7.9.2014

Muumi

Viime postauksen jälkeen näin unta, jossa pitkän tien jälkeen kahden kukkulan takaa häämötti jotain. Kiipesin kukkulalle, ja näin, että se jotain oli mielenterveys. Joku tuli minua vastaan ja kertoi minun olevan melkein perillä. Istahdimme nurmelle ihailemaan matkan päätä. Kun nousin ylös, olimme yksi. Kävelin alas, ja kokeilin mielenterveyttä. Käteni liukui pitkin puhtaan valkoista, liukasta mutta silti rosoista pintaa. Koin onnea ja sisäistä rauhaa. Herättyäni tunne jatkui. Mietin, tältäkö se tuntuu.

Seuraavana yönä näin unta, jossa kiukkuiset lapsiosani hakkasivat mielenterveyden paloiksi ja huusivat, etten saa hylätä niitä. Sain tehdä työtä ottaakseni niiden tunteet vastaan ja rauhoitellessani niitä. Teitä ei hylätä. Me vain alamme voida paremmin.

Taas on transsitanssittu. Tällä kertaa se oli huomattavan erilaista. Kun aloin tanssia, joku osa tuli ilmoittamaan, että se ei jaksa. Se ei tahdo. Se ei halua. Se oli vieläkin aivan uupunut viime viikonlopusta. Se ei halunnut kohdata sitä, mitä alitajunnasta oli seuraavaksi nousemassa. Kerroin sille, että jos se kokee näin, se voi aina mennä bunkkeriin turvaan. Silloin se ei kuulisi yhtään mitään tai tietäisi yhtään mitään siitä, mitä tapahtuu. Se marssi bunkkeriinsa ja löi oven täysillä kiinni. Kuulin useamman muunkin oven paukahtavan.

Sitten muumi kirkui.

Se halusi romahtaa tanssilattialle polvilleen ja kirkua tuskaansa pihalle. Estin sitä. a) se olisi noloa b) ei se kykene tuottamaan ääntä haluamallaan tavalla. Välähdyksen omaisesti näin dj:n tilalla muumin: Kuin dj olisi käynyt hakemassa Naantalista Muumipeikon asun ja pukenut sen keikan ajaksi päälleen. Muumi samaistui vahvasti musiikkiin. Se vaati minua kuuntelemaan sitä, kuuntelemaan hänen tunteitaan.

Musiikki mourusi tuskaa, siinä oli myös rääkäisyiksi tulkittavia kohtia. Jos joku osaisi... Tai no, melko hyvin oli joku osannut muumin tuntemuksia musiikiksi kääntää. Armotonta jyskytystä, hakkaavaa ahdistusta, sanatonta surua ja rääkyvää raivoa. Kaikki se yhdessä muodosti vellovaa energiaa mustaan yöhön. Korvia huumaava kakofonia, joka olisi ollut liian paljon kestää ilman korvatulppia. Tunsin myötätuntoa muumia kohtaan.

Seuraavaksi muumi ilmoitti, että hän oksentaa. Paskaa. Kuulin lapsiosien kirkuvan, peittävän korvansa ja juoksevan karkuun. Päättelin, että muumin muisto on oikea, näin on täytynyt käydä, mutta korjasin sitä, etten tässä nykyhetkessä oksentanut yhtään mitään. Muumi laittoi vatsani vellomaan ja huomautti, etten ollut syönyt koko iltana muuta kuin ruskeita asioita, kuten suklaata. Hymyilytti, kun tajusin sen juonen päästä toteuttamaan nykyhetkessä muisto, jossa se oli kiinni. Ilmoitin sille, että bileissä ei ruveta oksentelemaan. Jos sen on välttämätöntä saada oksentaa päästäkseen muistosta irti, tehdään niin sitten kotona.

Muumi suostui tähän, mutta uusi vaatimuksensa saada itkeä ja rääkyä. Lupasin sille, että menisin jossain välissä parkkikselle tyhjään autoon. Siellä se saisi huutaa ja itkeä niin paljon kuin haluaisi. Kun lopulta tuli sellainen hetki, autossa minusta pääsi ehkä viisi tukahdutettua nyyhkäystä ja yökkäsin pienesti, kerran. Ja tämä siis valtavan houkuttelun, rohkaisun ja muistuttelun jälkeen.

Muumi luuli, että koska sen kokemukset ja tunteet olivat minulle täysin kestämättömiä ja sietämättömiä silloin lapsena, ne olisivat sitä myös nyt. Se katsoo ihmeissään vierestä, kun sen lietsomat tunteet eivät saakaan minua tolaltaan, eivät hajota minua. Tunnen syvää myötätuntoa sitä lasta kohtaan, joka pakotettiin syömään paskaa ja joka sitten joutui oksentamaan sen kaiken pahan itsestään ulos, mutta en hajoa. Tunnen vihaa sitä saatanan paskaista kohtaan, joka ei voinut olla vain pedofiili. Sen täytyi olla pedofiili, jolla oli jonkinsortin ulostefetissi. Tai sitten se kaikki tapahtui vain siksi, että hän saisi kokea vallantunnetta.

Kun pääsin kotiin, pyysin päästä Dyykkarin syliin. Kerroin, että minun tarvitsee nyt vähän aikaa itkeä. Surin sitä, että muumi oli joutunut tuon kaiken kokemaan. Itkuni oli tukahtunutta, hiljaista ja vedetöntä. Jossain vaiheessa tarrasin Dyykkarin paitaan ja suustani pääsi aivan erilaista ääntä. En ensin meinannut tunnistaa sitä itkuksi ollenkaan, vaikka sitä se oli. Muumi itki.

Muumi valitsi olomuodokseen muumipeikon, koska se sai siitä voimaa. Muumipeikko on rohkea, ja uskaltaa. Pelottavia asioita voi tapahtua Muumilaaksossa, mutta ei koskaan pahoja. Ja ne pelottavatkin asiat monesti paljastuvat täysin harmittomiksi, tai ainakin niiltä pääsee pakoon. Muumi on turvassa.


(Muumilaakson tarinoita tunnusmusiikki)

2 kommenttia:

  1. Olen lukenut blogiasi ajoittain, vaikka aihepiiri ei kosketa omaa elämääni. Tällaiset asiat ovat siis minulle vieraita, mutta kiinnostuksesta ihmisen psyykeä kohtaan haluan oppia tietämään monenlaisista asioista.

    Tuli mieleen sellainen, että onko tavoite se, että jossakin vaiheessa erilaiset "osat" saa unohtaa? Että ne tavallaan sulautuisivat osaksi kokonaisuutta nimeltä sinä eivätkä enää muistuttaisi itsestään? Siis siinä vaiheessa, kun olisit niin sinut kaiken kanssa, että niiden ei enää tarvitsisi tehdä itseään tykö. Olisiko se tila, jossa kokisit olevasi terve? Jos nyt sellaista tilaa kuin täydellinen mielenterveys on olemassakaan! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavoite kai olisi yhtä ehjä psyyke kuin ihmisellä, joka ei ole traumatisoitunut. Tällöin kaikki osat olisivat eheytyneet yhdeksi. Kuitenkin "normaaleilla" ihmisillä voi myös olla joskus rinnakkaisia, ristiriitaisia tavoitteita tai ajattelumalleja. Voidaan siis kysyä, ovatko hekään siten täysin "yksimielisiä".

      Ei osia tule unohtaa, päinvastoin. Niillä on kykyjä, joita on välillä hyvä hyödyntää. Esimerkiksi sisäiseen kirittäjään on hyvä säilyttää yhteys, niin tarvittaessa saa itsestään lisävoimia loppukiriin. Itsesäätely on myös paljon helpompaa, kun keskusteluyhteys on auki, ja osat voivat ilmaista pelkojaan, toiveitaan ja ongelmiaan tässä hetkessä, jolloin niihin voi myös reagoida heti. Mutta toipumisen myötä erillisiä osia tarvitsee ajatella yhä vähemmän. Jotkut osat lakkaavat olemasta, kun ne liittyvät johonkin toiseen osaan. Ne eivät kuitenkaan katoa, vaan tulevat osaksi jotain suurempaa.

      Mielenterveys on minusta tila, jolloin jaksaa elää päänsä ulkopuolella. On työkykyinen, mutta työpäivä ei ime kaikkia mehuja. Jaksaa harrastaa ja elämä on mielekästä. On hyvä olla itsensä kanssa.

      Saitkohan tästä mitään irti? :D Olen aivan aivopoikki viikonlopun rientojen ja rankan päivän jäljiltä, joten en takaa vastauksen laatua. :D

      Poista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)