissaa, minä olen (nimeni) ja minä olen x-vuotias..."

Raajani huitoivat tyhjää pyrkiessään ottamaan kiinni jostain turvallisesta. Minua heiteltiin, ahdisti ja pelotti, mutta en uskaltanut itkeä. Hetken aikaa tätä seurattuani tajusin, että kyseessä on vauvaosan muisto. Otin sen syliini ja lohdutin. Minä en ansainnut tällaista kohtelua, minä olen nyt turvassa.

Olen takaisin vaatekaapin edessä. Tuijotan ovea, kun se hitaasti avautuu. Mielensärkijä seisoo vieressäni hykerrellen. Kaapissa roikkuu mustan kissan raato. Kissan suolet roikkuvat sen avatusta vatsasta. Tuijotan eläimen turvonnutta kieltä, joka törröttää sen hervottomasta suusta, ja mietin, miksi se on niin paksu. "Sinulle käy samalla tavalla, jos kerrot," mielensärkijä lupaa.

Palasin nykyhetkeen itkemään. Se mies oli hullu. Umpihullu. Millainen hirviö tappaa kissan ja ripustaa sen tyttärensä vaatekaappiin? Itkun myötä tunnen, kuinka kaulassani lihas rentoutuu, sitten toinen. Vatsassa napsahtelee lihas auki.

Osa kertoo minulle syyttäneensä itseään kissan kohtalosta. Se oli laiha luikku, mustaturkkinen nuorukainen, jolle olin salaa vienyt ruokaa pariin kertaan. Kun palasin tyhjän ruokakupin kanssa, mielensärkijä pysäytti minut ja kysyi. Minä tunnustin ruokkineeni kulkukissaa. Ei se ole naapurin, minä kysyin jo. Kaiken jälkeen mielensärkijän tarvitsi vain kysyä, muistinko vielä Misun, jos meinasin livauttaa jollekulle jotain, josta hän ei tykännyt.

Olisin selvinnyt tästä kaikesta ihan hyvin ilman rauhoittavia, mutta itkuni keskeltä menin ääneen haukkumaan Dyykkarille mielensärkijää ja suustani karkasivat sanat: "Millainen hullu pistää kuolleen kissan tyttärensä kaappiin?" Sitten olikin piru irti.

Dyykkari alkoi hautoa kostoa mielensärkijälle ja kyseli minulta, luulenko muka, ettei se hullu enää hyväksikäytä ketään. Käykö se ulkomailla? Kai se jossain Thaimaassa raiskaa lapsia. En todellakaan halunnut ajatella mielensärkijää nykyhetkessä. Sain lopulta sanottua tarpeeksi tiukkasanaisesti, etten nyt ole siinä kunnossa, että kestäisin tämmöistä ajatusleikkiä. Minulle mielensärkijä on kuollut, eivätkä kuolleet tee enää mitään. Haluan nukkua, en ahdistua. Jo pari ensimmäistä lausetta Dyykkarin suusta olivat laukaisseet niin voimakkaan ahdistuksen, että hampaat meinasivat tippua suusta, tai siltä se ainakin tuntui. Nyt olin jo niin ahdistus läpi katosta, että jouduin lainaamaan Dyykkarilta yhden Ketipinorin. Dyykkari oli lietsonut oman ahdistuksensa niihin mittoihin, että otti tupakalta tultuaan hänkin pari rauhoittavaa.

Rauhoittavat saivat meidät sitten rauhoittumaan niin hyvin, että nyt on sitten nukuttu koko päivä ja herätty vasta siinä iltakahdeksan aikoihin. Näin hyvin tuon miehen kanssa onnistuu vuorokausirytmin ylläpito. Voi vittu saatana helvetti.

Itkua ja naurua

En tiedä, mikä sen laukaisi, mutta katsottuani tänään leffan Benjamin Buttonin ihmeellisestä elämästä aloin yhtä aikaa sekä itkeä vuolaasti että nauraa hervottomasti. Dyykkari sai taas olla ihmeissään. Nauroin, koska elämä on niin koomista. Itkin, koska olin niin helpottunut.

Olin jotenkin odottanut jotain suurta katastrofia, kun elämäni on nyt ollut niin ihanaa. Sitten kulkupelini pöllittiin. Ihmettelin, kun en ollut edes vihainen. Yritin olla, mutta jotenkin ajattelin vain, että elämä antaa, elämä ottaa. Tunteenpurkaus iski, kun tajusin, miten helvetin turvallista elämäni on nykyään. Jos suurin vastoinkäyminen on menetetty omaisuus (jonka rahallinen arvo kyllä oli ainakin kolmenumeroinen), niin eihän se ole mitään. :D


(Jean-Pierre Kusela (Vesa-Matti Loiri) - Naurava kulkuri)

24.9.2014

Muisto lukon takaa

Taikasana lukon avaamiseen oli "marjapuuro". Ilmankos olen tehnyt vispipuuroa nyt jo kahtena päivänä. Lukon takaa löytyi muisto. Mielensärkijä painoi pääni vispipuuroon. Nauroin hysteerisesti, enkä osannut lopettaa. Nielin puuroa minkä kerkesin, sitä meni nenääni. Kun mielensärkijä päästi irti, puuroa lensi nenästäni ympäriinsä, sitä valui pitkin päätäni. Nauroin vielä hysteerisemmin. Veljeni oli paikalla. Hän yritti puhua mielensärkijää rauhoittumaan, tai ainakin lopettamaan kurmuuttamiseni. Hänen puheensa sai nauruni muuttumaan itkuksi. Pyrin ja pääsin hänen syliinsä rauhoittumaan hetkeksi. Sitten mielensärkijä hyökkäsi taas lähemmäs, veljeni päästi irti ja minä ratkesin nauramaan. Minun on täytynyt olla kauhuissani.

Hajottaja on siis mielensärkijä, kuten arvelinkin, mutta ymmärtäjä on toisinto veljestäni. Hän eli sitä samaa helvettiä kanssani, hän ymmärsi. Tätä ymmärtäjää olen etsinyt ensin säädöstä, sitten Näädästä.

Seuraava kysymys onkin, miten tästä eteenpäin.

Friend zonen kirous

Tajusin eilen, että tämä Näätä-Dyykkari-kuvio on toisinto säätö-eka poikaystäväni-kuviosta, joka alkoi jo viimeisinä teinivuosinani. Silloin minulla oli poikaystävä, joka oli monella tapaa hyvin hajottava: alkoholistin poika, joka jumaloi rappiolla ollutta isäänsä. Hänkin tupakoi, ja yritin kovasti saada häntä lopettamaan. Lisäksi hän oli hyvin kiinnostunut päänsä sekottamisesta laittomilla aineilla, jotka laukoivat hänellä vainoharhoja päälle. Suhde kesti neljä vuotta ja loppui vasta, kun hän raiskasi minut. En siis jättänyt häntä, vaikka hän petti minua avoimesti usean naisen kanssa.

Ensimmäisen poikaystäväni rinnalla oli sitten poika, jonka voisi  nykytermein sanoa jumiutuneen friend zonelle. Hän oli aina kohtelias, ujo mammanpoika, joka tyytyi rakastamaan minua kaukaa. Hän keräsi tietokoneelleen valokuvia minusta, kuunteli loputtomiin valitusta poikaystävästäni ja kun meillä vihdoin meni poikki, hän itsestään selvästi odotti, että nyt olisin vihdoin hänen. Valitettavasti kaikki tunteeni, mitä minulla häntä kohtaan ehkä oli ollut, kuolivat sillä sekunnilla, kun poikaystäväni katosi elämästäni.

Kaksi vuotta sitten tapasin Dyykkarin, joka etsi puolestani rinnalleen uuden "säädön", Näädän. Olivatkohan ne meidän kolmannet treffit, kun Dyykkari esitteli minut Näädälle, ja heti ensitapaamisella seksi astui mukaan sotkuun.

Nyt sitten olen pohtinut pääni kipeäksi sitä, mitä hiton traumaa minä yritän tällä toistuvalla kuviolla ratkaista. Onko tämä toisinto suhteesta vanhempiini? Henkisesti hajottava, joskus jopa hengenvaarallinen poikaystävä ja tasapainoinen, turvallinen, vaaraton ymmärtäjä. No tuo hajottajan rooli kyllä voisi vastata mielensärkijää, mutta ei laiminlyöjä ollut ymmärtäjä. Olisiko tuo ymmärtäjän rooli sitten se "ihanneisi", jollaisen olisin halunnut? Tätä logiikkaa noudattaen minun siis pitäisi seurustella Näädän kanssa, mutta en koe ansaitsevani sitä. Minulle parisuhteen pitää olla yhtä myrskyisä kuin suhteeni mielensärkijään: Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, paljon isoja ongelmia, jotka minun tulee ratkaista. Ahdistusta, pelkoa ja suuria tunteita.

Jos jollakulla lukijalla on jotain suuria viisaudensanoja minulle tässä vaiheessa, siitä vaan. Minusta tuntuu, että nyt on joku suuri lukko sen oivalluksen edessä, joka auttaisi minua tästä eteenpäin.

22.9.2014

Nimetön osa

Näin viime yönä unta, josta en muista kuin lopun. Olin metsäaukiolla auringossa, kun huomasin mustan savupilven lähestyvän minua. Käännyin huutamaan apua läheltä seisseiltä lapsilta, mutta savu nielaisi minut. Sitten ei ollut kuin mustaa. En tiedä, kävinkö valveen puolella, mutta tajusin tavanneeni saman mustan savun aiemminkin. Pyysin sitä kertomaan, mikä on. Savu harkitsi hetken, ennen ruumiillistumistaan pienen barbinuken hahmoon. Nukke alkoi itkeä: Olin myynyt kaikki leluni.

Olin hetken aikaa kauhuissani: Jos osa halusi minun peruvan tuon, oli liian myöhäistä. Onneksi riitti se, että muistelin hetken aikaa lelujani mahdollisimman tarkkaan: Miltä se-ja-se poni tuntui kädessä, miltä tuntui harjata barbin hiuksia. Tajusin, että vaikka minulla yhä nuo lelut olisivat, en enää voisi kokea samaa kuin aikoinaan: Käteni ovat liian suuret, minä olen liian vanha. Tästäpä osani (sillä osa se oli) ratkesi lohduttomaan itkuun. Se tajusi lapsuuteni olevan ohi. En voi enää koskaan saada onnellista lapsuutta juuri sellaisena kuin se olisi halunnut, koska olen liian vanha.

Aikansa surtuaan osa totesi, että nykyisyys on kyllä aika mukavaa aikaa, eikä sitä enää oikeastaan kiinnosta leikkiä. Se antoi minulle anteeksi lelujen myymisen, olenhan nykyään vanha. Kättään heilauttaen se muuttui taas savuksi ja katosi, hymyillen.

21.9.2014

Minä en ymmärrä enää yhtään mitään

Päässä surraa. Yhä. Haluaisin jutella jonkun kanssa, mutta ei oikein ole nyt ketään saatavilla... Ajatuksen virtaa ajattelin suoltaa, josko se auttaisi jotain.

Minä en ymmärrä enää mitään.

Mitä minä en nyt ymmärrä? Että ihmiset voivat olla mukavia? Että minulla saa olla haaveita ja kuvitelmia, eikä niistä seuraa mitään pahaa? Vai mikä on? Johtuuko tämä siitä, että tajusin voivani venyttää täyspäiväistä opiskeluani valmistumiseen asti, ja silti kyetä maksamaan vuokrankin?

Ehkä. Kylläkai. Olisihan nimittäin ihan uskomatonta, että minä osaisin pitää itsestäni huolta joutumatta turvautumaan muihin ihmisiin rahallisesti.

Eksä totesi kuultuaan minun muuttaneen yhteen Dyykkarin kanssa, että vaihdoit sitten yhden elättäjän toiseen. Surullista, mutta osin totta. Ilman eksääni olisin varmaan menettänyt kämpän alta ja luottotietoni jossain vaiheessa, kun se asioiden hoitokyky katosi. Ja olinhan minä vahvasti hänen varoistaan riippuvainen, kävihän hän töissä ja minä elin opintotuella.

En ole oikein syönyt. Syytän yhä viipyilevää flunssaa, enkä sitä, että osani mielestä olisi kivaa sairastua anoreksiaan. Jostain olisi hyvä kehittää uusi ongelma, enhän minä nyt voi olla terve!

Minkä lisäksi kun on koko pääkoppa rakennettu sen varaan, että on jatkuvassa hengenvaarassa ja ratkottavana on suuria ongelmia, niin ei sitä nyt voi vain olla ja nauttia. Hitto.

Ja pään sisäisiä ongelmia on paljon mukavampi ratkoa kuin näitä reaalimaailman: Saanko töitä, saanko päättötyön tehtyä ja jos saan, milloin. Miten oikeusjutussa menee, saanko kulkupeliäni koskaan takaisin, miten pitäisi toimia siskon suhteen.

Tuntuu, että Dyykkari välttelee minua. Pelkääkö hän oikeasti, että jos hän tulee kotiin, tunnustan jo kynnyksellä, että tulipa taas petettyä? Missä välissä minä olisin häntä edes pettänyt? Tupruttelijan vai kämppiksen silmien alla?

Ehkä yksi syy tähän sekaisinoloon on se, että jotenkin olen ylläpitänyt kuvitelmaa siitä, kuinka Näätä kaartaa pihaan ja pelastaa minut tältä elämäntilanteeltani. Tajusin hänelle ja Tupruttelijalle kulunutta vuotta tiivistäessäni, miten rankkoja asioita elämässäni on tapahtunut. Dyykkarin itsemurhayritys tammikuussa, itsetuhoiset puheet, sekakäyttö, opintoihin liittyvät intensiivijaksot ja työharjoittelut, opintojen loppumiseen liittyvät erinäiset loppuraportit ja päättötöiden puristamiset, Dyykkarin mustasukkaisuus ja epävarmuus, rahahuolet, oikeushaaste, huoli ja välirikko siskon kanssa, nuorimmaisen muutto pois kotoa, mielensärkijän uudelleen herännyt kiinnostus ja yhteydenottoyritykset...

Otan stressiä myös työllistymisestäni. Kun aloitin opinnot, työpaikkoja piti tulla kuin sieniä sateella suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Nyt näyttää siltä, että säästäminen ja supistaminen syö aukeavat työpaikat. Tilanne ei kuitenkaan näytä toivottomalta, mikä taas ei käy järkeen, koska tottahan toki minun pitäisi pudota kaikkien turvaverkkojen läpi ikuisuus-työttömäksi ja joutua velkavankeuteen. Enhän ole muuta ansainnut.

Tajusin juuri, että nyt on vuoteen ensimmäinen rauhallinen hetki istua ja pohtia asioita. Vasta nyt oikeasti koen voivani hengähtää hetken, koska kaikki on oikeastaan hyvin.

Ai niin...

Musta kertoi olevansa 6-vuotias ja syntyneensä, kun jouduin pahoinpitelyn uhriksi paikassa, jonka olin uskonut olevan täysin turvallinen: Hoitotätini mies oli jostain syystä lyönyt minua. En ole vielä uskaltanut ottaa vastaan sen kantamaa muistoa, mutta tämän verran se on minulle kertonut.

Surdurhurps

Olen ihan sekaisin. Viime yönä päässä surrasi ja joku päätti jo, että tänään pakataan kaikki kamat mukaan ja lähdetään viikoksi etelään rellestämään. Niin, että millä rahoilla? Mitäs niille kaikille velvollisuuksille tapahtui? Minäkö seurustelen, sinkkuhan mie! Minäkö valmistun, äää!

Halusin lomaa itsestäni, halusin paeta kaikkea. Elämä on liian hyvää. Kaikki menee liian hyvin, joten rampamielen pitää sotkea pakkaa. Pitää lähteä etelään, pettää Dyykkaria (hyvä hyvä), jättää kaikki sikseen, tuhlata viimeisetkin rahat, sillä maailma loppuu viikon päästä: Elämä on NYT!

Tajusin kyllä aivan hyvin ajatusteni absurdiuden. Jollakin osalla meni liian lujaa. Kaiken alku ja juuri ei ollut Näädän tapaaminen, vaikka se kyllä laukoi joitain osia riehumaan pitkin seiniä. Päätin sitten fantasioida päässäni kaiken, mistä osa haaveili, mutta aamulla ollaan sitten taas järkeviä.

Aamulla olin aivan hepulissa. Luojan kiitos Näätä oli tajunnut yöllisestä tekstaristani, että nyt kannattaa pitää etäisyyttä, eikä lietsonut hulluuttani pidemmälle poiketessaan hakemaan kaverinsa meiltä. Minä siinä sitten kimpoilin, nauroin kaikelle ja hypin kämppiksen sängyllä. Joku olisi voinut kysyä, mitä olin vetänyt. En tiedä itsekään. Pitäisi kai lähteä lenkille purkamaan kaikki tämä energia. Tätä ei voi purkaa Dyykkariinkaan, mokoma kun on yhä kärsimässä krapulaansa toisessa kaupungissa, tai näin ainakin oletan. Herralla on taas kännykkä pois päältä, koska lapsellaan oli synttärit eilen (Mikä laukoo päälle syyllisyyttä kaikesta, joten känni päälle ja tavoittamattomiin).

Pitääkö mun vittu aina sotkea kaikki? Miks helvetissä mä meen näin sekasin jonkun ihmisen tapaamisesta? Miks, kun mun arvot kuitenkin on täydessä ristiriidassa sen kanssa, mitä meinasin vielä viime yönä. - Sipe

Haluan olla luotettava, uskollinen, rehellinen. Haluan olla ennustettava, kimpoilla vähemmän. Ja sit mä levahdan tälleen.

Kuka mä oon?

.
.
.

Eilinen hajoaminen keittiön lattialle oli kyllä korjaava kokemus, kun paikalla ollut ei ruvennut hermoilemaan. Oli jotenkin turvallista sätkiä menemään.

Miks mä menen näin sekasin ihmisestä, jota en ees tunne? En tiiä, oonko koskaan nähnyt kyseistä ihmistä selvinpäin niin, ettei sillä olisi edes krapulaa. En tiedä hänestä mitään: nimen, ammatin, naaman. Ei tietoa sisaruksista, iästä (no suunnilleen), juoko teetä vai kahvia, lempiruoka, harrastaako jotain... Toisaalta tämmöinen "tyhjä taulu" antaa sitten alitajunnalleni mahdollisuuden lisätä omiaan joka väliin. Vastalääkkeenä toimisi se, että oikeasti tutustuisi siihen ihmiseen, mutta mitenkäs sen toteutat? Asutaan eri puolilla Suomea ja Dyykkari on kieltänyt kaiken muun yhteydenpidon kuin naamakkain juttelun, jos tyyppi sattuu tulemaan kylään.

Muh mäh möh pöh-höh.

- Haluun syliin.

Ehkä mä siks meen näin sekasin, koska sen ihmisen tapaaminen vaarantaa sen kuvan, jonka oon hänestä päässäni rakentanut. Äkkiä se mielikuva onkin lihaa ja verta oleva, mun kanssa samaa ilmaa hengittävä ihminen, jonka käyttäytymistä ei voikaan kontrolloida. Hetkessä se voi tuhota mun kuvitelmat, joita oon luonu pitääkseni itteni käden mitan päässä Dyykkarista. 'Vaihtoehto' ei olekaan täydellinen, ajatuksiani lukeva ritari, vaan yhä samalla vanhalla Toyotalla toimituksia hoitava mies, jonka selkäkarvat tursuaa paidan kauluksesta ja höylän ohittama partahaiven törröttää aataminomenan kohdalla.

Helvetin hankalaa, kun nää työstettävät ongelmat alkaa siirtymään menneisyydestä nykyhetkeen!


(Paul Oakenfold: Touch me (Trance Mission -levyltä))

20.9.2014

Näätä kävi kylässä


(x-dream: Intercorporal Stimulator (The Delta Remix))
Haluaisin kirjoittaa niin paljon, mutta ajatukset tuntuvat etenevän liian nopeasti.

Tapasin tänään Näädän hyvin lyhyellä varoitusajalla. Dyykkari antoi luvan kutsua kaupungissa liikkunut mies kylään, jotta pystyisimme puhumaan asioita halki. Hän ja Dyykkari olivat kuulemma tehneet rauhan jo aiemmin, mutta vasta puhelimitse.

Sain pyydettyä anteeksi, että olin käyttänyt häntä välikappaleena omien pelkojeni säätelyssä. Hän totesi, että meissä kaikissa oli vikaa. Ei sitä kaikkea sotkua olisi muuten syntynyt. Jotenkin sitten aukesi joku pato, ja vuodatin hänelle ja esiliinana toimineelle Dyykkarin kaverille (kutsutaan häntä vaikka Tupruttelijaksi), miten syvissä vesissä Dyykkari on uinut. Ehkä nyt, kun kaveriporukka tietää, he eivät enää kutsu Dyykkaria juomaan edes saunaoluita. Ehkä he nyt osaisivat olla porukalla selvinpäin.

Vierailu loppui liian pian (minusta). Olisin halunnut puhua vielä niin monta muutakin asiaa halki. Minun oli ollut ikävä Näätää. Elämästä tuntui puuttuneen jotain. Katsoin häntä kahvipöydän yli, ja totesin, että voin olla aivan onnellinen, vaikka hän olisi "vain" hyvä ystävä.

Vierailun jälkeen pyörryin keittiön lattialle, mistä Tupruttelija minut löysi. Hän toi minulle pyynnöstäni tuolin jalkojeni alle, ja sitten siinä dissokohtauksen kourissa selostin hänelle rauhallisella äänellä dissosiaatiohäiriön synnystä, oireista ja siitä, mikä laukaisi kohtauksen. Musta heitti minut kanveesiin. Se oli raivoissaan siitä, ettei Näätä ollut hakannut tai edes raiskannut minua, vaikka olin niin selkeästi rikkonut häntä ja itseasiassa koko kaveriporukkaa vastaan. Tämä ei käynyt sen järkeen. Kostoksi se heitti minut kanveesiin ja laittoi minut vielä sätkimäänkin, josko dissokouristukset saisivat ympäristöni reagoimaan sen toivomalla tavalla. Vastoin kaikkea järkeä Tupruttelija kuunteli rauhallisena, kyseli vähän lisäkysymyksiä ja auttoi minut vielä lattialta ylöskin, kun lopulta alkoi tuntua siltä. Ei edes suuttunut, kun naputtelin ja taputtelin eri pintoja ja söin jotain kiinnittyäkseni nykyhetkeen, ei edes, vaikka selitin toimintaani.

Tupruttelijalla on paniikkihäiriö, eikä yksikään hänen sisaruksistaan ole mielenterveydeltään oireeton. Ehkä hän siksi otti asian niin hyvin. Tai sitten se johtuu siitä, että olin jo etukäteen puhunut hänelle oireiluistani.

"Tai sitten hän on hullu. Epänormaali. Olisi nyt potkinut edes kylkeen vähän, kun makasin siellä maassa." - Musta

Toivuttuani laitoin taas fraktaalit pyörimään kuvaruudulle ja psykeä soimaan. Tuijotellessani sitä tajusin, miten turvallista oli. Kaksi miestä naureskeli harrastusjutuilleen kämppiksen huoneessa, yksi laittoi kanaruokaa keittiössä. Minä istuin olkkarissa tuijottamassa psykedeelisiä kuvioita kaikessa rauhassa, kunnes pikkutyttö kiipesi istumaan syliini. Se oli Musta.

"Minä vihaan isää," se ilmoitti. "Hyvä," minä vastasin. "Minä vihaan isää," Musta painotti, ennen kuin pomppasi sylistäni. Se kävi hakemassa pitkän puukon, ja puukotti vähän mielensärkijää. Katsoi minua hymyillen, odottaen. Hymyilin takaisin. Taas veri lensi. Taas odottava hymy. Lapsen hyväksyntää odottava ilme. Hymyilin takaisin ja vajosin tyynyille onnellisena.

Tämä on minun elämääni. Elämää, jossa ihmisten väliset ristiriidat voidaan ratkoa väkivallattomasti.  Elämää, jossa olen turvassa. Minä olen onnellinen.

Nyt jo

Tajusin, että join ysien risteilyllä itseni lähes sammuksiin, koska olin kuullut huhua, että luokan toiseksi suosituin poika olisi ihastunut minuun ja aikoi tehdä asian eteen jotain laivaristeilyn aikana. Menetti jotenkin kiinnostuksensa, kun katseli sammumistani laivan portaikossa aikansa.

Hitto. Nyt jo tajusin tämänkin. Kaikkeen sitä onkin valmis, että vakuuttaisi itselleen olevansa luokan arvojärjestyksessä se toisiksi huonoin.

19.9.2014

Näkö menee

Olen muuten nyt jo useaan otteeseen huomannut, etten meinaa nähdä enää mitään kirkkaassa auringonpaisteessa. Valo käy silmiin, eikä värejä erota oikein. Punainen näyttää ruskealta, keltainen ja vihreä ovat samaa suttua, pieniä yksityiskohtia (onko tämä kivi kämmenelläni pyöreä vai teräväsärmäinen) ei erota. Onhan tästä näkynyt merkkejä jo aiempina kesinä, mutta pahempaan päin on menossa. Ei ilmeisesti pitäisi mennä ollenkaan ovesta ulos kirkkaana, aurinkoisena päivänä, ei ainakaan ilman aurinkolaseja.

On hieman panikoiva tunne tajuta, ettei näe, vaikka on silmälasit päässä. Vaikka tietää, että se johtuu vain siitä auringon loisteesta, ja sisätiloissa näkö normalisoituu. Onko tämä ikänäköä (10+ vuotta etuajassa?) vai onko mulla vaan paskat geenit, mitä tulee silmiin?

Lapsena muistaa, että kesäpäivänä vaan vähän häikäsi, kun aurinko paistoin täydeltä terältä ja mentiin pihalle. Nyt olen alkanut epäillä, että joku on hilannut aurinkoa reilusti lähemmäs tai muuttanut sen valoa jotenkin. Eihän tuolla näe mitään! Pistäkää pilviä eteen!

Optikot ovat jo vuosia ihmetelleet, kun näkökykyni heikkeneminen ei ole loppunut silmän kasvun myötä, kuten sen kuulemma pitäisi. Toisessa silmässä on jo miinusta kolmosen verran, toisessa luku alkaa jo nelosella, ja aina vaan heikkenee. Silmänpainetta ei ole, eikä optikon näöntarkastuksissa ole näkynyt muutakaan poikkeavaa. Seuraavaksi silmälääkärille?

18.9.2014

Kiitos, Johannes

Aloin lukea Johanneksen blogia alusta. Löysin sieltä tämän videon, jonka suosittelen katsomaan, ennen kuin jatkaa postauksen lukemista pidemmälle.


(Sigur Ros - Glósóli (official music video))
Osistani Päällikkö samaistui vahvasti videon rumpalipoikaan. Sen tehtävä on ollut yrittää puhua muut osani mukaan matkalle, jonka se tietää vievän kohti parempaa, mutta perille ei päästä ilman yhteistyötä, eikä usko meinaa aina riittää. En yhtään ihmettele, että Johannes kertoo postauksessaan itkeneensä katsottuaan videon ensimmäistä kertaa.

Musta esittäytyy

Tänään oli rankka päivä. 8 tuntinen näyttökoe, 38 astetta kuumetta ja kun pääsin lähtemään kotiin, kulkupelini oli varastettu. Helvetti. Se on varmaan jo itärajan toisella puolella.

Tiesin etukäteen, että rankka päivä tulee olemaan. Olen ollut kuumeessa koko viikon, ja syönti on käynyt huonosti. Nyt olen saanut ruokaa vatsaan ja verensokerit koholle, joten ehtii vähän tehdä raporttia itselleen päivän rankkuudesta. Minulla on koko päivästä tasan yksi muistikuva, välähdys vain. Joku toinen selvisi tästä päivästä. Joku toinen sai näytön läpi. Joku toinen keskusteli tauolla Mustan kanssa, joka on nyt vihdoin uskaltautunut alitajunnasta katsomaan, millaista tässä hetkessä on. Pyysin siltä anteeksi, että se valitsi näin rankan päivän. Eivät kaikki päivät ole näin rankkoja. Se oli hämmästynyt anteeksipyytelystäni. Sen kokemus oli täysin päinvastainen. Se oli ihmeissään siitä, että minulle tapahtui rankkoja asioita, mutta vihan ja väkivallan sijaan olen kohdannut kanssaihmisiltäni pitkin päivää vain myötätuntoa ja saanut apua.

Kun tulin kaikkine osineni kotiin, Dyykkari kehtasi alkaa neuvomaan, kuinka olisin voinut estää varasta viemästä omaisuuttani. Räjähdin. Paiskoin ovia, heittelin pyykit pois tieltä, linnottauduin suihkuun itkemään. Suihkun jälkeen nukahdin vessan lattialle. Heräsin ilmeisesti aika pian, keräsin itseni keittiön kautta sänkyyn napaten toiseen käteen Dyykkarin paistaman pitsan.

Pitsan jälkeen alkoi elämä voittaa. Selviytyjä-moodi lähti vähitellen pois päältä. Kävin pyytämässä riehumistani anteeksi. Nyt on pakolliset paperisodat tehty ja tilapäinen kulkupeli järjestetty.

Musta haluaa kertoa itsestään. Se on tähän mennessä pysytellyt valvemaailman rajamailla ja ilmestynyt pintaan vain siinä mustuudessa, joka edeltää unta. Se on ollut juuri ja juuri turvallinen paikka. Jos olen päässyt jo niin syvälle rentouden tilaan, hyvin harvoin on enää kukaan tai mikään hyökännyt kimppuun.

Musta haluaa kertoa olevansa ovela, viekas (vai vilkas?). Se viestii unin. Leikkii varjoissa ja yrittää kertoa minulle toiveistaan ja haluistaan unien avulla. Musta asuu selässäni, lapaluitteni alapuolella selkärangan päällä, juuri siinä, missä ollut mutka suoristui kovasti tanssireissulla.

Toinen edistyminen liittyy Näätään. Tajusin vihdoin, mihin tarvitsen Näätää: Dyykkarin lähentymiseen. Niin. Lähentymiseen. Putosivatko kaikki kärryiltä? Hyvä.

Selitän.

Suhtautumiseni läheisyyteen on kaksijakoinen. Toisaalta kauheasti kaipaan syvää läheisyyttä, toisaalta pelkään sitä kuollakseni. Kun Dyykkarin kanssa läheisyyttä alkoi olla liiankin kanssa, pelästyin ja petin häntä varmistaakseni, että pysyn turvassa. Homma toimi: läheisyydessä otettiin rankasti takapakkia ja sen jälkeenkin eteneminen on ollut hirveän hidasta. Nyt, kun taas ollaan näemmä pääsemässä vauhtiin tämän läheisyys-asian kanssa, minun on kauhea ikävä Näätää. Haluaisin tavallaan (jos ajatellaan tätä lasten hippaleikkinä) juosta Näätä-puun luokse tankkaamaan turvallisuutta uskaltaakseni lähestyä Dyykkari-puuta vielä lähemmäksi. Tajusiko kukaan? :D

Tästä syystä haluaisin, että minulla olisi kaksi miestä. Voisin "paeta" tai "karata" toisen syliin silloin, kun toinen tuntuisi änkevän liian "iholle", ja taas palata, kun turvallisuudentunne olisi palautettu. Käyttäisin siis toista miestä säätelemään lähentymisen vauhtia minulle sopivaksi etanamarssiksi. Mutta miten hitossa sen sanallistaa ja selittää miehelle, joka pelkää minun pettävän? "Hei kulta! Keksin juuri, miten pystyn rakentamaan kanssasi pitkäkestoisen, syvän ihmissuhteen, mutta se vaatii sitä, että käyn välillä panemassa toista miestä." Jooei.

Ja sen toisen miehen pitäisi olla juuri Näätä, koska hän on minulle tarpeeksi turvallinen. Jotenkin ajattelen, että hän ymmärtää minua ja näkee tämän tarpeeni, vaikka ei hän tietenkään näe. Ei  hän ole mikään ajatustenlukija, vaikka joskus hän onnistuikin minut yllättämään. Hän on suoraan sanonut minulle, ettei halua jakaa minua. Minä en ole kuullut tätä, tai ainakaan en ole suostunut sitä ymmärtämään, vaan olen yrittänyt saada hänestä itselleni kuuntelijaa tai ystävää jotenkin siinä luulossa, että sanojensa alla hän kyllä TIETÄÄ, mitä minä häneltä tarvitsen.

Ei hitto. Voisiko päänsisäinen maailmani olla yhtään sekavampi?

Voisikohan nyt, kun ymmärtää tämän mekanismin päässään, päästä siihen tilanteeseen että uskaltaisi lähestyä Dyykkaria ihan ilman mitään kommervenkkejä, ja jos rupeaa ahdistamaan, sanoo siitä toiselle? Että sitten sen pettämisen sijaan menisikin vaikka viikonlopuksi nukkumaan sohvalle tai lähtisi reissuun?

8.9.2014

Takaisin arkeen

Muumi on ollut tänään pinnalla ja seurannut tarkasti kaikkea, mitä ympärilläni tapahtuu. Olen tullut hirveän helposti pahoinvoivaksi, mutta kun on tiennyt sen johtuvan Muumista, on pystynyt helpottamaan oloaan tehokkaasti. Jos se on nostanut pahoinvoinnin, koska nykyhetki pelottaa sitä, olen poistanut itseni tilanteesta, ja olo on helpottanut. Jos se on nostanut pahoinvoinnin, koska minua väsyttää, olen levännyt.

Nyt voisin noudattaa tuota jälkimmäistä neuvoa, ja ottaa torkut. Palaillaan.

7.9.2014

Muumi

Viime postauksen jälkeen näin unta, jossa pitkän tien jälkeen kahden kukkulan takaa häämötti jotain. Kiipesin kukkulalle, ja näin, että se jotain oli mielenterveys. Joku tuli minua vastaan ja kertoi minun olevan melkein perillä. Istahdimme nurmelle ihailemaan matkan päätä. Kun nousin ylös, olimme yksi. Kävelin alas, ja kokeilin mielenterveyttä. Käteni liukui pitkin puhtaan valkoista, liukasta mutta silti rosoista pintaa. Koin onnea ja sisäistä rauhaa. Herättyäni tunne jatkui. Mietin, tältäkö se tuntuu.

Seuraavana yönä näin unta, jossa kiukkuiset lapsiosani hakkasivat mielenterveyden paloiksi ja huusivat, etten saa hylätä niitä. Sain tehdä työtä ottaakseni niiden tunteet vastaan ja rauhoitellessani niitä. Teitä ei hylätä. Me vain alamme voida paremmin.

Taas on transsitanssittu. Tällä kertaa se oli huomattavan erilaista. Kun aloin tanssia, joku osa tuli ilmoittamaan, että se ei jaksa. Se ei tahdo. Se ei halua. Se oli vieläkin aivan uupunut viime viikonlopusta. Se ei halunnut kohdata sitä, mitä alitajunnasta oli seuraavaksi nousemassa. Kerroin sille, että jos se kokee näin, se voi aina mennä bunkkeriin turvaan. Silloin se ei kuulisi yhtään mitään tai tietäisi yhtään mitään siitä, mitä tapahtuu. Se marssi bunkkeriinsa ja löi oven täysillä kiinni. Kuulin useamman muunkin oven paukahtavan.

Sitten muumi kirkui.

Se halusi romahtaa tanssilattialle polvilleen ja kirkua tuskaansa pihalle. Estin sitä. a) se olisi noloa b) ei se kykene tuottamaan ääntä haluamallaan tavalla. Välähdyksen omaisesti näin dj:n tilalla muumin: Kuin dj olisi käynyt hakemassa Naantalista Muumipeikon asun ja pukenut sen keikan ajaksi päälleen. Muumi samaistui vahvasti musiikkiin. Se vaati minua kuuntelemaan sitä, kuuntelemaan hänen tunteitaan.

Musiikki mourusi tuskaa, siinä oli myös rääkäisyiksi tulkittavia kohtia. Jos joku osaisi... Tai no, melko hyvin oli joku osannut muumin tuntemuksia musiikiksi kääntää. Armotonta jyskytystä, hakkaavaa ahdistusta, sanatonta surua ja rääkyvää raivoa. Kaikki se yhdessä muodosti vellovaa energiaa mustaan yöhön. Korvia huumaava kakofonia, joka olisi ollut liian paljon kestää ilman korvatulppia. Tunsin myötätuntoa muumia kohtaan.

Seuraavaksi muumi ilmoitti, että hän oksentaa. Paskaa. Kuulin lapsiosien kirkuvan, peittävän korvansa ja juoksevan karkuun. Päättelin, että muumin muisto on oikea, näin on täytynyt käydä, mutta korjasin sitä, etten tässä nykyhetkessä oksentanut yhtään mitään. Muumi laittoi vatsani vellomaan ja huomautti, etten ollut syönyt koko iltana muuta kuin ruskeita asioita, kuten suklaata. Hymyilytti, kun tajusin sen juonen päästä toteuttamaan nykyhetkessä muisto, jossa se oli kiinni. Ilmoitin sille, että bileissä ei ruveta oksentelemaan. Jos sen on välttämätöntä saada oksentaa päästäkseen muistosta irti, tehdään niin sitten kotona.

Muumi suostui tähän, mutta uusi vaatimuksensa saada itkeä ja rääkyä. Lupasin sille, että menisin jossain välissä parkkikselle tyhjään autoon. Siellä se saisi huutaa ja itkeä niin paljon kuin haluaisi. Kun lopulta tuli sellainen hetki, autossa minusta pääsi ehkä viisi tukahdutettua nyyhkäystä ja yökkäsin pienesti, kerran. Ja tämä siis valtavan houkuttelun, rohkaisun ja muistuttelun jälkeen.

Muumi luuli, että koska sen kokemukset ja tunteet olivat minulle täysin kestämättömiä ja sietämättömiä silloin lapsena, ne olisivat sitä myös nyt. Se katsoo ihmeissään vierestä, kun sen lietsomat tunteet eivät saakaan minua tolaltaan, eivät hajota minua. Tunnen syvää myötätuntoa sitä lasta kohtaan, joka pakotettiin syömään paskaa ja joka sitten joutui oksentamaan sen kaiken pahan itsestään ulos, mutta en hajoa. Tunnen vihaa sitä saatanan paskaista kohtaan, joka ei voinut olla vain pedofiili. Sen täytyi olla pedofiili, jolla oli jonkinsortin ulostefetissi. Tai sitten se kaikki tapahtui vain siksi, että hän saisi kokea vallantunnetta.

Kun pääsin kotiin, pyysin päästä Dyykkarin syliin. Kerroin, että minun tarvitsee nyt vähän aikaa itkeä. Surin sitä, että muumi oli joutunut tuon kaiken kokemaan. Itkuni oli tukahtunutta, hiljaista ja vedetöntä. Jossain vaiheessa tarrasin Dyykkarin paitaan ja suustani pääsi aivan erilaista ääntä. En ensin meinannut tunnistaa sitä itkuksi ollenkaan, vaikka sitä se oli. Muumi itki.

Muumi valitsi olomuodokseen muumipeikon, koska se sai siitä voimaa. Muumipeikko on rohkea, ja uskaltaa. Pelottavia asioita voi tapahtua Muumilaaksossa, mutta ei koskaan pahoja. Ja ne pelottavatkin asiat monesti paljastuvat täysin harmittomiksi, tai ainakin niiltä pääsee pakoon. Muumi on turvassa.


(Muumilaakson tarinoita tunnusmusiikki)

4.9.2014

Budum tish!

Eilinen ihmeolo meni sillä ohi, että laitoin pyörimään tämän ilman ääniä:


(The Splendor of Color Kaleidoscope Video v1.2)
ja kuuntelin tätä.

Istuuduin katselemaan kaleidoskooppia, kaaduin taaksepäin ja otin hyvän asennon. Oikea jalka alkoi pian täristä. Tunnin päästä mukaan liittyi vasen. Jossain vaiheessa se tärisi yksinkin, välillä kädet nytkähtelivät, mutta jalat vetivät suurimman shown. Kun video loppui, pistin sen menemään alusta. Reilun kolmen tunnin jälkeen jalat lopulta rauhoittuivat ja pääsin nukkumaan.

Tänään on vituttanut kaikki. Haluaisin setviä pääni selväksi, mutta opiskelut. Kaiken lisäksi todella turha päivä. Tietäisi edes, mitä päässäni oikein on tapahtumassa. Ei ennen ole ollut tämmöistä. Ahdistus puuttuu. En muista uniani. Osat eivät rynni kertomaan minulle asioitaan. Tämä paraneminen on sanatonta.

Oisko joku auttava puhelin tai guru, jolla olisi kristallipallo? Nytkö minä sekoan? Vai onko tämä olo se, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan "terveestä"?


(Space Buddha - Mental Hotline)
"Hello, and welcome to the mental health hotline.
If you are obsessive compulsive, press 1 repeatedly.
If you are co-dependent, ask someone to press 2 for you.
If you have multiple personalities, press 3, 4, 5, 6.
If you're paranoid, we know what you are and what you want. Stay on the line and we can trace your call.
If you are delusional, press 7 and your call will be transfered to the mothership.
If you are schizophrenic , listen carefully and a small voice will tell you which number to press.
If you are depressed, it doesn’t matter which number you press. No one will answer you.
If you are dyslexic, press 69696969.
If you have a nervous disorder, please fidget with the hash key until the beep. After the beep. Please wait for the beep.
If you have a short term memory loss, please try you call again later.
If you have no self esteem, please hang up. All our representatives are too busy to talk to you."

3.9.2014

Yritetääs uudestaan

On tosi hämäävää, kun olet retkellä, pysähdytään evästauolle, käyt hakemassa evääsi autosta ja muiden luokse palatessasi et enää koe olleesi retkellä ollenkaan. Tiedät, että tänään käveltiin tuon metsikön läpi, mutta siihen liittyvät muistikuvat tuntuvat unelta.

Et muista, mitä teit eilen. Hirveällä kalastelulla tai vihjeiden avulla (katsot kalenterista) voit muistaa jotain, mutta asiat tuntuvat tapahtuneen viikko sitten, vuosi sitten, tai ne tuntuvat unelta. Tapahtumien laittaminen tapahtumisjärjestykseen ei meinaa onnistua, ja joudut turvautumaan päättelyyn: Kävin ruokakaupan jälkeen postissa, koska ne ovat vierekkäin, ja menin vasta sitten pankkiin, koska se on toisella suunnalla.

Kuinka monta minuuttia olen kirjoittanut tätä postausta? Kuinka kauan minulla menee nukahtamiseen? Mikä on tyypillinen unentarpeeni? Mitä on aika? Voiko sitä syödä?

Mieleenpalauttaminen takkuaa. Nimimuisti toimii vaihtelevasti, sanat menevät sekaisin. Puhut niitystä kun tarkoitat peltoa, hetero, kun tarkoitat punainen.

Minä en tietenkään oireile, koska olen täydellinen. Ne ovat nämä muut täällä, jotka oireilevat. Minähän olen täydellinen.

Keho ei sentään jumppaa eri kokoiseksi tai veny kuin taikina. Siis tarkoitan, että nuo kerrat ovat harventuneet jokaöisistä muutamaan vuodessa. Kohtauksen alkaessa ihmettelee, että "ai niin, tämmöistäkin voi tapahtua."

(Kuva netistä)
Pään sisäiset demonit ovat nekin jo huomattavasti hiljaisempia. Ne, jotka ovat vielä jäljellä, ovat alkaneet toimia epäsuoremmin. Sen sijaan, että ne haukkuisivat minua suoraan ("Et totakaan osannu!" "Susta ei koskaan tuu mitään!") tai nostaisivat ahdistukseni pilviin ihan vain siksi, että ne kokevat minun ansaitsevan rangaistuksen, ne ovat ryhtyneet oveliksi. Jos ne tietävät, että minun pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, koska huomenna on rankka päivä, ne saavat minut innostumaan jostain aivan turhasta, kuten "Hei tää on mahtava sarja! Katonpa koko tuotantokauden putkeen!"

Seuraavana päivänä ne kihisevät tyytyväisyyttä, kun nuokun, eikä mistään meinaa tulla mitään. Nehän ovat tienneet koko ajan, ettei minusta ole mihinkään, ja tämä vain vahvistaa sen.

Mihinköhän tämä postaus oli menossa?


Ai niin. Onko se hyvä vai huono asia, että on alkanut nauttia dissoilusta? Käsittääkseni se luo olotilan, johon jotkut pyrkivät huumaavien aineiden avulla. Varma en ole, ei ole vertailupohjaa. (Enkä ole hankkimassa. Pää on jo tarpeeksi sekaisin, kiitos vain.) Mutta kun loppujen lopuksi kyse on aivojen toiminnasta, kai sitä joku molekyyli on olemassa, joka laukaisee saman reaktion? Öh?

Ei tiedä.

Kyllähän nämä oireilut ärsyttävätkin. Mutta tietyssä mielentilassa, varsinkin väsyneenä, kun maailma tuntuu vaativan liikaa, on kiva paeta päänsä sisään. Tuijottaa tyhjään hyvää musaa kuunnellen ja kadota jonnekin. Minun pääni sisällä on kivaa. Vihdoin.

Siellä on myös ihan helvetisti valkoisia alueita kartalla.

Disso-disko



Tätä olotilaa on vaikea pukea sanoiksi... Tiedätkö, kun et aivan ole kehossasi, mutta et oikein missään muuallakaan? Kun tuntuu, että seisot jossain toisessa ulottuvuudessa, katsot tätä maailmaa jonkun toisen silmien läpi. Kätesi ja jalkasi ovat marionetin, vetelet naruista ja ne lätkivät menemään. On vaikea ajatella, puhua. Et osaa enää mitään, varsinkaan sellaista, missä olet hyvä. Kä

te

si

hyytyvät,

kun pitäisi kirjoittaa. Vaikka osaat sen vaikka unissasi.

Nukutko? ...



Hermoja pistelee, aivan kuin raajasi olisivat puutuneet, mutta liian vähän. Yksi pistos, ehkä kaksi. Ei sellaista kakofoniaa kuin .... Mistä minä olin...? Niin, puutumisesta.

Höm höm.


("Welcome to my mind" (PsyTrance-Full On))
Tätä tarvitsee nyt vähän mietiskellä... Palaillaan.

Höm höm

Olen ollut koko viikon ihan ihme ololoissa, aina viime viikonlopun transsista lähtien. Eilen menin heti kotiin päästyäni nukkumaan. Unta odottaessani löysin päästäni itkevän lapsen, jota joku löi avokämmenellä yhä uudelleen ja uudelleen. Käskin lyöjää lopettamaan, otin lapsen syliini turvaan ja vaadin lyöjää näyttäytymään. Se oli musta robotti, joka vaati saada lyödä lasta, koska minun tuli saada vihata itseäni. Ilmoitin sille, ettei itsensä vihaamisesta ollut mitään hyötyä, ja että oikeasti vihaan mielensärkijää. Pelottava robotti muuttui itkeväksi lapseksi, jonka sain poimia syliini. Lähdin viemään niitä mieleni sairastupaan, joka on yhä täynnä lapsipotilaita, mutta lapset sylissäni vastustivat. Ne pelkäsivät joulupukkia, joka yhä toimii lasten lääkärinä. Katsoin pukkia, ja ehdin juuri avata suuni vakuuttaakseni lapset pukin vaarattomuudesta, kun pukki heittikin punaisen nuttunsa maahan paljastuen pitkähampaiseksi robotiksi. Sitten nukahdin.

Nukuin pari tuntia, ja herättyäni olo oli kuin pituushurahtaneella teinillä: En oikein hahmottanut miten kehoni toimii, missä se loppuu ja missä se alkaa. Ajatus ei luistanut. Piti lähteä kauppaan ostamaan hiivaa, enkä osannut. Pilkoin tehtävän osiin. Kuljin pitkin kämppää puhuen itsekseni "housut, muista housut, missä housut, etsi housut" purskahdellen välillä hysteerisesti kikattamaan koko olotilan outoudelle. Pääsin kauppaan, pääsin kotiin. Onneksi Dyykkari oli luvannut tehdä ruokaa puolestani, joten saatoin vain istua alas ja tuijottaa ihmeissäni pitsan syntymistä.

Viime yönä näin unta, jossa olin vanhassa kotitalossani. Veljeni oli muuttanut mielensärkijän vanhaan työhuoneeseen, ja ruvennut muuttamaan sitä omakseen. (Tämä kai viittaa siihen, että hän on sairastunut sairaalloiseen hamstraamiseen, eikä voi päästää ketään nykyään asuntoonsa.) Minulle tuli vessahätä, ja hän viittasi minut pieneen varastohuoneeseen, josta mielensärkijä oli tehnyt vessan. (Löysin tästä huoneesta aikoinaan pornolehden, viittaisikohan tämä siihen?) Menin huoneeseen, jonka keskellä oli keittiönjakkara "vessanpönttönä". Unilogiikkaa noudattaen en pitänyt tätä lainkaan outona. Ihmettelin asiaa vasta palattuani huoneeseen myöhemmin unessani. Palasin veljeni luo. Kysyin, ovatko talon uudet omistajat jo palanneet. Eivät kuulemma, mutta jos menen alakertaan, muut ovat jo siellä.

Löysin alakerrasta uuden kodinhoitajan, joka ei antanut minun edes esittäytyä, vaan tervehti minua heti sekä suomeksi että englanniksi. Jotenkin tiesin, että minut oli palkattu taloon uudeksi lastenhoitajaksi.

(Tästä piti sensuroida kohta, jossa kysyin taloudenhoitajalta jotain, ja hän ohjasi minut viereiseen huoneeseen, joka paljastui valtavaksi kylpyhuoneeksi, mutta en ymmärrä, miksi.)

Huoneeseen tuli oven läpi ja ali perässäni lapsia, kaksi tyttöä, kaksi poikaa. Nostin heidät kaksi kerrallaan syliini, kohtasin heidät ja lohdutin heitä. Lapset toivat minulle lahjoja. Nuorempi pojista antoi minulle mustavalkoisia korvakoruja (hereillä osasin yhdistää ne leluihin, joita ostin Dyykkarin lapsille, ja joista olen nähnyt unta monena yönä). Toinen pojista, vanhempi, alkoi itkeä hillittömästi. Hän halusi parantaa isän. Kerroin hänelle, että hänen isänsä on sairas, ja mielikuvien avulla selitin, mitä sairaalloinen hamstraaminen on. Silitin itkevän pojan selkää ja tunsin myötätuntoa. Vähitellen hän ymmärsi, ettei ollut syyllinen, ja päästi irti. Itku loppui, ja hän hymyili minulle kyyneltensä läpi.

Sitten kuulin ääniä. Talon isäntäväki oli palannut. Kiirehdin äkkiä pöntölle keräten painavat silkkihameeni syliini (jostain syystä minulla oli nyt vanhojentanssipukuni päälläni). Pari tyttöä pakeni huoneesta, mutta kehotuksistani huolimatta muut piiloutuivat, jopa yksi vanhempi tyttö, josta en jostain syystä pitänyt. En edes ollut huomannut hänen saapumistaan. Huoneeseen pelmahti aikuisia. He olivat pukeutuneet viktoriaanisen ajan tyylin mukaan, ja talon emännällä oli päivänvarjo. He alkoivat riidellä keskenään, eivätkä huomioineet mitenkään vaatimuksiani käydä rauhassa vessassa, vaikka olin jopa niin jyrkkä ja tyly, että järkytin itseänikin.

Herättyäni tajusin vatsani olevan aivan sekaisin. Yritin käydä vessassa, mutta tuloksetta. Aamulla nukuin tunnin verran pommiin, koska herätyskelloni oli pysähtynyt yöllä.

(Tähän piti kertoa oivalluksesta, jonka yksi osani sai unen rajamailla eilen illalla, ja joka oli minusta merkittävä, mutta nyt osa pitää sitä häpeällisen pienenä, eikä kehtaa kertoa sitä.)

Aikakäsitykseni venyy ja vanuu, asioiden laittaminen tapahtumisjärjestykseen on vaikeaa. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että ihme disso-olo on hellittänyt. Osani ovat kääntäneet katseensa kohti viikonloppua, jolloin olen luvannut lähteä kauden viimeisiin metsäbileisiin. Olen ilmeisesti menossa, kävi miten kävi.

2.9.2014

Uutinen: Suljetun osaston potilaasta tulee pian tohtori

Lyhyesti: Päivi Rissanen vietti 17 vuotta psykiatrisen hoidon piirissä skitsofrenia-diagnoosilla, kunnes selvisi, että hänellä on dissosatiivinen identiteettihäiriö.

Laskin, että Rissanen olisi alkanut oireilla 26-vuotiaana ja saanut diagnoosin 43-vuotiaana. Se on pitkä aika viettää turhassa lääketokkurassa...