20.9.2014

Näätä kävi kylässä


(x-dream: Intercorporal Stimulator (The Delta Remix))
Haluaisin kirjoittaa niin paljon, mutta ajatukset tuntuvat etenevän liian nopeasti.

Tapasin tänään Näädän hyvin lyhyellä varoitusajalla. Dyykkari antoi luvan kutsua kaupungissa liikkunut mies kylään, jotta pystyisimme puhumaan asioita halki. Hän ja Dyykkari olivat kuulemma tehneet rauhan jo aiemmin, mutta vasta puhelimitse.

Sain pyydettyä anteeksi, että olin käyttänyt häntä välikappaleena omien pelkojeni säätelyssä. Hän totesi, että meissä kaikissa oli vikaa. Ei sitä kaikkea sotkua olisi muuten syntynyt. Jotenkin sitten aukesi joku pato, ja vuodatin hänelle ja esiliinana toimineelle Dyykkarin kaverille (kutsutaan häntä vaikka Tupruttelijaksi), miten syvissä vesissä Dyykkari on uinut. Ehkä nyt, kun kaveriporukka tietää, he eivät enää kutsu Dyykkaria juomaan edes saunaoluita. Ehkä he nyt osaisivat olla porukalla selvinpäin.

Vierailu loppui liian pian (minusta). Olisin halunnut puhua vielä niin monta muutakin asiaa halki. Minun oli ollut ikävä Näätää. Elämästä tuntui puuttuneen jotain. Katsoin häntä kahvipöydän yli, ja totesin, että voin olla aivan onnellinen, vaikka hän olisi "vain" hyvä ystävä.

Vierailun jälkeen pyörryin keittiön lattialle, mistä Tupruttelija minut löysi. Hän toi minulle pyynnöstäni tuolin jalkojeni alle, ja sitten siinä dissokohtauksen kourissa selostin hänelle rauhallisella äänellä dissosiaatiohäiriön synnystä, oireista ja siitä, mikä laukaisi kohtauksen. Musta heitti minut kanveesiin. Se oli raivoissaan siitä, ettei Näätä ollut hakannut tai edes raiskannut minua, vaikka olin niin selkeästi rikkonut häntä ja itseasiassa koko kaveriporukkaa vastaan. Tämä ei käynyt sen järkeen. Kostoksi se heitti minut kanveesiin ja laittoi minut vielä sätkimäänkin, josko dissokouristukset saisivat ympäristöni reagoimaan sen toivomalla tavalla. Vastoin kaikkea järkeä Tupruttelija kuunteli rauhallisena, kyseli vähän lisäkysymyksiä ja auttoi minut vielä lattialta ylöskin, kun lopulta alkoi tuntua siltä. Ei edes suuttunut, kun naputtelin ja taputtelin eri pintoja ja söin jotain kiinnittyäkseni nykyhetkeen, ei edes, vaikka selitin toimintaani.

Tupruttelijalla on paniikkihäiriö, eikä yksikään hänen sisaruksistaan ole mielenterveydeltään oireeton. Ehkä hän siksi otti asian niin hyvin. Tai sitten se johtuu siitä, että olin jo etukäteen puhunut hänelle oireiluistani.

"Tai sitten hän on hullu. Epänormaali. Olisi nyt potkinut edes kylkeen vähän, kun makasin siellä maassa." - Musta

Toivuttuani laitoin taas fraktaalit pyörimään kuvaruudulle ja psykeä soimaan. Tuijotellessani sitä tajusin, miten turvallista oli. Kaksi miestä naureskeli harrastusjutuilleen kämppiksen huoneessa, yksi laittoi kanaruokaa keittiössä. Minä istuin olkkarissa tuijottamassa psykedeelisiä kuvioita kaikessa rauhassa, kunnes pikkutyttö kiipesi istumaan syliini. Se oli Musta.

"Minä vihaan isää," se ilmoitti. "Hyvä," minä vastasin. "Minä vihaan isää," Musta painotti, ennen kuin pomppasi sylistäni. Se kävi hakemassa pitkän puukon, ja puukotti vähän mielensärkijää. Katsoi minua hymyillen, odottaen. Hymyilin takaisin. Taas veri lensi. Taas odottava hymy. Lapsen hyväksyntää odottava ilme. Hymyilin takaisin ja vajosin tyynyille onnellisena.

Tämä on minun elämääni. Elämää, jossa ihmisten väliset ristiriidat voidaan ratkoa väkivallattomasti.  Elämää, jossa olen turvassa. Minä olen onnellinen.

1 kommentti:

  1. Ihana teksti. Prosessoinnin ansiosta, sen koko kulun läpikäynnin kautta, päädyit todella hyvänkuuloiseen lopputulokseen.

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)