21.9.2014

Minä en ymmärrä enää yhtään mitään

Päässä surraa. Yhä. Haluaisin jutella jonkun kanssa, mutta ei oikein ole nyt ketään saatavilla... Ajatuksen virtaa ajattelin suoltaa, josko se auttaisi jotain.

Minä en ymmärrä enää mitään.

Mitä minä en nyt ymmärrä? Että ihmiset voivat olla mukavia? Että minulla saa olla haaveita ja kuvitelmia, eikä niistä seuraa mitään pahaa? Vai mikä on? Johtuuko tämä siitä, että tajusin voivani venyttää täyspäiväistä opiskeluani valmistumiseen asti, ja silti kyetä maksamaan vuokrankin?

Ehkä. Kylläkai. Olisihan nimittäin ihan uskomatonta, että minä osaisin pitää itsestäni huolta joutumatta turvautumaan muihin ihmisiin rahallisesti.

Eksä totesi kuultuaan minun muuttaneen yhteen Dyykkarin kanssa, että vaihdoit sitten yhden elättäjän toiseen. Surullista, mutta osin totta. Ilman eksääni olisin varmaan menettänyt kämpän alta ja luottotietoni jossain vaiheessa, kun se asioiden hoitokyky katosi. Ja olinhan minä vahvasti hänen varoistaan riippuvainen, kävihän hän töissä ja minä elin opintotuella.

En ole oikein syönyt. Syytän yhä viipyilevää flunssaa, enkä sitä, että osani mielestä olisi kivaa sairastua anoreksiaan. Jostain olisi hyvä kehittää uusi ongelma, enhän minä nyt voi olla terve!

Minkä lisäksi kun on koko pääkoppa rakennettu sen varaan, että on jatkuvassa hengenvaarassa ja ratkottavana on suuria ongelmia, niin ei sitä nyt voi vain olla ja nauttia. Hitto.

Ja pään sisäisiä ongelmia on paljon mukavampi ratkoa kuin näitä reaalimaailman: Saanko töitä, saanko päättötyön tehtyä ja jos saan, milloin. Miten oikeusjutussa menee, saanko kulkupeliäni koskaan takaisin, miten pitäisi toimia siskon suhteen.

Tuntuu, että Dyykkari välttelee minua. Pelkääkö hän oikeasti, että jos hän tulee kotiin, tunnustan jo kynnyksellä, että tulipa taas petettyä? Missä välissä minä olisin häntä edes pettänyt? Tupruttelijan vai kämppiksen silmien alla?

Ehkä yksi syy tähän sekaisinoloon on se, että jotenkin olen ylläpitänyt kuvitelmaa siitä, kuinka Näätä kaartaa pihaan ja pelastaa minut tältä elämäntilanteeltani. Tajusin hänelle ja Tupruttelijalle kulunutta vuotta tiivistäessäni, miten rankkoja asioita elämässäni on tapahtunut. Dyykkarin itsemurhayritys tammikuussa, itsetuhoiset puheet, sekakäyttö, opintoihin liittyvät intensiivijaksot ja työharjoittelut, opintojen loppumiseen liittyvät erinäiset loppuraportit ja päättötöiden puristamiset, Dyykkarin mustasukkaisuus ja epävarmuus, rahahuolet, oikeushaaste, huoli ja välirikko siskon kanssa, nuorimmaisen muutto pois kotoa, mielensärkijän uudelleen herännyt kiinnostus ja yhteydenottoyritykset...

Otan stressiä myös työllistymisestäni. Kun aloitin opinnot, työpaikkoja piti tulla kuin sieniä sateella suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Nyt näyttää siltä, että säästäminen ja supistaminen syö aukeavat työpaikat. Tilanne ei kuitenkaan näytä toivottomalta, mikä taas ei käy järkeen, koska tottahan toki minun pitäisi pudota kaikkien turvaverkkojen läpi ikuisuus-työttömäksi ja joutua velkavankeuteen. Enhän ole muuta ansainnut.

Tajusin juuri, että nyt on vuoteen ensimmäinen rauhallinen hetki istua ja pohtia asioita. Vasta nyt oikeasti koen voivani hengähtää hetken, koska kaikki on oikeastaan hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)